Kirjoitin runoja berliiniläisessä kebabitseriassa

Kaipauksesta ja kivusta, kuten aina. Olen astumassa neljänteen kaupunkiin kahden päivän aikana. Bussimatkailu on tullut kovin tutuksi, kuin asuisi näissä putkissa katsomassa viereen istuvia vieraita ihmisiä.

Paikasta toiseen matkustaminen on mielenkiintoista, yksinäistä ja surullista sekä iloista samaan aikaan. Oli ihanaa käydä Helsingissä tapaamassa rakkaita ihmisiä, vaikka en päivän aikana ehtinytkään nähdä melkein ketään. Oli aivan yhtä ihanaa olla viikko Tallinnassa näkemässä perhettä ja sukua sekä muutamia sikäläisiä ystäviä. Oli myös siistiä törmätä todella mainioon ihmiseen Vilnassa ja käyskennellä monta tuntia pitkin kaupungin katuja ja nähdä vanhaakaupunkia. Huomasin taas rakkauteni Berliiniin ja kaipaukseni sinne, kun äsken vietin siellä muutaman tunnin Charlottenburgissa ja pienessä kebabkahvilassa. Olen tunnin päästä Leipzigissa, jossa kolme ystävää tulevat vastaan ja jonne jään vihdoin pariksi päiväksi. Odotan jo sängyssä nukkumista.
    Bussiasemien vessoissa on oikeastaan ihan hyvä peseytyä ja vaihtaa vaatteita. Kalseista peilikuvista huomaa oman kehityksen matkustamisen aikana: mennessäni Saksasta kohti pohjoista näytin Vilnan aseman peilissä narkkarilta, kun posket olivat laihtuneet lommoille ja silmänaluset sinersivät. Tallinnassa jouluruoat toivat posket takaisin ja aikainen laiva Helsinkiin sekä busseissa nukutut yöt ovat värittäneet kasvoja taas eri sinisen sävyin.
   
Matkustuskaipaukselle on vaikeaa löytää sanoja, vaikka se iskee joka kerta samalla tavalla. Ehkä ongelma on siinä, ettei satu, vaan on pikemminkin nostalgiaa ja jälleennäkemisen riemua. Siksi kirjoitan runoja jostain aivan muusta, nimittäin rakkaudesta (sattuu tarpeeksi herättääkseen luovuuden).

Ps. Käytävän toisella puolella istuu arabiaa puhuva tyyppi, jonka ääni on pelkkää kähinää. Kuulostaa ihan Darth Vaderilta, sellaisella siistillä tavalla. Olen sopivasti pukeutunut Star Wars -teepaitaan.

Hetki ja todellisuus

Menneet hetket haihtuvat hiljalleen pois ja niistä on vaikeaa pitää kiinni. On vaikeaa muistaa tehneensä asioita, jotka eivät ole tässä hetkessä läsnä.
   On vaikeaa muistaa, että alle vuosi sitten asuimme Tuukan kanssa Etelä-Haagassa siinä ihanassa vaaleassa valoisassa asunnossa, jonka vuokra pakotti dyykkaamaan, mutta joka näytti siltä unelmalta, joka toimisi hyvin raameina oikeille unelmille. On vaikeaa muistaa, että suhteemme on ollut jo varsin pitkä ja joskus jotakin muutakin kuin satunnaisia tapaamisia ja viikottaisia yökyläilyjä saksalaisessa pikkukaupungissa. Tuntuu kuin monta vuotta olisi pyyhkiytynyt pois.
   On vaikeaa muistaa, että olen opiskellut filosofiaa jo kolme ja puoli vuotta. Tübingenissä tuntuu siltä kuin olisin vasta opintojen alussa, vaikka kandikin on jo tehty ja olen oppinut mielettömästi. Vuodet Helsingissä tuntuvat vain hävinneen nekin, vaikka kaipaankin sinne, varsinkin Dilemmaa.
    On myös vaikeaa muistaa viime kesää kunnolla. Silloin tapahtui niin paljon kaikkea kummallista ja opettavaista. Mieli ei oikein pysynyt perässä, jolloin muisti niiltä ajoilta pätkii.
    Jokainen päivä tuntuu uudelta kokonaisuudelta ja todellisuudelta. Yksikään edellisistä ei tunnu olevan totta tänään, ja tänään on joka päivä eri päivä, elän siis joka päivä eri todellisuutta.
   
On niin ikävä kaikkea. Toivon pääseväni pian Leipzigiin.

And merry merry blaablaa, ei jatketa tästä

...siksi joulupäivitys. Vihaan teemoja, mutta kiitos Rudolf Steinerin pedagogiikan ja sen innoittaman oppilaitoksen seuraan niitä silti vuoden ympäri, vaikka kuinka ahdistaisi.
    Siinäpä se. Tuntuu kamalalta, eikä siitä voi oikein sanoa kenellekään mitään. Mainitsin siskolle, mutta on vaikeaa puhua, kun tietää, ettei toinen jaksa kuulla, kun omat ongelmat ei kuulemma anna tilaa kuunnella toisen, vaikka sen pitäisi olla juuri toisinpäin, koska sitten omat ongelmat ei kuulosta niin pahoilta. Mutta ihan miten vaan.
    Yritin sanoa äidille. Kerroin, että nyt ei tunnu hyvältä. En päässyt sen pidemmälle, jotenkin keskustelu tyrehtyi. Tarvitsen rauhallisen tilan, jota kuusihenkisessä perheessä ei neljän huoneen sisällä oikein ole. Tarvitsen tilan, joka on turvattu pitkäksi ajaksi vain kahdelle-kolmelle. Sitä ei ole tulossa.
    Huomenna ollaan menossa koko perheen kesken kylpylään. On kivaa, kun joku maksaa pääsylipun, ja on kivaa istua saunassa siskojen kanssa, mutta silti ajatus tuntuu hirveältä. Haluan pois, haluan kuolla, samalla en, haluan vain pois omasta kehostani ja nukkua pitkään (mikä yhtä aikaa ei noudata ristiriidan lakia eli toisin sanoen käy järkeen, pahoitteluni siitä).
    Joulu on perhejuhlaa. Kivaa. Joku vihjailee koko ajan lapsista, joita en halua ja toivottavasti koskaan tule saamaan. Tämä perhe on ihan tarpeeksi.

Ajattelen edelleen ns. kiellettyjä asioita ja henkilöä, joka saattaa lukea tämän, ainakin todennäköisemmin kuin se, jota pitäisi ajatella, ja jota ajattelenkin, edelleen ristiriitaisin tuntein. Ajattelen kumpaakin ristiriitaisesti, mutta eri tavalla.

Tavallaan kiitollista olla Saksassa. Sain tänään myös kuulla, että sain paikan seminaariviikolle, joka on aika eksklusiivinen eli vain edistyneille (huom, mitä minä en ole) maisteri- ja jatko-opiskelijoille. Aika kiva. Pitää tehdä edelleen paljon töitä, jotta onnistun siellä parhaani mukaan.

Akateeminen ala on niin raskasta juuri siksi, etten oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Haluan niin paljon ja samalla en ihan tiedä, mitä. Haluan parantaa maailmaa, en sen vähempää. Ongelma on vain kysymys, mitä maailma on, ranskalaisittain le monde eli ihmiset vai suomalaisittain maa ja ilma eli fyysinen itsen kautta koettu ympäristö, vai saksalaisittain die Welt, eli ei oikein mitään muihin sanoihin viittaavaa (tai sitten en vain osaa saksaa tarpeeksi hyvin).

Heitin tänään läppää siitä, että olen Jeesus nro 2, tosin äiti puhui siitä ensin mainiten koko perheelle, että oli neitsyt vielä syntymänikin jälkeen. Ehkä ne Saatanan kiusaamiset ovat juuri sitä sairautta, joka minun sisälläni on. Siksi en koskaan halua lapsia, kun tämä tila on kuulemma perinnöllinen. Ei ole oikein antaa tätä kenellekään (koska kukaan ei ymmärrä, ja vaikka ymmärtäisikin, pitää käydä todella hyvä tuuri, jotta joku voisi auttaa).

Haluan niin akateemisen uran. Tai olla edes täyspäiväisesti filosofi. Haluan niin kovin. Toivottavasti tie on jo alkanut.

Mikä korni lopetus.

Kts. edellinen.

Ps. Och Gott. Onneksi viiniä riittää, sitä ei tosin perheen läsnä ollessa viitsi juoda suoraan pullosta. Ja muuten, kohvi porter eli kahviolut kuulostaa mainiolta uutuudelta, saatavilla kaikista virolaisista vähän isommista ruokakaupoista (niin, olen siis Tallinnassa viettämässä joululomaa). Puuhhhh...

Sulkeet

Jos sanotaan, että totuuden voi löytää
vain asettamalla kokemamme maailman sulkeisiin,
eli olemalla niin
kuin ei olisi mitään,
ja sitten katsomalla, mitä tapahtuu.

Niin sitten on sanottava,
ettei totuutta ole,
(vaikka se käsitteenä onkin aina välttämättä olemassa)
on vain suhteita maailmassa,
jossa aina jo minä olen.

Koska yritin laittaa sinut sulkeisiin
ja katsoa, mitä tapahtuu,
mutten onnistunut,
ja siksi edelleen olen suhteiden sisällä turtuneena
saavuttamatta yhtään mitään.

Ja kahvista:

Olen alkanut juoda paljon kahvia viime aikoina. Suhteeni siihen on nykyään vähän sama kuin alkoholiin, eli haluan sitä lisää, kunnes se alkaa vaikuttaa. Siten kahvinjuonnista on tullut taitolaji: en saa juoda sitä yhtään enempää kuin sen verran, että kädet alkavat ihan vähän täristä, keskittymiskyky terästyy ja ajattelu nopeutuu. Kylmä kosteus nousee joskus kasvoille, silloin tiedän, että kofeiinia on tullut yksi gramma liikaa.
    Tuukka puristelee välillä ranteitani ja sanoo minun olevan todella laiha. Se saattaa olla totta, en tiedä, sillä en itse osaa katsoa kehoani sillä tavalla. Luin tosin eilen, että kahvi vähentää ruokahalua, ja ehkä siksi syön hiukan vähemmän kuin ennen, mikä on varmaan sitten omiaan kaventamaan ranteita.
    Aloin eilen yöllä opetella arabiaa. Ensimmäinen sana, jonka opin, oli In-Sha-Allah (jumalan armosta), ja toinen oli älkahvetu eli kahvi (koska olen nyt sitä mieltä, ettei arabiaa voi kirjoittaa oikein eurooppalaisilla kirjaimilla, sen voi mielestäni kirjoittaa niin lähelle oikeaa ääntämistä kuin mahdollista, ja arabiassa on tosiaan ääneteet ä:lle, e:lle ja a:lle, mutta ainakin nettikurssien mukaan ne käsitetään samana kirjaimena eli a:na).
    Kahvi myös parantaa mielialaa. Kun masentaa ja ahdistaa, eikä jaksa mitään, kahvi tekee aina hyvää. Olen myös oppinut sekoittamaan siihen kaura- ja soijamaitoa siten, ettei kahvi juoksetu, ja sen seurauksena kaurakahvi on paljon parempaa kuin maitokahvi. Soijakahvikin on aika hyvää (mantelikahvi olisi parasta, mutta mantelimaito on vaan melko kallista).

Hitsi, kahvikuppi tyhjeni juuri. Palaan Hegelin pariin.

"Minervan pöllö aloittaa lentonsa vasta iltahämärissä"

Näin sanoi Hegel puhuessaan filosofian luonteesta. Se on kuulemma aina myöhässä, kun mietitään sitä, millainen maailman pitäisi olla. Luin tuon lauseen viime perjantaina, ja nyt viime aikaisten maailman väkivaltaisten tapahtumien jälkeen se tuntuu todella ajankohtaiselta. Kuten Heidegger sanoi eräässä myöhäisvaiheen haastattelussaan, filosofia ei auta ketään.
    Toisaalta mietin joskus sitä, mitä Nietzsche puhuu tulevaisuuden filosofeista: hänen mukaansa he tulevat saamaan aikaan muutosta ja parannusta (Hyvän ja pahan tuolla puolen, jossain keskellä kirjaa). Nietzschen näkökulmasta katsottuna jokainen nykyajan filosofi on yksi heistä, joten joku tai jotkut meistä tulisivat hänen mukaansa vaikuttamaan ihmiskunnan tilan muutokseen. Ehkä Hegel ja Heidegger kuuluivatkin nykynäkökulmasta katsottuna entisaikojen filosofeihin, ja uusi aika on koittanut nyt, eikä Heidegger siksi tiennyt, että filosofia voi myös auttaa.
     Näin syyskuussa vielä Tallinnassa ollessani unta, jossa puhuin Minervan kanssa ja nousin lentoon hänen pöllönään ylittämään merta. Ehkä uni kuvasti tämän hetken uutta filosofien sukupolvea, jotka aloitamme ajattelumme globaalien kriisien keskellä, ihmiskunnan iltahämärissä.

Ps. Isojen hyllyrivien välissä kolmesataa vuotta vanhassa yliopistorakennuksessa on hyvä istua kirjapinojen keskellä ja tehdä tutkimusta. Ikkunan takana päivä on tummunut yöksi ja ikkunasta heijastuu oma peilikuvani katsoen vakavana silmiin.

Mitä ajattelin tänään yliopiston kirjastolla

Täällä istuu tyyppi, joka puhuu keskustellen ja tuijottaa eteensä. Keskustelukumppania ei näy, eikä kuulu, mutta hän näyttää kuitenkin keskustelevan ihan normaalisti. Edes tilannetta selittävää kaukopuheluvälinettä ei näy missään.
   Jos joku teki yllä mainitulla tavalla juna-asemalla silloin, kun olin pieni, ympäröivät ihmiset heittivät häneen kummeksuvia katseita ja kaikkosivat etäälle. Nyt kukaan ei kuitenkaan ihmettele tilannetta, vaan jatkaa tekemisiään häiriintymättä.
   Teknologian kehitys on muuttanut ja muuttaa hiljalleen ihmisten oletuksia toistensa todellisuuksista. Kukaan ei ensi sijaisesti oleta itsekseen puhuvan tyypin olevan sekaisin, vaan todennäköisesti ajattelee tämän aistivan jotakin, mitä me emme ja toimivan aistimustensa puitteissa täysin järkevästi.

Mutta mikä on oikeastaan ero siihen pultsariin juna-asemalla?

Ps. Ehkä siksi olenkin karttanut vloggaamista, että olen pelännyt ihmisten kummeksuvan kameralle puhumistani ja ajattelevan minun seonneen. Toisaalta, ehkä vloggaaminen onkin vähän sekopäistä siinä mielessä, että joku puhuu itsekseen kuvitellulle yleisölle, nauhoittaa tilanteen ja olettaa jonkun todella oman kiinnostuksensa perusteella vastaanottavan monologin.

Ahdistuin yöllä ja kirjoitin runoja kolmesta neljään.

Revin päiväkirjan palasiksi,
sivut silpuksi lattialle,
lumisateena parketille
ja vedän tikkua,
 ruuti räsähtää.
Polttaa pois kaiken olleen,
myös minut, liekki laulaen,
lauseet tuskan roviolla,
lumi muuttuu tuhkaksi,
kolahtaen päätä vasten
vedän hengen keuhkoihini,
savu täyttää henkitorven
hulluuden tuudittaessa uneen.


Jumalani, Jumalani,
anna minulle iltarukous,
anna mieleni tervehtyä,
anna ruumiini takaisin.
Anna minulle taviuni,
kiedo kehoni vällyjen väliin,
tuudita kuin pientä lasta,
anna itkeä rauhassa.
Älä mene
ihan vielä,
anna huutaa perääsi
ja unen peittää alleen
todet hetket ja ikuisuus.

Ihan pieni ja turha yöpäivitys

Istun soluhuoneen lattialla kirjoittamassa, kuuntelen Kentin Rödiä ja juon valkoviiniä suoraan pullosta. Niin kuin kolme vuotta sitten Kontulassa, tosin ilman sitä viiniä, kun se on Suomessa niin kallista. Elämä on parasta juuri näin. Välillä oon myös kasvanut aikuisemmaksi, päässyt yli siitä pahimmasta masennuksesta ja ahdistuksesta, ja pystyn nyt todella nauttimaan näistä illoista. Huomenna menen yliopistonkirjastoon (paikallisittain vain UB) lainaamaan Hegelin luentoja filosofianhistoriasta ja illalla kuuntelemaan vierailevan Sami Pihlströmin (suomalaisia täällä!) vierailijaluentoa vanhaan vaaleanpunaiseen kivitaloon, jonka käytävien seinät on täynnä hyvää filosofiaa ja puiset portaat hiukan narisee, kun niillä kävelee filosofiankäytäviltä taiteentutkimuksen kerrosten ohi. Aloin juuri rakastaa maailmaa hieman enemmän.

Iltaruskon maassa

Harmaahapsinen puhuja ei itse ymmärrä sanomaansa,
mutta kertoo kuitenkin,
että se ei ole tärkeää,
että sitä on monenlaista,
riippuen yhteiskunnasta, ajasta ja paikasta,
unohtaa sanoa, että myös ihmisestä.

Meille merkitsee jotakin vain se, minkä annamme merkitä,
ja itsekin annan sen olla,
silti se tuntuu
ja sattuu,
varsinkin satuttaa
ja pelottaa.

Lopulta puhuja päättää lopettaa ja siirtyy aiheesta seuraavaan.
Aiheen saa lopettaa letkauttamalla,
kuin se olisi turhanpäiväistä ja samantekevää:
"Se siitä rakkaudesta".

Lauantain kunniaksi lämpimän syksyn maasta

Olen pullotettu kyynel,
olen vientitavaraa,
ikuiselle presidentille
kultaa ja nopeaa,

itselleni
mustaa sappea.

Heitettynä
vieraaseen kieleen
kuuntelen itseäni ulkopuolisena ja
torun huonoa suoritusta,

mutta
enhän maahanmuuttajana minä mitään millekään voi.

Voivoi pientä.

Uhreista ja hiljaisuudesta

Luin erään vastavalmistuneen filosofin, Joonas Martikaisen, laudaturin gradua omia opintojani varten, ja tulin lukiessani miettineeksi myös oikeudenmukaisuutta ja vääryyttä sekä sitä, miten jokaisessa kulttuurissa ja ajassa huomioidaan edellisiä eri tavoin. Pohdiskeluni liittyi varsinkin seuraaviin lauseisiin:

As Lyotard puts it, ‘In the differend, something ‘asks’ to be put into phrases, and suffers from the wrong of not being able to be put into phrases right away.’ (D, §23.) Lyotard notes that ‘the animal is a paradigm of the victim’ (D, §37): unable to phrase its pain and discomfort into an idiom we could understand, it is entirely at the mercy of its oppressors, us. The animal lacks the means of establishing the reality of its damages, as it cannot bring them to language. (Martikainen 2015, s.21-22)

   Mietin sitä, miten usein kysyttäessäni lihattoman ruokavalioni syitä mainitsen ensin aina ympäristölliset, sitten terveydelliset ja lopuksi varovaisennopeasti eettiset syyt. On vaikeaa antaa toisen ymmärtää, että valintani on moraalisempi kuin lihansyöjän, vaikka tiedänkin niin olevan ja uskon tulevaisuudessa eettisen heräämisen koskevan yhä useampaa ihmistä. Syy toisen lihansyömisellehän ei (ainakaan tähän asti kohtaamieni henkilöiden kohdalla) ole halu aiheuttaa kärsimystä, vaan yksinkertaisesti kykenemättömyys (vaikkei ehkä pysyvä) ymmärtää syötävien eläinten olevan tuntevia sosiaalisia olentoja, jolloin en halua toisen kokevan, että syyllistän häntä.
    Kyky ymmärtää toisen kärsivän johtuu usein toisen kyvystä kommunikoida. Mitä lähempänä toinen on kulttuurillisesti ja kielellisesti, sitä helpompaa toista on ymmärtää ja toiseen samaistua eli tuntea empatiaa. Mitä vieraammalta toisen elämä ja tapa kommunikoida tuntuu, sitä hankalampaa ihmisen on tuntea empatiaa ja ymmärtää omien tekojensa suhteessa toiseen olevan moraalisessa kontekstissa. Siksi monen lihansyöjän valinta ei todellisuudessa ole valinta sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan tottuneisuutta ja kykenemättömyyttä ymmärtää ns. "valintansa" todelliset seuraukset.
   Tätäkin kirjoittaessani tunnen oloni todella epävarmaksi, vaikka tiedän olevani oikeassa. Huomaan kuitenkin samaistuvani niihin, jotka orjataloudessa vastustivat orjuutta muiden kykenemättä ymmärtää, että orjakin on tunteva olento, mikä hieman helpottaa oloa. Orjillakaan ei usein ollut kykyä kertoa olostaan (esimerkiksi Yhdysvalloissa, kun orjilla ja orjanomistajilla ei ollut yhteistä kieltä), eikä monille sen ajan yhteiskunnan jäsenille ollut lainkaan itsestään selvää, että toisen orjuuttaminen ja sortaminen olisi väärin. Siispä odottelen ja toivon yhä useamman tajuavan tämän hetkisen tilanteen, sillä tehotuotannon uhreilla ei ole kieltä kärsimyksensä ilmaisemiseksi (kehonkieli toki on, mutta sitä harvoin huomioidaan).

Inspiraatiota elämään Beauvoirista

Tuntuu siltä kuin olisin tänään käynyt treffeillä. Kyseessä on ihana ja suloinen ihminen, ja jotenkin siinä bayley´skahvittelussa oli sellaista tunnelmaa, ettemme olleet siellä ihan vain kavereina. Aloin jossain vaiheessa ajatella taas Tuukkaa, josta en kehdannut puhua tälle ihmiselle, koska pelkäsin satuttavani häntä. Kaiken jälkeen kotona oman koneen ääressä mietiskelen tilanteita elämässäni ja huomaan toistavani ihailemani elämänkerran kuvioita. 
    Simone de Beauvoirin La force de l'age on täynnä romanttisia kohtaamisia, kumppaneita ja näiden romanttisten tapausten spekulaatiota. Itse ihmisen akateemiselle elämälle tuntuu jäävän vähän tilaa, sillä draamaa on niin paljon, ja Sartre mainitaan jokaisella sivulla ainakin kerran. Beauvoir miettii todella paljon ihmissuhteitaan, varsinkin niitä romanttisia, mistä juonnun ajattelemaan taas kyseisen ihmisen minäkuvaa ja näkökulmaa omaan itseen. B nimittäin vaikuttaa siltä, että pohtii omaa elämäänsä, varsinkin nuoruutensa alkutaipaletta, pitkälti niiden muiden kautta, joiden kanssa on ollut jonkinlaisessa romanttisessa suhteessa.
    B toteuttaa (ehkä huomaamattaan) tosiaan naisen toiseuden tilannetta ajattelemaan itsestään toisena jollekin, eli ajattelemalla itsestään "naisena" jollekin "miehelle", joka näkee hänet "naisena". Siinä mielessä hän ei naisena ole itselleen pelkästään ensi sijainen subjekti, vaan tavallaan ensimmäisen persoonan (minä) näkökulmasta se kolmas (tuon miehen nainen) eli samaistuneensa miehen naispuolinen kumppani. Ehkä siksi B ei kirjoita elämänkerrassaan pelkästään omista tekemisistään, vaan omasta näkökulmastaan kumppaneidensa tekemisistä ja suhteistaan näihin, mitä kautta hän oikeastaan kertoo ulkopuolisen näkökulmasta omasta elämästään.
     Samalla tavalla tunnun usein ajattelevani oman elämäni suhteen. Olen täällä pitänyt ajattelua auttavaa päiväkirjaa ja huomaan kirjoittavani todella paljon Tuukasta, T.K.sta sekä muista ihmissuhteista, joissa toinen suhtautuu minuun jotenkin vahvasti. Lukiessani B:n elämänkertaa tunnen välillä lukevani omaani, sillä kummankin tekstit ovat täynnä romanttisia kumppaneita, ja elämä näyttää pyörivän näiden ympärillä.
     Olen saanut B:ltä todella paljon inspiraatiota ja rohkaisua elää siten kuin mielin parhaaksi. Samalla huomaan hänen tekstiään lukiessani omat virheeni ja yritän tietoisesti alkaa vähentää yhtä tekijää ja lisätä toisia. Yritän siis päästä irti jatkuvasta romanttisen kumppanin ajatuksien ajattelusta ja olla siinä mielessä itsenäisempi, etten anna toisen toimien vaikuttaa itseeni niin paljon, vaan keskityn akateemiseen ja yhteiskunnalliseen tekemiseen enemmän. Huomaan myös B:n olleen melko polygaminen, ja tavallaan ehkä itsenikin, mutta omassa tapauksessani tilanne ei ole niin vapaa, vaan joudun ilmeisesti tekemään valintoja, ja elämään pelkän Sartren kanssa. Siitä johtuen yritän myös lopettaa hänestä ainaisen puhumisen (sillä hän ei todellakaan puhu minusta yhtä paljon -ja taas tässä huomataan se, miten ajattelen omia tekemisiäni aina romanttisen kumppanin tekemisten kautta). Tai sitten elämä johdattaa toisin ja kuljen tosiaan Beauvoirin jalanjäljissä, katsotaan, menen nyt nukkumaan ja lukemaan La force de l'agea vähän lisää.

Takaisin filosofiaan

Tübingenin yliopiston filosofianlaitos on vanhankaupungin keskellä vanhassa vaaleanpunaisessa kivitalossa, jonka käytäviä peittävät pitkät kirjahyllyt ja puiset portaat natisevat kerroksesta toiseen. On ollut todella ihanaa tutustua muihin filosofianopiskelijoihin ja päästä vähän puhumaan siitä, miksi me oikeasti olemme täällä.
     Saan pikkuhiljaa takaisin sen filosofian, jonka tunnuin kesän aikana kadottavani. Luin eilen uudella parkettilattiallani vanhoja merkintöjäni ja huomasin olevani ihan hauska ajattelija, enkä lainkaan se typerys, joka tunsin vieraan kielen ja tekemättömyyden takia olevani. Puhuin eilen illalla analyyttisen filosofian ja mannermaisen filosofian kielen eroista ja ominaisuuksista kahden muun opiskelijan kanssa, ja pidettyäni elämäni pisimmän saksankielisen monologin aiheesta sain yllättäen taputuksia. Ehkä kaikki siis meneekin ihan hyvin ja saan täällä jotakin järkevää aikaiseksi.
     Huomasin eilen illalla myös, etteivät kaikki filosofianopiskelijat, vaikka ovatkin fiksuja ja mainioita tyyppejä, osaa yhtään ajatella kiinnostuksen kohteitaan ja tekemisiään käytännön kannalta. Yleisenä läppänä on, ettei filosofeille löydy töitä, mikä ei todellisuudessa lainkaan pidä paikkaansa, sillä niin kauan, kun maailma ei ole paras mahdollinen (eikä se ole, sanoi Leibniz mitä tahansa), on aina vielä tärkeää tehtävää, ja kun saa tekemiselleen arvostusta, siitä saa myös elantoa. Yritin selittää tätä eilen eräälle slovenialaiselle opiskelijalle, joka oli varma mustasta tulevaisuudestaan, ja toivon, että hän huomaa ne väylät, joilla saisi filosofiantutkimuksensa hyötykäyttöön eli tekemään hyvää.
     Olen myös alkanut vakavasti harkita Saksaan tulemista sitten, kun olen Suomessa saanut maisterin tehtyä. Täällä ollaan akateemisen maailman suhteen paljon järkevämpiä, eikä yliopistoja ajeta alas, toisin kuin Suomessa. Täällä olisi myös ihanaa työskennellä, sillä ihmiset vaikuttavat ystävällisiltä ja filosofianlaitos monipuoliselta Helsingin kapeakatseisen analyyttisen kerhon sijaan. Katsotaan sitä kuitenkin vielä, mutta siinä vaaleanpunaisessa rakennuksessa olisi ihanaa kirjoittaa ja pitää luentoja.

Fenomenologiasta jälleen, tällä kertaa vanhuudentutkimuksen kontekstissa

Löysin Tübingenin kotikulmiltani (asuinalueen nimi on Franzözisches Viertel) Beauvoirin La force de l'âge'in ilmaisena lahjoituksena kadulla olevasta pahvilaatikosta, ja sattumalta osakalainen professori Shinji Hamauzu oli juuri hetkeä aikaisemmin esitellyt teosta ja sen aihetta, vanhuutta, Helsingin fenomenologiaseminaarissa (tekstissä Intersubjectivity of Ageing - Reading Beauvoir's The Coming of Age). Olen vähän aloittanut kirjaa, ja Hamauzun teksti auttaa mainiosti ymmärtämään sekä itse teosta että tapaa, jolla sitä kannattaa lukea. Tämän kaiken johdatuksen ansiosta sain taas kerran vähän enemmän kiinni siitä, mitä fenomenologia oikeastaan on.

     Selitin juuri tänään eräälle ranskalaiselle filosofivaihtarille, kuinka mielestäni fenomenologia on enemmänkin ihmiselämän kuvioiden löytämistä ja näyttämistä selvästi kuin niiden arvottamista tai metafyysistä tulkintaa. Lisäksi tutkittaessa ihmisen maailmaa tulee aina huomioida kehollisuus olennaisena tekijänä, sillä ihminen on maailmassa aina kehonsa kautta ja kehollaan, jolloin minän aika ja paikka sekä usein myös muut ruumiillisuuteen sekä henkilöyteen liittyvät tekijät määrittävät vahvasti sitä, mitä ja miten asioita koetaan ("kokea" laajassa mielessä).

    Beauvoir ja Hamauzu puhuvat ikääntymisestä ihmisen kokemuksena niin oman kehonsa ja olemisensa kuin yhteiskunnallisen suhtautumisen ja sitä kautta omakuvan muokkaantumisena. En toki ole lukenut Beauvoirin teosta vielä pitkälle, mutta uskoisin Hamauzun tekstin perusteella, ettei kumpikaan heistä arvota itse ikääntymisen tilannetta, vaan ainoastaan tutkii sen määrääviä tekijöitä. Teoreettisen fenomenologisen tutkimuksen pohjalta Hamauzu selventää ja pohtii myös konkreettisesti Japanin nykyistä tilannetta kansan ikääntyneisyyden suhteen, mitä hän taas arvottaa kovin (mutta se ei enää liity suoraan itse fenomenologiseen tutkimukseen).

   Kello on paljon ja pitäisi mennä kotiin nukkumaan, joten jätän tämän asian nyt lyhyeen: fenomenologian avulla päästään siis käsiksi ihmiselämän tilanteiden, kuten vanhenemisen ja sukupuolijaon, määrääviin tekijöihin ottamatta kantaa niiden arvoihin, seurauksiin, eettisyyteen tai objektiivisuuteen tai Humen giljotiiniin (vain siitä, että jokin on jotenkin, ei voida päätellä, että sen pitäisi olla jotenkin). Siksi sen avulla tutkimus jää tarpeeksi teoreettiseksi ja etäiseksi, eikä siis ota suoraan kantaa, ellei filosofi niin halua ja sovella tutkimustaan (kuten Hamauzu hiukan tekee). Tämä taas mahdollistaa mahdollisimman objektiivisen inhimillisen maailman tutkimisen ottamatta oikeastaan kantaa yksittäisten asioiden olemassa olon objektiivisuuteen.

Lopuksi vielä on aivan pakko lainata Hamauzun tekstistä pätkä (liittyen Suomen tämän hetkiseen poliittiseen tilanteeseen, ei enään niin olennaisesti ylempiin ajatuksiini):

 

"From a similar thinking I’m very interested in Nordic countries with welfare and caring system. It is also the reason why I am interested in Finland".

Elämä on aika mainiota.

Taisinpa saada itselleni yhden maailman parhaista graduohjaajista. Olen ihan mielettömän onnellinen. Lisäksi mun väikkärihaaveet on ilmeisesti täysin vakavasti otettavia ja jopa suotavia.

Nyt lähden Saksaan vuodeksi. Tulkaa kylään.

Filosofisia muistiinpanoja (puolikkaita ajatuksia liittyen fenomenologiaan)

Ennenvanhaan kirjoitettiin muistiinpanoja muistikirjoihin ja ne julkaistiin joko uran kekivaiheilla tai postuumisti. Jos minusta joskus tulee suurempi ajattelija, ei muistiinpanoja tarvitse erikseen kaivaa kätköistä, sillä ne ovat jo kaikkien nähtävillä. Muistivihko on vaihtunut blogiin. Tässä ei siis ole valmista tekstiä, vaan ajatuksenpaloja, joiden luettavuudesta en mene takuuseen.

1. Puhuin ystäväni kanssa filosofian haarojen, analyyttisen ja mannermaisen filosofian, ongelmista. Ystäväni mukaan mannermaisen filosofian ongelmana on usein se, että jokainen filosofi koostaa oman teoriansa, jossa käyttää omaa sanastoaan, eikä teoria sen myötä ole yhteneväinen muuhun tehtyyn filosofiaan. Jokaisen filosofin teoria on siis irrallinen muista, eikä mannermainen filosofia siksi muodosta kokonaisuutta. Olen tästä osittain hieman eri mieltä, sillä mannermainen filosofia usein löytää asioita, joille ei ole arkikielessä sanaa (eli se luo käsitteitä, kuten Deleuze sanoi), ja uudet löydetyt asiat saattavat hyvinkin olla vain osa kokonaisuutta, jota filosofialla kuvataan. Sitä paitsi mannermaisen filosofian alalla tehdään myös paljon monien eri filosofien teorioita kattavaa tutkimusta, esimerkiksi feministisen filosofian saralla. Ystäväni oli kuitenkin sikäli myös hieman oikeassa, että moni filosofi ikään kuin aloittaa aina alusta (mistä Merleau-Pontykin puhuu), mikä pitää filosofian paikoillaan, eikä anna sen edetä. Mannermaisen filosofian ongelmana on siis monesti sen epäyhteneväisyys.
    Analyyttinen filosofia taas on kieleltään yhteneväisempi ja mahdollistaa siten jokaisen filosofin teorian jatkamisen ilman sen suurempaa tutkimusta itse filosofin ajattelusta. Analyyttisen filosofian ongelma tosin juuri piileekin siinä: arkikielessä on monesti arjessa huomaamattomiksi jääviä piilomerkityksiä ja siinä jää usein huomaamatta moni sellainen tekijä, josta arkikielen avulla ei voida puhua, mutta joka on kuitenkin ihmismaailmalle olennainen tekijä (esimerkiksi Heideggerin löytämä eksistentialistinen kuolema tai Derridan löytämä differance). Analyyttinen filosofia siis jää helposti naiiviksi ja saattaa arkikieleen ja tieteisiin pohjatessaan usein vieraantua siitä todellisuudesta, jossa ihminen oikeasti elää eikä vain kuvittele elävänsä. Näin analyyttinen filosofia ei kohtaa sitä, mitä sen oikeastaan ihmisten ihmisille tekemänä kuuluisi, vaan toimii kuin jonkin muun objektiivisen päämäärän eteen (tosin analyyttinen filosofia antaa monia tärkeitä välineitä filosofian tekemiseen, mutta pelkästään välineenä se jää tehtävänsä puolitiehen).
  
2. Ajattelin fenomenologian ja spekulatiivisen realismin suhdetta. Meillasseaux sanoo spekulatiivisen realismin jatkavan fenomenologian siitä kohdasta, jossa fenomenologia ei pääse pidemmälle tai astuu harhaan. Lukiessani Husserltutkimusta olen kuitenkin sitä mieltä, että spekulatiivinen realismi on fenomenologiaa sen verran lähellä, että jos Heideggeria sanotaan fenomenologiksi, tulisi samaa nimeä käyttää Meillasseaux'sta. Näin spekulatiivinen realismi olisikin oikeastaan fenomenologian haara, joka kehittää fenomenologista tutkimusta omaan nykyaikaiseen suuntaansa.

Ps. Haluisin jutella tästä Tuukan kanssa ja kysellä sen mielipidettä. Ärsyttää, kun se on siellä kaukana juuri nyt, kun olisi puhuttavaa.

3. Ajatuksia Juha Himangan teksteistä Phenomenology and Reduction -kokoelmassa:

-Levinasin mukaan järki ei merkitse Husserlille sitä, että noustaan datan yläpuolelle suoraan, vaan että se on samanarvoinen kokemuksen kanssa, eli sen ensi sijaisen "leibhaft"-hetken kanssa, jossa objekti on läsnä ns. "lihana ja verenä".
   Tällä tavalla Husserl ottaa kantaa vanhaan keskusteluun rationalismin ja empirismin ensi sijaisuudesta. Husserl siis poistaa vastakkainasettelun ja tuo kummankin tarkastelutavan yhteen luodessaan uuden tavan tutkia.

-Himangan tekstistä Does the Earth Move? tulee esiin pari kohtaa, joista näkyy fenomenologian ja spekulatiivisen realismin samankaltaisuus (ja voidaan ajatella, että Meillasseaux ajatteli filosofiansa olevan kovin fenomenologiasta eroavaa, sillä hän peilasi teoriaansa vain fenomenologiaa vasten, eikä esimerkiksi spekulatiivisen realismin ja fenomenologian eroja eroihin suhteessa muihin teorioihin): lainatessaan Heideggeria tulee esiin kysymys "Onko yksinkertainen havainto auringosta ennen meitä mahdollinen?", joka kuvastaa tilannetta, että ilman elettyä kehoa (joka havaitsee) ole olemassa positioita, ei olemista tai edes tilaa. Tämä liittyy M:n kysymykseen siitä, voidaanko puhua satojentuhansien vuosien takaisista asioista ns. tosina sekä kysymykseen luonnonlaeista, joista Himanka kirjoittaa, että todistaakseen jotakin tulee ensin hyväksyä luonnonlait, jotta voisi todistaa niiden avulla niitä lisää (tässä kohtaa H puhuu pendulumista ja Maan pyörimisestä).
    Toisessa kohdassa Himanka huomauttaa, että jonkin fysikaalisen asian todistaminen luonnonlakeihin nojautuen pohjaa aina oletukseen, että luonto on säännöllinen. Tästä taas tuli mieleen M:n pohjalta, että tiedehän on ihmisen luoma systeemi inhimillisestä näkökulmasta, joka toki toimii (näillä näkymin), muttei olisi olemassa ilman ihmistä. Tieteen tutkimat asiat eivät taas ole itse tieteestä riippuvaisia ja voivat toki olla olemassa ilman meitäkin (tosin "olla olemassa") siten, ettei se ole meille ymmärrettävissä.

-Itse fenomenologiasta: Does the Earth Move -tekstistä tuli mieleen, että fenomenologia on verrattavissa esimerkiksi logiikkaan siinä mielessä, että se on tarkastelutapa, jonka pohjalta voidaan kehittää erilaisia teorioita, kuten juuri spekulatiivinen realismi tai osa feminististä filosofiaa. Siten fenomenologian itsensä kehittäminen ja tutkiminen on tarkastelutavan kehittämistä ja tutkimista.
    Mietin myös fenomenologiaa suhteessa Kantiin, joka puhui ihmiskunnan heräämisestä lapsuudestaan. Tavallaan fenomenologia naiiviuden esiin tuojana ja siitä eroon pyrkivänä tutkimustapana on juuri sitä heräämistä (mm. tieteen arkikielen itsestäänselvyyden olettamuksesta).
    Reduktion ollessa Husserlin tärkein metodinen löytä tulee fenomenologiasta aika varma tutkimustapa: jos se on läpikotaisin kriittinen, ovat pieleen menemisen todennköisyydet tai edes mahdollisuudet melko pienet.
    Juuri reduktion avulla voitaisiin päästä siihen Katin heräämiseen, sillä katsantotapa ennen ja jälkeen reduktion muuttuu naiivista ymmärtäväksi. Esimerkkinä tästä voisi olla feministinen filosofia, joka ottaa lähtökohdaksi yhteiskunnassa vallitsevan tavan katsoa sukupuolia ja reduktion avulla päätyy näkemään asiat kriittisyyden kautta toisin (eli ymmärtää tilanteen todellisen laidan, sen syyt ja näkökulmat).
   Näin ollen reduktiivisena metodina fenomenologia tosiaan on tarkastelutapana pohja, jolta lähteä tekemään tutkimusta. Fenomenologia on siis todellisen filosofisen tutkimuksen perusta, jostä lähdetään purkamaan itsestäänselvyyksiä.

Ps. Reduktion ennen ja jälkeen luomat erilaiset näkökulmat ovat mielestäni yhteneväiset Heideggerin täälläolon ja kenen tahansa käsitteisiin sekä Nietzschen perspektivismiin. Tosin N hieman näytti arvottavan eri näkökulmia, mitä Heidegger ei ainakaan omien sanojensa mukaan tee.

Mitä filosofia on

Laukussa ja lipaston päällä on tällä hetkellä vino pino fenomenologiaa, ja sitä lukiessani sain tänä aamuna mahdollisen oivalluksen. Sain vihdoin jäsenneltyä mielessäni enemmän vastausta kysymykseen: "'Mitä on filosofia?".
   Puhuin tällä viikolla yhden tallinnalaisen filosofiystäväni kanssa filosofian opettamisesta (enimmäkseen lukiossa) ja ihmisten käsityksistä siitä. Käsittelimme opetuksen keskeistä ongelmaa, eli sitä, että opetuksessa keskitytään enimmäkseen filosofian historiaan ja hyvin vähän itse filosofian tekemisen opetteluun. Huomaan, että sama filosofian historiaan painottuminen toistuu oikeastaan myös akateemisella tasolla, eikä tekemisessä niinkään keskitytä filosofian tekemiseen kuin sen historian tutkimiseen. Ehkä siksi metafilosofia on vasta niin lapsenkengissä ja kangertelee.
   Husserlin fenomenologisesta metodista lukiessani törmäsin lauseeseen: "Filosofia on heille ennakkouskomusten kriittistä tutkimista, mutta 'yksi kerta elämässä' ei riitä". (Heinämaa 1996, 54). Tämä tarkoittaa sitä, että tehdessään filosofiaa filosofi pureutuu johonkin asiaan kriittisesti siten, että pyrkii näkemään naiivin katsantotavan taakse (esimerkiksi löytämään jonkin tilanteen todellisen syyn tai maailmanymmärryksen syntymisen monimutkaisen kehityskulun yksinkertaisen eli tässä naiivin käsityksen sijaan). Olennaista on siis kriittisyys.
   Deleuze mainitsee vanhoilla päivillään löytäneensä vastauksen samaan kysymykseen (luulen, että tämä kohta oli kirjassa Haastatteluja, mutten ole aivan varma, asia ei kuitenkaan ole tässä hirveän oleellinen). Hänen mukaansa filosofia on käsitteiden luomista, eli maailmasta uusien asioiden löytämistä ja niiden nimeämistä. Olen kuitenkin asiaa tarkemmin pohdittuani sitä mieltä, että Deleuzen ajatuksessa on se ongelma, että se jättää filosofian ikään kuin puolitiehen päästämättä sitä loppuun minkään asian suhteen. Toki voitaisiin ajatella filosofian olevan ikään kuin matematiikka, ja sen soveltamisen ikään kuin insinööritiedettä (vaikkakaan insinöörit eivät oikeastaan tee tiedettä). Toisaalta soveltavampaa filosofiaa, kuten Foucault'n työtä, sanotaan sitäkin kuitenkin filosofiaksi, ja se vie tutkimuksen paljon pidemmälle kuin uusien käsitteiden löytämiseen, se nimittäin tekee mahdollisilla löydetyillä käsitteillä jotakin. Samaan aikaan filosofiaa on myös mahdollista tehdä, vaikka ei kehittäisikään uusia käsitteitä.
    Filosofia on siis toimintatapa tai tutkimustapa, samoin kuin esimerkiksi matematiikka, johon filosofialla on yhtymäkohta logiikassa. Siksi filosofiaa ei voi tehdä itsessään, vaan sen täytyy aina olla filosofiaa jostakin, esimerkiksi tieteenfilosofiaa, yhteiskuntafilosofiaa tai etiikkaa eli moraalifilosofiaa.
    Erityisen ja muusta akateemisesta tutkimuksesta erottavan filosofiasta tekee sen tutkimustapa, joka pyrkii pois naiiviudesta. Tieteiden käyttäessä arkikieleen pohjaavia käsitteitä ja olettaessa pääsevänsä objektiivisuuteen filosofia pyrkii osoittamaan asioiden, kuten kielen, todellisen luonteen arkikäsitysten ja vakiintuneiden todellisuuskäsitysten takana. Esimerkiksi juuri Husserlin fenomenologia tutkii ihmisen todellisuuskäsitystä, joka pohjaa luonnontieteen käsitteisiin, jotka taas eivät todellisuudessa perustu oikeaan havaintoon, vaan ainoastaan havaitun perusteella luotuihin epävarmoihin malleihin (tiede ja sen mallit muuttuvat, eivätkä siten voi kertoa maailmasta objektiivisesti, vaan pikemminkin ainoastaan antaa välineitä asioiden ennustamiseen). Fenomenologia siis pyrkii näkemään syyt ihmisten todellisuuskäsitykselle irtautumalla oletuksesta, että se on lähtökohtaisesti itsestään selvä tai annettu.
    Filosofia on siis akateeminen ala, joka ei luo maailmasta kuvaa, kuten tiede, vaan suhtautuu kuvaan kriittisesti aina uudestaan ja uudestaan. Se on käytäntö, jonka avulla muusta maailmasta voidaan löytää naiivit epäkohdat ja sitä kautta korjata käsityksiä ja toimintaa. Filosofian teorioiden opiskelu antaa välineitä tähän käytäntöön, joka on laajempi kuin yksikään yksittäinen teoria (jotka taas ovat osasia käytännöstä tai sen avulla suoritetusta soveltavammasta tutkimuksesta). Esimerkiksi yhteiskuntafilosofian käsittelemä oikeudenmukaisuus tarkastelee sitä, onko käsityksemme oikeudenmukaisuudesta pätevä, ja mitä sillä todellisuudessa haetaan ja tarkoitetaan, ja eri teoriat suhtautuvat siihen sekä muihin teorioihin aina uudestaan kriittisellä otteella selvittäessä mahdollisesti uusia puolia tai osoittaessa jonkin toisen teorian vääräksi. Näin ollen filosofian opettamisenkin tulisi keskittyä enemmän filosofiaan tutkimuksena kuin historiana.

Ps. Tämähän ei ole välttämättä aivan uutta asiaa, esimerkiksi filosofian opetussuunnitelmaa uudistettaessa käsiteltiin sitä, pitäisikö filosofiaa opetettaessa käydä enemmänkin filosofiaa tarkastelutapana kuin historiana. Kuitenkaan sielläkään ei ihan osattu sanoa ääneen, mitä filosofia on, joten tästä tekstistä on varmaan hyötyä ainakin joillekin (sekä erityisesti itselleni, siksi tämän kirjoitinkin).

Liikaa elämää eli metafyysisestä itsemurhasta

Ja juuri siksi tekee mieli kuolla. Kuolemanhalu ei johdu pintapuolisista negatiivisista tunteista, kuten surusta, masentuneisuudesta, väsymyksestä tai muusta vastaavasta, vaan jostakin syvemmästä. Zizek sanoisi sitä ehkä metafyysiseksi itsemurha-alttiudeksi, sillä ajoittainen toive kuolemasta ei johdu poistettavista tekijöistä, vaan maailmasta ilmiönä (eikä siis kenestäkään maailmassa olevasta henkilöstä, joka voisi muuttaa toimintaansa tms.). Maailmaa tuntuu nimittäin olevan liikaa, enkä saa siihen sitä tarvittavaa illusorista itsestäänselvyyttä, joka pitäisi ajatukset kiinni arkielämän ongelmissa, jotka estävät näkemästä maailmaa ja heideggerilaista ahdistusta.
    Olen ensimmäisestä Olemisen ja ajan lukukerrasta asti miettinyt täälläoloa sekä autenttisuutta (tai varsinaisuutta eli saksaksi Eigentlichkeit), jossa ihmisen valtaa ahdistus itsestään oman olemisensa rajana sekä mahdottomaksi tekijänä. Olen siitä asti tarkkaillut maailmaa niin intensiivisesti ja nyttemmin havainnut naiiviuden jokapäiväisessä ymmärrystavassa (heideggerilaisittain jokapäiväisyydessä, epäautenttisuudessa, kenen tahansa olemistavassa), että jokapäiväisyydessäkin näen itseni juuri siinä ja tiedostan olemiseni sekä Das Nichtsin (kuulostaapa salatieteeltä näin kirjoitettuna). Jatkuva maailman aistiminen, muiden olemisen itsestään tapahtuva analyyttinen (en viittaa tässä suuntaukseen) tiedostaminen sekä oman olemisen perustattomuuden ymmärrys vie paljon energiaa eli väsyttää todella nopeasti. Siksi välillä tulee olo, ettei jaksa enää olla.
     Ei kuitenkaan huolta (puhun tässä suoraan sinulle, lukija). Olen varsinkin viime aikoina saanut perusteita sille, miksi minun olisi hyvä pysyä elossa, joten en aio toteuttaa niitä monia erilaisia suunnitelmia, joita olen pohdiskellut pitkin vuosia. Jatkuva itsemurhan mahdollisuus pitää vain mielessä elämän rajallisuuden kuoleman vuoksi, ja sitä kautta pysyn autenttisempana eli vapaampana (ehken siis täysin vapaana) jokapäiväisyyden illuusiosta.

Vihdoin taas graduahdistuksesta + post(post)scriptumia

Haluaisin tehdä gradun Husserlin ja Paarungin, kehollisuuden fenomenologian sekä Sara Heinämaan jutuista, mm. heijastuksesta siten, että aiheena olisi suurinpiirtein jotakin sellaista kuin ihmisen kokemus omasta kehosta ja sen pohjalta ympäröivien kategorisoiminen, eli sukupuolittuminen oman kehon (eli ulkoisten merkkien) perusteella samaistamiseen. Tutkisin siis sitä, miten sukupuolet ovat kategorioina luotuja sen perusteella, että ihmiset samaistavat samanlaiset itseensä, eli miten esimerkiksi länsimaisessa kulttuurissa sukupuolet ovat jakautuneet mies- ja naissukupuoleen sen perusteella, että ihmiset "pariuttavat" toiset samanlaisina pitämänsä itseensä ulkoisen kehon perusteella ja siten luovat itse itselleen sukupuolikategorian. Pariuttaessaan toiset itseensä ihmiset myös näkevät toisten aidon ulkokuoren sijaan heissä heijastuksen omista ennakko-oletuksistaan, jotka he muodostavat itsensä perusteella. Eli esim. naiset näkevät toiset naiseksi luokittelemansa "naisina" ja sellaisina kuin itse ovat.

Suurinpiirtein jotain tuollaista (jos en kohta ole sittenkin sitä mieltä, ettei tämä idea ole mistään kotoisin). Unelmoin öisin siitä, että saisin ohjaajakseni Heinämaan. Sitten unelmoin myös siitä, että saisin aikaiseksi L:n gradun.

Pitäisi alkaa lukea, onneksi ylihuomenna on viimeinen työpäivä, niin ehtii.

Ps. Olen viime aikoina ajatellut paljon naiiviutta eli pintapuolista ja äkkipikaista tarkastelutapaa. Oikeastaan sukupuolikategoriakysymys menee samaan aihepiiriin, samoin se minäkeskeisyys, jota pohdiskelin Puolassa. Voisin tutkia aihetta tulevaisuudessa hiukan lisää, nyt kun tämä "tutkijan"urakin on Staralla urennut.

Pps. Ajattelin Ave Minervan jälkeen kirjoittaa kirjan, jonka nimi olisi Tractatus Philocus Erosophicus ja joka olisi todella riisuttu ja nykykäsityksille irvaileva tarina ihmissuhteista. En tiedä vielä, onko tästäkään ideasta mihinkään, mutta mietiskelin sitä innokkaasti viime yönä heräillessäni.

Perjantairunoja sadeaamun kunniaksi

1

Rakastan sinua,
enemmän kuin rakastan sinua.

Minäkin sinua,
sillä en rakasta sinua.

Ohi kiitävän tuulen huumassa
tunnen niskasi silkkisen ihon,
karkeat kätesi
ja kaipaavat huulesi.

Tunnen elämänjanosi
ja itseni siinä,
tunnen palosi ja liekin,
joka unelle palaa.

Tiedän hetken olevan
se ainoa koskaan,
sinun huutavan perääni
sitten, kun lähden.

On jotakin muuta,
ei vähemmän, mutta
erilaista kuin rakkautta.

2

En pidä siitä,
kun katsot suoraan.
Pidän silmistäsi,
kun eivät ole minuun.
Haluan ja samalla en
olla sinun ja vain itseni,
olla oppilas ja samalla vertainen,
kohde ja halun subjekti.
Haluisin sinua,
ei toisinpäin,
olla se,
jonka silmät saavat katsoa.

3

Vihreä metsä, johon sukeltaa,
lämmin tuulenvire vartalon ympärillä,
hymy,
paijaava kosketus,
katse, kaste,
sinun kasvosi.
Kuin elämä ja viisaus,
kaipaus luoksesi
silloinkin, kun olet siinä.
Tule,
sillä maa on meille tyhjä.

4

Silmäni avautuvat
ja olet niin kaunis,
kun sade ropisee takinliepeillesi
ja kuiskaat vanhoja sanoja omalla tavallasi.

Onko väärin,
että ajattelen näin?
Omatuntoni ei soimaa,
vaan antaa minun rakastaa.

Kävin tänään kivan keskustelun töiden lomassa ja teki mieli jakaa se (toivottavasti se on T:lle ok)

Tero:

hei!

ootko kuunnellu kiinalaista klassista... vai onks sille ihan omakin nimi en tiiä :)

Minna-Kerttu:

Hmm, en kai. Tai en tiedä, oon kuullut jotakin.

Tero:

Concerto for Piano & Orchestra "The Yellow River": 2. Ode to the Yellow River

soi nyt mulla :)

Minna-Kerttu:

Mutta kai sitä sanotaan kiinalaiseksi klassiseksi musiikiksi, vähän niin kuin intialaisesta musiikista voidaan puhua klassisena.

Tero:

Yin Chngzong ym. China Philharmonic Orchestra

Minna-Kerttu:

Uu, kuulostaa hyvältä!

Tero:

eikö :)

öhm... siis tarkoitin, että eikö kuulostakkin :)

-k

Minna-Kerttu:

Jup, tajusin kyllä. Ja joo, "kuulostakin" on todellakin yhdellä k:lla, vaikka se ei kuulostakaan siltä. Mutta klassisessa on usein se ongelma (näin töissä kuunnellessa), että se lähtee todella hiljaa ja kasvaa kappaleen edetessä, jolloin joutuu vaihtelemaan volyymiä kappaleen aikana.

Tai sitten voi vaan soitattaa omaa musiikkia koko toimistolle.

Tero:

Niin on :D... tulee välillä kiire hiljentää :)

Tero:

Joo mä arvasin muuten, että sä kyl ymmärrät mua... mutta tosi moni ei aina ymmärrä ja oon sen takia tullut vähän arkailevaks sen suhteen, että ymmärsiköhän muut nyt mitä mä tarkotin ja selventelen turhaan asioita :)... sori siitä :)

Minna-Kerttu:

Ei se mitään, noin päin on kuitenkin usein parempi.

Mun pitäisi itsekin pyrkiä olemaan selvempi siinä, mitä sanon.

Tero:

meidän välillä se on tosin niin helppoa kun arvataan jo ekasta sanasta, että mitä toinen meistä sanoo seuraavaks :)... ollaan niin syvällä toistemme ajatuksissa vissiin :)

Minna-Kerttu:

Oon miettinyt ihan samaa (kuten varmaan arvaatkin). Oon aina  välillä pohtinut ihmisten välisiä yhteyksiä kaikenlaisissa ihmissuhteissa, ja yrittänyt tavoittaa sitä, mikä se "jokin" on, joka yhdistää. Kun se ei selvästi ole mikään ulkoinen tekijä, vaan jotain perustavampaa.

Tero:

Joo arvasin ja toisaalta toivoin tietäväni, eli luulin tietäväni sen jo :). Sanos muuta, se on kans jotain mikä menee täl hetkel vielä yli ymmärryksen ja on ihana kuvitella tulevaisuudessa tilanteen kun alkaa ymmärtää sitä mistä se johtuu :)... nyt se on ehkä vähän ihanal taval pelottavan yliluonnolliselta tuntuva aihe :).

Minna-Kerttu:

Hmm. Yliluonnollinen on loppujen lopuksi kuitenkin vasta valistusaikainen keksintö, jolla haluttiin erottaa kirkon opit luonnontieteestä. Luonnontiede ei kuitenkaan pysty selittämään kaikkia asioita (positivismi yritti todistaa päinvastaista sotien jälkeen, mutta päätyi loogiseen erroriin), joten ns. "yliluonnollista" ei kannata kammoksua liikaa. Siihen meidän yhteiskunnassa yleensä luokiteltavat asiat voi oikeastaan olla ihan yhtä "luonnollisia" kuin esimerkiksi oletetut luonnonlait. Tää liittyy taas siihen naiiviin käsittelytapaan, joka on ihmiselle tyypillinen, mutta aika harhaanjohtava monessa tilanteessa.

Joten se, mikä meitäkin yhdistää, on todennäköisesti ihan luonnollista, mutta sellaista, jota länsimaisessa kulttuurissa ei olla tutkittu tarpeeksi.

Minna-Kerttu:

Ja sitä ei välttämättä voida nykytieteen keinoin oikein tutkiakaan. Siispä pohdin sitä filosofian avulla.

Ps. Sori pitkä vuodatus.

Tero:

mä rakastan sun ajattelutapaa :)

Minna-Kerttu:

:)

 

Päiväkirjamerkintä ahdistuksesta salaa toimistolla (tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen!)

Nyt on pakko vähän kirjoittaa. On jo kolmas päivä menossa, kun tuntuu siltä, että sirkkeli ajaa ylitse ajamatta koskaan yli, vaan pysymällä kipeimpien hermosolujen päällä. Kurkkua kuivaa, eikä henki oikein kulje. Haluaisin pysyä poissa, mutten tiedä, mistä ja missä.
Olen koko aamun yrittänyt voida paremmin, mutta siitä ei ole tullut mitään. Vuoroin huimaa ja vuoroin koko keho tärisee.

Edellinen teema jatkuu, tämä ei ole sitten mitään asiatekstiä

En tiedä, onko tästä kiinnostavaa lukea tai kovin järkevää kirjoittaa, mutta näin viime yönä kaksi niin siistiä unta, että niistä on pakko kertoa jollain tavalla.

Ensimmäinen tapahtui Pohjois-Viron rannalla niemellä, josta näki kaukaa kaartuvan Tallinnan profiilin. Nukuimme Tuukan kanssa isoäitini parisängyssä hänen pienessä heiveröisessä talossaan. Tuukka tuhisi ja katselin ulos ikkunasta tummanharmaata merta. Toisesta ikkunasta näkyi vihreä piha ja kukkiva puutarha. 
    Taivas tummeni pikkuhiljaa, isot, melkein mustanharmaat pilvet kiipesivät yli taivaan sulaen siihen ja peittäen lopulta kokonaan. Eri harmaan sävyt punoutuivat toisiinsa ja lomittuivat tuulessa. Alkoi sataa.
    Taivaalla jyrisi ja nousin istumaan ottaen kiinni ikkunalaudasta. Ensimmäinen välähdys iski. Sitten ne alkoivat tiuhaan tahtiin, niitä iski toinen toisensa perään taivaan oikealta laidalta. Ne kasvoivat ja haarautuivat moniksi laskeutuen kohti vasenta taivaanrantaa. Salamat välähtelivät valkoisen, keltaisen, violetin ja sinisen väreissä ja muodostivat hetkittäisiä verkkoja pilvien läpi. 
    Salamat kasvoivat, ja niistä suurin iski koko taivaankannen yli monihaaraisena Tallinnan taakse. Pilvet kaupungin takana pullistuivat ja jylisivät, ja näytti siltä kuin ne olisivat räjähtäneet. Tallinnan harmaat talot pirstaloituvat ja lensivät ilmaan, ja pilvet niiden takana peittyivät aaltoon, joka niiden alta puski läpi. 
    Aalto kasvoi tullessaan lähemmäs, ja tajusin meidän talomme olevan niin pieni, ettemme ehkä selviäisi veden iskusta. Vedin Tuukan alas sängystä ja huomatessani ison ikkunan ja ymmärtäessäni veden lyöden sen läpi vedin meidät kummatkin sängyn alle. Jalkamme jäivät näkyviin ja tiesin sattuvan, kun lasinsirut iskisivät, mutten välittänyt, sillä toivoin edes sängyn kestävän, jotta selviäisimme hengissä.
     Vesi paukahti taloon ja sen yli. Kaikki heilui ja natisi, mutta talo ei hajonnut, vain nousi veden mukana vähän matkaa. Sitten aalto murtui ja ympärillä hiljeni. 
    Kapusin ulos sängyn alta ja katsoin rikkinäisen ikkunan läpi ulos. Meri oli harmaa, kaupungin profiilia ei näkynyt enää horisontissa. Pilvet olivat tasaantuneet veden värisiksi ja maisema oli seesteinen. Puutarha oli kadonnut, kaikki värit vaaleanruskean ja harmaan lisäksi olivat poissa. Pyysin Tuukkaa katsomaan. Maa oli tyhjä. Merestä kohosi vain muutama pyöreä kivi, ja kova hiekka jatkui loputtomiin. 

Toinen uni oli suloisin ja ihanin uni, jonka olen koskaan nähnyt. Päivänvalo oli kaunis ja värit olivat ystävälliset. Kaikki maailman ihmiset olivat ulkona ja hymyilivät. Sitten kaikki halasivat toisiaan vuoron perään.

Olen tehnyt jonkin verran analyysia näistä, varsinkin ensimmäisestä. Iso aalto ja tyhjenevä maa antavat aihetta ajatuksille.

Kun töitä tehdessä siirtyy ajatus toisaalle:

Olit kauniimpi kuin muistinkaan,
tulit öihini uudestaan ja uudestaan,
enkä enää erottanut sitä todesta,
sillä sitähän ne olivat,
enemmän kuin se,
mitä silmäni valossa näkivät.

Hiuksillani painavat sormenpääsi
tekevät elämästä totta ja
vain näin
olen enää olemassa.
Uni ja valve vaihtavat paikkaa,
kun sinä laulat sielulleni,
sillä uniksi se jää,
niin kuin kaikki muukin aina loppuu.

Naiiviudesta

Luin Camus'n Sisyfosmyyttiä, jossa C mainitsee Jaspersia lainaten, ettei ontologiaa enää tehdä, sillä naiivius (naïveté) on hävinnyt ajattelusta. Asioiden ei siis C:n mukaan enää ajatella olevan niin kuin ne meille aisteilla (tms. vastaavalla) suoraan näkyvät, vaan että tilanteiden takana ajatellaan usein olevan monenlaisia syiden ja seurausten ketjuja ja tasoja, joita tutkimatta ja tarkastelematta ei voida saavuttaa kysymyksiin eteenpäin auttavia vastauksia (tai että edes kysymykset eivät oikeasti ole aina niitä, miltä ne aluksi näyttävät). Lyhyesti (ja ehkä vähän yleistäen) voisi sanoa, että enää ei ajatella maailman ja ihmisen olevan niin yksinkertaisia, että ne saataisiin helposti hallintaan.
     Pohdiskelin, että ajatusta naiiviudesta voi hyvin soveltaa ihmisen ajatteluun ja sen kehitykseen (myös) muilla kuin filosofian alueilla. Naiiviuden tiedostaminen voisi auttaa oman ajattelun kehittämisessä ja sitä kautta muille oman elämän ja yhteiskunnan osa-alueilla, kuten julkisessa keskustelussa ja siten politiikassa.
     Ajattelisin naiiviuden näillä näkymin niin, että se on se yksinkertaisin tapa hahmottaa asioita, ja on se ajattelun muoto, joka on ominainen lapsille. Naiiviushan on helpointa, se vaatii vähiten ajatustyötä, ja on siten oikeastaan (vain) sen uskomista, mikä näyttää ilmeiseltä ja on aistittavissa. Ajattelun kehittyessä ihmisen naiivius tavallaan vähenee, kun ihminen oppii kyseenalaistamaan ilmiselviltä ja yksinkertaisilta näyttäviä asiantiloja ja alkaa etsiä syitä ja seurauksia monipuolisemmin ja epäillen myös omaa oikeassa oloaan. Siten ihmisen ajattelussa on eri naiiviuden tasoja, ja osiin konteksteihin sitä liittyy vähemmän ja osiin enemmän. En tiedä, voisiko siitä koskaan päästä täysin eroon. 
     Haluaisin sanoa, ettei naiivista ajattelusta täydelliseen eroon pääsemiseen välttämättä edes ole tarvetta, mutten ole siitä niin varma. Naiiviushan estää huomaamasta ja ymmärtämästä monia asioita, ja mitä enemmän sitä on, sitä syvemmässä pimennossa ihminen on. Siksi olisi mahtavaa, jos voisi kehittää ajattelunsa täysin ei-naiiviksi. Silloin tosin joutuisi pitämään jatkuvasti monia mahdollisuuksia avoimina, mikä saattaisi olla raskasta (ehkä).
     Tämän pidemmälle en ole ehtinyt ajatella asiaa, mutta kirjoitan sen nyt mieluummin tänne kuin kirjan marginaaleihin huonolla käsialalla bussimatkalla.


Ps. Täällä on viime aikoina ollut hieman hiljaista. Se johtuu varmaankin siitä, että olen ehtinyt lukea ja keskustella niin vähän monista eri syistä, eikä ajatusta oikein tahdo syntyä ilman (paitsi silloin, kun omassa elämässä tapahtuu jotakin mullistavaa).

Tyhjä vapaus

Heräsin äsken ja on hirveän tokkurainen olo. Mietin edelleen sitä, kun vietimme viimeistä iltaa New Yorkissa siinä kirkkosalissa, jonka vieressä nukuimme yömme. Sain silloin erinäisten mutkien kautta huomata, että sisintäni kuvastaa tyhjyys, eli täydellinen vapaus.
Heideggerin ei-mitään ja tyhjyys, jonka päällä ihminen on, tarkoittaa varmaankin jotakin vastaavaa. Ihmisen oleminen ei filosofin mukaan perustu mihinkään, vaan ihmisen oleminen on itsenäistä ja lopullista, mihinkään tukeutumatonta maailmassa toimimista. Heidegger itse ei puhu samassa yhteydessä vapaudesta, mutta täälläolon olemistavasta seuraa mielestäni suoraan se eksistentialistinen näkemys ihmisestä minkä tahansa toteuttajana, josta mm. ne pari ranskalaista puhuvat.
Siispä luon itse oman elämäni ja olen täydellisen vapaa. Se ei enää ole samalla tavalla pelottavaa kuin ennen, ja ehkä siksi voin viimein ottaa sen vastaan. Voin itse luoda itseni kategorisoimatta tai liittämättä itseäni mihinkään jäykkään. Voin itse valita sen, mikä liikuttaa ja millä on väliä, mm. ne tunteet, joihin aion kiinnittää huomiota.

Minä vs. Toinen

Painiskelen pohtien oikeaa ja väärää sekä sitä omaatuntoa, jonka pitäisi ilmaista niitä jollain tavalla. Omatuntohan ei sekään ole ihan yksiselitteinen asia, ja mietinkin, voinko todella luottaa moraalisen tajuni sen varaan.
Nietzschen mukaan omatunto on aivopesun tulos, jolloin ihmisen ns. "omatunnon ääni" toistaa vain niitä normeja, joita on nuorena joutunut kovan kouran kautta oppimaan. Tunne siitä, että jokin on oikein tai väärin siis vain toistaa sitä, mitä on lapsena kuullut auktoriteeteilta ja jäänyt uskomaan arvottavia lauseita objektiivisena faktana. Näin ollen omatunto ei voisi ilmaista mitään objektiivista, vaan ainoastaan sosiaalisia käyttäytymissopimuksia, jotka eivät välttämättä ole edes millään tavalla perusteltuja. Nietzschen mukaan ihmisellä ei siis olisi omatuntoa, ellei joku muu iskostaisi sitä häneen kieltolauseiden kokonaisuutena. Tavallaan omatunto nietzscheläisittäin on sitä samaa käytösmallien itsenäistä seuraamista, mitä Foucault ajattelee ihmisten toteuttavan biovallassa.
Toisaalta omatunnon voi ajatella myös olevan intuitio. Intuitiokaan ei toki ole yksiselitteinen käsite, mutta sen voisi yleisimmin ajatella tarkoittavan ihmisen järkeilemätöntä ymmärrystä jostakin tietystä asiasta. Omatunto voisi siis olla annettuna saatu tieto siitä, kun tekee jotakin väärin tai oikein. Tällöin oikea ja väärä voisivat olla jotakin, josta tosiaan voisi olla objektiivista tietoa, ja jolloin ihminen tosiaan voisi objektiivisesti toimia oikein tai väärin. Haluaisin uskoa jollain tasolla objektiiviseen, ehkä intersubjektiiviseen oikeaan ja väärään, mutten haluaisi ihan olla moorelainenkaan asian suhteen.
Ongelmana onkin siis tilanne, kun uskoo, että joku muu ajattelee itsen tekevän väärin, muttei itse tunne tekevänsä mitään väärää. Toisin sanoen tilanne on se, että tuntee omatunnon piston, joka ei kuitenkaan oikeasti pistä, vaan on oikeastaan ajatus, että oman tekemisen tulisi tuntua väärältä, vaikka se ei tunnukaan.
Olenkin siis juuri havahtunut taas kerran Isoon Toiseen. Ajattelen jonkun ajattelevan, että toimin väärin (mitä varmaan joku ajattelisikin, jos kertoisin tilanteesta), mutten itse oikeastaan ajattele niin. Pohdiskelenkin näin ollen parhaillani sitä, miksi jokin asia on yleisesti tuomittu (ja miksi olen myös itse tuominnut asian joskus), mutta miksen ajattele sen olevan väärin enää, kun olen itse kyseisessä tilanteessa.
Yritän harjoittaa nietzscheläistä arvojen uudelleen arvioimista, ja laskea plussia ja miinuksia. Mietin itseäni ja elämänhaluni palaamista sekä sitä, mitkä ovat riskit sen suhteen. Tuntuu kuitenkin, että kaikki on tällä hetkellä paremmin kuin joitakin viikkoja sitten, joten en voi tehdä mitään väärää. Pelkään kuitenkin puhua asiasta, sillä näen jokaisen vastaantulijan kohdalla mahdollisen Ison Toiseni henkilöitymän. On hämmentävää, miten taas kerran tunnistaa Ison Toisen ajatusmaailmassaan, ja nostamalla sen esiin yrittää huomata, mikä kaikki omassa ajattelussa heijastelee vain ajatusta siitä, mitä yhteiskunnassa saatettaisiin yleisesti ajatella jostakin asiasta (kenenkään kuitenkaan olematta juuri se henkilö, joka juuri niin ajattelisi).

Palanen hyvästä elämästä

Näyttää taas kerran siltä, että ihmisen (oikeastaan yleistän tässä itseni pohjalta) mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä ovat miltei olemattomat. Tälläkin hetkellä on nimittäin vatsanpohjassa sellainen määrä perhosia, että on vaikeaa ajatella, toimia, hillitä ja hallita itseään tai tehdä järkeviä päätöksiä, vaikka yrittäisikin parhaansa.
Mietinkin siis, ettei oman onnensa seppänä oleminen liity konkreettisiin ulkoisiin tekijöihin kohdistuviin toimiin, vaan pikemminkin ainoastaan omaan suhtautumiseen niitä koskien. Se on kai ainoa asia, johon ihminen varmasti voi vaikuttaa, ainakin harjoittelun kautta.
Siispä yritän sopeutua tilanteisiin. Yritän olla ajattelematta tulevaa, enhän voi kuitenkaan tietää, mitä sieltä on tulossa. Teen parhaani vaikuttaakseni haluamallani tavalla, mutta tuntuu, etten voi vaikuttaa edes omaan mieleeni. Vaikka minulla onkin vapaa tahto, on juurikin tämä tahto ainoa, johon olen vapaa vaikuttamaan. Muun muassa tunteet kulkevat ihan omia reittejään.

Draama on elämän suola
-eikö ole?
Juova sitä ja heti tuntuu pohjassa,
vatsassa ja rintakehän alla.


Kun tiedän, että
tämä on tie,
jonka pää on jo tiedossa,
tai jos ei ole,
on se puhdas tuho.


Toivotonta sotaa,
alkuun jo hävittyä,
eikä silti voi
olla tarttumatta kiinni.


Kun tiedänhän, ettei
ole tietä ulos,
ainakaan suoraa,
vaan erittäin monen ja kiemuraisen mutkan takana, ehkä,
silloinkin tunnen
kauhun jyskyttävän pauhun kohti.

Ulkopuoliset silmät

Olen viime päivinä saanut paljon tekstiä monella tavalla ja monelta suunnalta. Viimeisin todellinen elämisen ja kuolemisen välinen valinta tapahtui viime sunnuntaina. Nyt on jo kaiketi juuri vastaanotetun tekstin ansiosta jo neljäs päivä putkeen, kun elämänhalu on selvästi ollut kuolemanhalua suurempi.
Ulkopuolelta tullut teksti on niin monisävyistä ja rohkeaa, että se on pakottanut heräämään taas eloon. Tuntuu, että toisen tuottaman tekstin kautta avautuu toinen näkymä myös omaan elämään, jolloin näkee sen niin kuin ei ennen ole ollut kykenevä näkemään.
Näitä ulkopuolisia silmäyksiä on ollut monenlaisia, erilaisia ja eri näkökulmista. Jokainen niistä on porautunut syvälle ja pyrkinyt lukemaan jotakin, ja jokainen niistä on antanut oman näkemyksensä asiasta, eli minusta. Ja minä antaudun mielelläni näille katseille, sillä ne näkevät suoraan minuun, eivätkä siihen heijastukseen, joka on minun ja silmien välissä.


Vaikkakin, yhdet silmistä taitavat kuitenkin katsoa minua ainakin jossain määrin sukupuolena. Se on hieman häiritsevää.


Ulkopuoliset silmät ovat myös avanneet omani puolille, joita en aikaisemmin ole viitsinyt huomioida. Ei niin, ettenkö olisi uskaltanut nähdä, pikemminkin en vain ole pitänyt sellaista huomion arvoisena. Enempää on niistä puolista hankalaa sanoa, sillä en itsekään osaa vielä artikuloida niitä.


Yksi silmäpareista saattaa olla vaarallinen. Täytyy pitää sitä silmällä.

Viehtymyksestä

Hahmotus siitä, mitä toinen minusta ajattelee, on pelottavaa, hiostavaa, joten siispä sellaista, johon ei tahdo pureutua. Kuitenkin se olisi hyvä tehdä, viimeistään silloin, kun aavistelee aallon tulevan kohti.
Kryptisyyteen ei ole syynä se, ettei haluaisi puhua asioista niiden oikeilla nimillä, pikemminkin se, ettei oikeita nimiä ole. Kun sukeltaa tarpeeksi syvälle ihmismieleen ja sen alle, katoavat sanat sille, mitä sieltä löytyy. Puhdas subjektiivisuus on hankala selittää.
Tämä on niin vaarallista. Työpaikan koneella ei saisi kirjoitella ihan mitä sattuu, ainakaan omia arkoja kohtia. Kuitenkin ovat sormenpäät näppäimistöllä puhumassa ulos niitä, mitä en itsekään haluaisi nähdä. Pelottaa.
Taas kerran tuntuu siltä, että oma itse on repeytynyt osiin ja monta mahdollista maailmaa toteutuu samanhetkisesti. Subjektin hajoaminen ja ytimen puuttuminen kulkevat ajatuksissa, kun ei saa pidettyä itseään kasassa, vaan valuu palasiksi jokaiseen suuntaan.


Pitäisi tehdä sitä, mistä saan palkkaa. Mutta kun en enää ole varma siitäkään, mistä syystä minut tänne loppujen lopuksi palkattiin. Kai se auttaa, jos on kaunis.

Välipäivitys elämästä

Olen kovin hiljainen, siksi kerron nopeasti niille, jotka sitä kaipaavat.

Epäilyni karisivat ja osoittautuivat vääriksi: en olekaan saamaton typerys, sillä joku näki minussa potentiaalia ongelmiensa ratkaisemiseen ja otti töihin. Pääsin siis kesätöihin Helsingin kaupungille "tutkijaksi" eli korkeakouluharjoitteluun ratkomaan Staran epäselvyyksiä, mikä on aika jesjes.

Olen myös epävarma sen New Yorkin matkan suhteen. En tiedä oikein, pystynkö työn puolesta, ja haluanko edes mennä sinne. Pelkään joutuvani kovin yksinäiseksi siellä ja esittämään innostunutta asioista, jotka eivät kiinnosta. Olisin mieluummin siellä Jussin kanssa.

Mistä seuraavaan asiaan. Olen tutustunut oikein mahtavaan ihmiseen, yhteen 66-vuotiaaseen Jussiin, joka tekee taas kerran valokuvanäyttelyään Galleria Laterna Magicaan. Teen hänelle ammattifilosofina analyysia niistä valokuvista, ja jos hänen puheitaan on uskominen, kokonaisuudesta tehdään näyttelyn avajaisten yhteydessä jonkinlainen julkaisu.


Sitten: Tuntuu aika pahalta. Se rajoittaa kykyä olla sosiaalinen ja jaksaa tehdä asioita. Toivon, että voin maanantaina töissä vain syventyä omaan hommaani kovin kommunikoimatta. Silloin huono olo ei haittaisi. Ja yksi Sokrates-kerhokin on vielä. Sekin pitää jaksaa, ja haluan jaksaa, sillä lapset ovat ihania, mutta rankalta näyttää.

Synkkää kauneutta

Philip Glass: Koyaanisquatsi


Kun en ehdi eksplikoida,
sulkea sanoiksi sitä,
mitä tuntematon
on.

Kun puhe ja kirjoitettu asu
vain suuntaa antavia
toisilleen,
eikä A
kuulu sanoissa,
ainakaan ranskalaisittain.

(on)

Kun yhteiskunnan dispositiivi,
äärien verkko ja mielipiteiden yhteneväisyys,
kulkevat yhteen,
syntyy ajattelun kieli eli ennakkoluulot,
joita päteviksi
ei saa ennen kuin niistä luopuu.

Miksi olen niin kiinnostava (lue: väärällä tavalla)?

Vrt. Nietzsche...

Asiaan:

Taas äsken istuskellessani hetken sanomatta sanaakaan porukassa kävi niin, että yksi tyyppi tuli juttelemaan mukavia. Kyseinen tilanne on aina kiva siitä, että huomaa, että joku haluaa jutella. Kivuus kuitenkin loppuu siinä vaiheessa, kun mukavan oloinen tyyppi kysyy, voitaisiinko mennä kahville tms. joku kerta. Silloin tulee sanotuksi se, mitä koko ajan pelkäsinkin.
Olen pitkään miettinyt, mikä porukkaa vaivaa, kun jatkuvasti saan olla selittelemässä ihmisille, etten kiinnostu KENESTÄKÄÄN, EDES SINUSTA seksuaalisesti, sillä se puoli sydämestäni on ainakin näillä näkymin ikuisesti varattu. Tänään kävellessäni kotiin mieleeni iski ajatus, että kiinnostavuuteni saattaa johtua samasta syystä kuin se, että pidän itseäni mitättömänä, tylsänä ja rumanakin (mikä tosin on toissijaista). Vahva melankolinen alavire nimittäin näyttää vetävänsä puoleensa kiinnostuneita samalla, kun se painaa minua itseni lopettamisen partaalle.

Katalaa ja kieroutunutta, mutta kai totta: Erotun valtavirrasta, mikä olisi kivaa, jos erottava tekijä ei olisi kuristava paino kehon jokaisessa hermosolussa. Samalla kiinnitän huomiota ympärilläni, mitä en tajua ennen, kuin se tullaan vääntämään rautalangasta ja joudun pahoillani kertomaan, etten voi vastata kiinnostukseen. Sekin olisi kivaa, jos en aina ahdistuisi siitä, että joku haluaa minusta jotakin, mitä en voi, enkä haluakaan, antaa.

Ps.

Kerroin matkalla kotiin myös yhdelle kaverille, että psykiatrisen hoitajan mukaan olen vakavasti masentunut. Kaverini oli sitä mieltä, että olen hänen tuntemistaan masentuneista se, joka suhtautuu asiaan järkevimmin. Tämä teki iloiseksi, sillä se antaa toivoa siitä, että voin joskus esim. elää asian kanssa, jos tilanne ei muutu.

Runo rumasta

Henki salpautuu,
happi ei kulje
keuhkoihin tai ulos.
Kuristava tunne
repii kurkkua,
haukon, ahmin,
    kuulen huokauksen purkautuvan huuliltani.

Älä koske,
älä sano,
mene pois.
En ole sinun.

En keho,
vaan ihminen,
olen lyöty,
tapa loputkin.

Saisin viimein mennä.

Yritän,
mutta arki on kesken.
Jäljet ovat piilossa,
eivät näy ihon alta.

Sinä lähdet,
elät,
rakastat
omalla tavallasi maailmaa.

Liittyen edelliseen

Pieni musta kirja on joskus ylppärilahjaksi saamani tyhjä mustakantinen kirja, jonne aloin taas parin vuoden jälkeen kirjoittaa heränneitä filosofisia ajatuksiani.

Aloin taas kirjoittaa pientä mustaa kirjaa

Ja innostuin Deleuzestä. Siinä ja Foucault´ssa on niin paljon samaa, että erot ovat todella mielenkiintoisia, varsinkin, kun puhutaan vallasta ja sen eri tavoista ilmetä eri aikoina.
Mietin näiden kahden kautta sitä, mikä nytkin on vaalien alla kovasti pinnalla, eli julkista keskustelua ja argumentaatiota siinä. Kun niin moni kokee mielipiteidensä perustuvan jollekin rationaaliselle päättelylle, mutta silti monen argumentaatio suuntaan tai toiseen ontuu. Näitä huonoja perusteluja lukiessa on usein yrittänyt nähdä asioita perustelijan silmin ja ymmärtää, mihin mielipide oikeasti perustuu. Tajusin kuitenkin jokin aika sitten, etteivät ne mielipiteet perustukaan yksittäisen ihmisen järkeilylle, vaan jollekin, joka on siitä ihmisestä täysin riippumatonta, eli juuri sille vallan muodolle, joka nykyään vallitsee, eli Foucault´n biovallalle.
"Mielipiteet" ovat siis olleet olemassa jo ennen kuin ihminen on omaksunut ne. Rationaalisiksi niillä on mahdollista muuttua vasta sitten, kun ihminen tiedostaa mielipiteidensä juuret, eli ne yhteiskunnan normit ja uskomukset, joihin mielipiteet perinteen takia perustuvat. Ihmisen siis tulee tajuta, miksi ajattelee, niin kuin ajattelee, ennen kuin voi todella perustella mielipiteensä (ja tässä kohtaa usein monet syrjivät, konservatiiviset tai patriarkaaliset mielipiteet hylätään, sillä niiden joukosta on harvoja väitteitä, jotka voi todella perustella pätevästi).
Tämän takia julkisessa keskustelussa eivät usein tappelekaan yksittäiset ihmiset, vaan biovallan normalisointimääritelmät -siis ajatukset siitä, mikä on ja minkä pitäisi olla "normaalia". Uudet määritelmät ja argumentit niiden perusteeksi tulevat monelta eri taholta ja ovat jonkun yksittäisen ihmisen tai ryhmän (ainakin alkujaan) rationaalisesti koostamia väitteitä, ja vanhat tottumukset/ mielipiteet, joita vastaan tapellaan, ovat juuri sitä vanhaa normalisoinnin tulosta, joka elää yksittäisistä ihmisistä huolimatta, sillä ne eivät ole perusteltuja.

-Jep. Tämä kaikki on nimittäin hankalaa kirjoittaa sinne pieneen mustaan kirjaan, ja kirjoitan sinne pikemminkin lyhyitä muistiinpanoja ajatuksista, joita on viime aikoina alkanut vilistä melkoisesti. Siksi aloitin ajatuksen kirjoittamisen tänne, ja mietiskelen ja kehitän ajatuksia vielä muualla. Rakkaat, jotka olette tähän asti päässeet, älkää siis arvostelko minua tässä sanomani perusteella, sillä ajatus on vasta aluillaan, tässä vasta siemen.

Istun oman sotkuni keskellä tuijottaen tyhjään. Puin kehoni kauniiksi tuntikausia sitten, päätin astua ovesta 240 minuuttia takaperin. Pukeuduin pitkästä aikaa höyheniin. Kuin rangaistakseni itseäni: Höyheniä ja tervaa. Olen lääkärin mielestä liian ankara itselleni ja yritin juhlistaa eilen, mutta siitä ei tullut mitään. Kun olen pelkkä tyttöystävä, uloke siinä elämässä, joka ei minun ole kuitenkaan. Ja se, mikä on minun, ei ole kiinnostavaa. Siksi harkitsin taas kuolemaa tunti sitten, mutta unohdin sen. Kun olisi velvollisuuksia. Enkä muuten tiedä, mikä on tuo, joka katsoi hetki sitten kameraan. Maski. En minä ainakaan, koska minä en ole mitään.

Erå (eli Derridaa)

Luin vaihteeksi Derridaa aikakauslehdestä vuodelta -85. Siitä tulikin mieleen sellainen seikka, että filosofin teorioihin monesti vaikuttaa vaivihkaa ympäristö (kuten kaikessa akateemisessa). Derridan jatkuva painotus puhutun ja kirjoitetun tekstin eroavuudesta on varmasti jollain tasolla tekemisissä ranskan kanssa, jossa puhuttu ja kirjoitettu kieli eroavat toisistaan välillä huimastikin. Puhutussa kielessä ei näy välimerkkejä, kuten pisteitä, pilkkuja jne, eikä ranskaksi liioin monia kirjaimiakaan. Kenties siksi Derrida on kiinnittänyt huomiota kielen kahtiajakoon ja huomioinut hiljaiset, mutta kuitenkin jollain tavalla olemassa olevat kohdat tekstissä.
Välimerkithän ovat tavallaan differancea (sori en jaksa näppäillä aksanteguta), vaikkakin differance on enemmän kuin vain välimerkkejä, eikä Derrida puhu välimerkeistä differancena. Olen vaan sitä mieltä, että esimerkiksi säännönmukaisesti kirjoitetut pilkut ovat osa itsestään poispäin katsovaa sitä jotain, joka on kielessä.
Ja sitten -anteeksi epäselvä sepustukseni -on se Hegel. Derrida viittaa itsekin Hegeliin ja sen ajatuksiin, mutten ainakaan itse ole huomannut, että D sanoisi oman ja H:n teorioiden olevan yhteneviä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ne ovat, koska H puhuu objektien eroavaisuudesta ja siitä, että ne ovat erillisiä (mikä sana!) omanlaisiaan objekteja ainoastaan siksi, että eroavat muista. Jokainen objekti on siis merkkinä erostaan suhteessa muihin. D puhuu erosta tekstissä, ja aloitin tänään ajatuksen siitä, voisiko nämä kaksi yhdistää.

Lopuksi:
"Erån" pointti on siinä, että se näyttää erilaiselta kuin "ero", mutta puheessa eroa ei kuule. "Erå" on kuitenkin eri asia kuin "ero". Eli alkuperäisemmin: "differance" kuulostaa samalta kuin "difference", muttei ole ihan sama asia.

Saatteeksi:
En ole pitkään aikaan kirjoittanut kunnon tekstiä. Lähetin sen kandinkin eilen, mutten ole sen suhteen tehnyt muuta kuin pieniä lisäyksiä ja korjauksia sinne-tänne. Sen takia näppäilysuoneni ei ihan ole parhaimmillaan. Lisäksi olen ihan puhki, aivot eivät ole toimineet kunnolla enää vähään aikaan ja sekoilen vähän kaiken kanssa (ja sori epämääräinen käsite).

Oikeaa rakkausrunoa

Suudelma on kauniimpi unelmana,
matkan päästä on helpompi rakastaa.
Ikävä on jälleennäkemisen iloa,
muistoa,
jonka eron hetki pehmentää.

Ei sillä,
ettenkö rakastaisi,
tietenkin minä,
se vain
on rumaa läheltä.

Ei niin,
ettenkö tahtoisi nähdä,
sulaa syleilyyn,
haluanhan minä,
siitähän juuri
tässä on kysymys.

Se kipu,
joka kulkee välillämme,
tunkee syliimme,
on sama
niin läheltä kuin kaukaa.

Aikatyhjiö, toinen maailma

On hyvä olla merten takana paikka, jonne elämä ei seuraa. Salaisessa paikassani täytän ajan teellä ja filosofialla, yksinäisyydellä ja hiljaisuudella. Olo on onnellinen juuri näin, vähän yksin, toisessa kodissa, turvassa kaikelta pahalta.
Seinät ovat lämpimät ja sulkevat syliinsä, eikä edes pelota. Kuuntelen samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan ja annan ajan kulua omaan tahtiinsa. Hiljalleen alan tuntea silmäluomien painon ja väsyneen viileyden värisevän villapaitaa pitkin.
Vanhassa asunnossa keskustan äärellä on kodikas tuntu. Täällä minä olin, kun olin pieni. Täällä minä heräsin suloisena ja iloisena, ja menin herättyäni soittamaan flyygelillä aamulauluja. Täällä kaikki oli vielä hyvin, koska en ymmärtänyt, mitä tapahtui.
Täällä on vain minä, ei ole velvollisuuksia toisille tai sitä surua, joka muutoin aina seuraa mukana. Täällä voin unelmoida näkemättä totuutta, täällä voin istua isossa pehmeässä peitossa keskellä valkoista olohuonetta ja nukahdella lukemisen lomassa tunteja putkeen.
Täällä on minun salamaailmani, jonne kukaan ei tule ilman lupaa. Otanhan kuitenkin ilolla vieraita vastaan ja esittelen kaikkea sitä, mitä olen vuosikaudet pitänyt omanani.

Sokea kohta

Huomasin taannoin, että niin empaattinen, sympaattinen ja moraalisen toiminnan puolestapuhuja kuin olenkin, moraalisessa älykkyydessäni on yksi pimeä piste, jota en ole aikaisemmin huomannut ja nytkään osaa helposti löytää: omaa itseäni kohtaan tehdyt vääryydet. Tajusin sen, kun vertailin tilanteita pitkin henkilöhistoriaani, ja huomasin, etten useinkaan ole ymmärtänyt huonon oloni johtuvan muista, eikä vain mystisesti syntyvän itsestäni.
Tähän liittyen mietin pitkään sitä, miksi joskus sattui niin paljon, kun kumppani kulutti kaikenlaista pornoa jopa ollessamme yhdessä kotona. Löysin vastauksen filosofiasta (taas), tarkemmin Vera Tripodin Sukupuolen filosofiasta (2014). Teoksessa analysoidaan pornografian määrittelyä ja vaikutusta mm. seuraavin sanoin:




Esineellistämisen lisäksi pornografia tuottaa personifikaatiota eli elottoman elollistamista: ihminen ei ole eloton esine, mutta elottomalla esineellä katsotaan olevan inhimillisiä piirteitä (ja myös psykologisia piirteitä ja käyttäytymispiirteitä). Melinda Vadas on korostanut, että personifikaation ja esineellistämisen välillä on yhteys. Hänen mukaansa miehet kohtelevat pornografisia kuvia (esineitä) kuin ne olisivat todellisia naisia (persoonia). Koska niitä kohdellaan samoin kuin "lihaa ja verta" olevia naisia, kuvat ovat esimerkkejä naisen personifikaatiosta, eivät ainoastaan seksuaaliobjektien esityksiä. Näille kuville siis annetaan rooleja, kykyjä ja tehtäviä, joita todellisella naisella voi olla, kun ajatellaan hänen kykyään herättää sosiaalista kiihotusta. Näin ollen nämä kuvat ovat Valdasin mukaan - vaikka ne kuuluvat fiktion maailmaan, eivätkä todellisuuteen - naisia. Naisia ei siis ainoastaan muuteta esineiksi, vaan myös esineet (pornografiset kuvat) kohotetaan persooniksi (naisiksi).




Eli siis silloin, kun toinen on kuluttanut pornoa, hän on tehnyt sen ikään kuin siinä olisi aidosti ollut toinen ihminen, jonka kosketus on tosin jäänyt oman mielikuvituksen ja toteutuksen varaan. Tilanne on toisin sanoen ollut se, että hän on suhtautunut minuun (ja samoin minäkin siinä ohessa) esineellistävästi liittäen minut niihin asioihin, joita on halunnut, ja on samaan aikaan toteuttanut samoja asioita pornossa esiintyvien naishahmojen avulla. Meidät, minut ja kuvat, on siis asetettu samalle viivalle, ja molempia on käytetty samoihin tarkoituksiin. Toinen ei siis ole suhtautunut kuviin kuvina, vaan "naisina", eikä minuun henkilönä, vaan "naisena" muiden joukossa. Tilannetta voisi siis kutsua pettämiseksi, sillä toinen on suhtautunut kuvamateriaaliin samalla tavalla kuin minuun ja tehnyt materiaalin kanssa asioita, joiden olisi pitänyt kuulua vain meidän välillemme. Samanlainen tilanne voisi olla esimerkiksi se, että henkilöllä olisi kaksi seksikumppania, kumibarbara ja oikea ihminen, joihin henkilö suhtautuu samalla tavalla. Tällaisessa tilanteessa ei siis olisi väliä, onko joku osapuolista oikea ihminen, sillä "pettävä" kumppani suhtautuisi muihin osapuoliin samalla tavalla.
En siis aikaisemmin tajunnut, miksi tuntui niin pahalta, kun toinen kulutti pornoa itsetyydytystä varten. Tilannehan oli se, että itse suhtauduin kuvamateriaaliin kuin elottomaan esineeseen, mutta kumppanini käyttäytyi kuin siinä olisi ollut toinen ihminen, jonka kanssa hänellä on samanlainen seksisuhde kuin minun kanssani. Eli todellisuudessa olisi ollut ihan sama, olisiko hän pettänyt jonkun elävän ihmisen kanssa vai kuvan kanssa, johon suhtautui kuin toiseen ihmiseen asettaen sen kanssani samalle viivalle. En vain osannut artikuloida tilannetta, vaikka vaistosinkin hänen suhtautuvan kuviin samalla tavalla kuin minuun. Ajattelin, etten voinut pahastua kuvien katsomisesta ja niiden edessä itsetyydyttämisestä, sillä kuvathan eivät todellisuudessa ole oikeita ihmisiä, mutta se loukkasi kuitenkin, sillä vaikken osannutkaan artikuloida sitä selvästi, niin se, mitä hän teki, oli verrannollinen siihen, että hän olisi tilannut yksityisstripparin kotiin tyydyttämään hänen seksuaaliset tarpeensa. Jos hän siis olisi katsonut kuvamateriaalia vain kuvina, samalla tavalla kuin katsoisi sisustuslehteä, kaikki olisi ollut hyvin, tunsinhan oloni huonoksi kuitenkin vasta, kun tajusin, mihin hän materiaalia tarvitsi. Ja samalla pidin itseäni hänelle pornon veroisena, eli seksuaalisuuden toteuttamisen välineenä.


Sokean pisteen korjaamisessa on vielä paljon tehtävää. Tämä ei nimittäin ole ollut viimeinen tapaus, se vain selvisi itselleni vasta nyt. Viimeisin mystinen suru tapahtui vasta noin kaksi viikkoa sitten, joiden suhteen tajusin vasta toissapäivänä, miksi olo oli tuntunut niin pahalta, eikä "itsekkyyden ja lapsellisen kateellisuuden" nieleminen ollut auttanut yhtään.

Luolavertaus

Katse kohti takaseinää,
silmissä leijuu etäisiä varjoja,
käteni kohmeessa rautakahleissa,
jalkani eivät koskaan herää.
Ikuinen pimeys,
ikuinen hämäryys,
kankeissa jäsenissä
ainiaaksi kylmä.

Sinä vapaudut,
kuljet valoon, ja näet maailman,
kauneuden ja hyvän,
joka on se, joka heijastuu, ja tekee luolaan kuvat,
joita luulin todeksi.

Tulet takaisin ja kerrot kaiken,
annat ymmärtää,
että elämme valheessa.
Olemme vankeja,
emmekä tiedä,
kun sumussa mielemme
valehtelee elämämme.

Et vapauta meitä,
kerrot vain omastasi,
surkuttelet kohtaloani,
tietenkin minä tapoin sinut.

Todellisuus ja iloton illuusio

Nyt on tosi kyseessä. Ahdistaa niin, etten voi mennä luennolle, johon on toki aikaa vielä neljä tuntia. Tarvitsisin jonkun, joka tulisi ja ottaisi minut mukaan viedäkseen Päärakennuksen saliin 1. Kun siellä kuitenkin juuri tänään puhutaan jostakin tärkeästä, josta en halua jäädä paitsi.
Jos nyt joku lukee ja miettii, pitäisikö olla huolissaan, niin kyllä. Pelottaa sanoa niin, koska se laskee sen itsepuolustuksen muurin, jota on pitänyt yllä niin pitkään näyttääkseen toiselta kuin on. Oikeasti haluaisin, että joku kuuntelisi, jotakuta kiinnostaisi, ystävänä ja niin, että voisin vain keskustella tuntematta itseäni typeräksi, toisen ottaen minut vakavasti ja vastatenkin jotakin (on kamalaa, kun yritän sanoa jotakin, ja toinen ei vastaa mitään, ja on pakko alkaa puhua jostakin muusta, jotta vaivaantuneisuus ei painaisi maan alle). Tilanne on tosin vaikea, sillä enhän toki halua, että kukaan huolestuu, mutta toisaalta itsekkäistä syistä kuitenkin haluaisin, että joku aidosti välittäisi. Toisaalta taas sellainen tuntuisi epäoikeudenmukaiselta, koska olen itse tällä hetkellä niin suossa, että olen todennäköisesti ihan hirveä ja vaikutan täydellisen välinpitämättömältä, kun ei ole voimia muistaa, mitä toisen ihmisen elämässä juuri nyt tapahtuu.

--Spekulointia--

Muistanhan tietenkin Eilin sanat, jotka tuli lausuttua jossakin myöhäisillan hämyisessä viiniluolassa. Ihminen kuulemma projisoi toiselle ajatuksia itsestään, joita toisella ei ole, ja näin ahdistuu, pelkää tai buustaa egoaan oman mielikuvituksensa varassa. Jos toiselta kysyisi, ajatteleeko hän sitä, mitä ajattelee hänen ajattelevan, toinen todennäköisesti hämmentyisi ja sen jälkeen kieltäisi, sillä hän ei alun perinkään ole kiinnittänyt ajatuksia aiheuttaviin asioihin huomiota.
Teen tällä hetkellä juuri yllä mainittua, ja tiedostan sen yrittäen myös sisäistää sen. Siitä ei kuitenkaan tule yhtään mitään, vaan soimaan itseäni hallitsemattomasti jopa ääneen, kun mielentila ei salli hallita enää edes kehon liikkeitä. Tiedän, että projisoin kaikille 500lle kuulijalle ajatuksen siitä, että olen idiootti, juuri minä, ja että he muistavat sen ikuisesti ja tulevat katsomaan minuun paheksuen aina, kun kävelen kampuksella tai sulkeudun koneen taakse Aleksandriassa. Todennäköisesti kukaan ei todellisuudessa kuitenkaan edes muista koko tapausta, eikä edes tajunnut, että se olin minä, joka puhui. Veikkaan, että edes ns kaverini siellä eivät tajunneet, että olin ilmestynyt paikalle ja möläyttänyt jotakin. Tuntuu kuitenkin siltä, etten voi mennä sinne, en pysty. Ja kun kukaan ei välitä siitä, menenkö sinne vai en, en todennäköisesti ole menossa.
Olin eiliseen asti sitä mieltä, että olen ihan kunnossa, enkä kehtaa näin hyvinvoivana edes soittaa sinne YTHS:lle, mutta eilisen jälkeen tuli taas huomattua, että mielenterveys häiritsee opintoja jo liiassa määrin. En saa mitään aikaiseksi tai kuule, mitä luennoilla sanotaan, kun korvissa humisee ja sydän hakkaa niin, että keskityn vain hengittämään tasaisesti. En minä ole kunnossa ja tiedän sen. En vain voi tehdä asialle oikein muuta, kuin psyykata itseäni pärjäämään päivä kerrallaan. Kuten Tuukka eilen kiertoteitse sanoi, minulla ei ole tulevaisuutta.

Kun nyt joku ihanista ystävistäni huomaa tämän ja muistelee aikaisempia sanojani, joissa väitän, ettei minusta tarvitse olla huolissaan, että kaikki on hyvin, että puran vain tuntojani ja että melankoliani ja toivoton realismini on metafyysistä, ei henkilökohtaista, tietäköön, että olen väärässä sekä valehtelen itsellenikin, jotta kukaan ei huomaisi ja tökkisi siihen kohtaan, johon en edes itse uskalla koskea. En halua tietää, mitä tapahtuu, en halua seota.
Ja jos käy niin, että joku ihanista ja rakkaistani kokee voivansa kysyä ja keskustella kanssani heijastamatta minuun omia ennakko-oletuksiaan, kateuttaan asioista, joita minulla ei ole ja haluamatta minusta mitään, olisin niin kiitollinen, että purskahtaisin varmaan kyyneliin. On vain niin vaikeaa uskoa, että joku todella huomaisi minut itsessäni, sillä tuntuu siltä, että olen yksin omassa kolossani ja tarkastelen maailmaa sekä muita ulkopuolelta, sellaisen pienen ulko-oven linssin läpi, josta näen kaikki, mutta kukaan ei näe minua.
Eikä se näkymättömyys sinänsä edes haittaa, se tuntuu luonnolliselta, sillä en itse koe itseäni kuin kenenä tahansa ihmisenä, sillä olen se katsoja, joka katsoo, enkä peilikuvani, enkä siksi anna itselleni samalla tavalla arvoa kuin muille. Ehkä juuri siksi, että tuntuu luonnottomalta ja siltä, ettei toinen halua kuulla, olenkin puhumatta ja pysyn hiljaa, paitsi silloin, kun tuntuu liian pahalta ja päässä humisee.

Oikeasti, olisi todella kiva, jos joku tulisi ja hakisi minut jonnekin, jossa voisi keskustella. Toisaalta stressaa tekemättömät asiat ja tuntuu, etten saa mitään millään valmiiksi. Olisi myös vaikeaa puhua puhelimessa, sillä inhoan sitä, kun joku soittaa, koska on niin raskasta mennä sinne puhelimelle ja vastata siihen. Siinä täytyy myös puhua toiselle, mikä on todella pelottavaa. Viesti on paljon kivempi, koska se jättää tilan siihen, että voin lukea sen silloin, kun on siihen voimia. Lukemisen voi myös pilkkoa osiin, samoin vastaamisen. Tai ehkä en halua tänään lähteä minnekään, ja pelottaisi, jos joku tulisi, koska meillä on sotkuista, koska en suostunut eilen siivoamaan Tuukan sotkua. Ehkä jään vain tähän ja luen tenttikirjaa, niin ainakin jokin asia edistyy.

Ps.
Mietin myös sitä, että minua varmaan pidetään tyhmänä, mutta koska olen ulospäin aikalailla samanlainen kuin kaikki muutkin, ja on myös paljon muita ihmisiä, jotka ovat vähän hölmöjä, niin suututtaa, kun jotkut ihmiset käyttäytyvät ylimielisesti ja ulossulkien. Varsinkin porukasta sulkeminen on niin lapsellista, että se ihmetyttää, ja pistää miettimään, olenko tehnyt jotakin väärää.
Pps.
Ehkä masennus on sitä, että tajuaa vian olevan itsessä, ja toisten onnistumisen syyn toisissa, eikä syytä omasta epäonnistumisesta ja toisten onnistumisesta olosuhteita.

Kolmas pohdinta: Alemmuutta, typeryyttä ja ahdistusta -eli kumppanipohdintaa

On vaikeaa elää ihmisen rinnalla, joka on sekä todella fiksu että mukava ja vieläpä hyvännäköinenkin kaiken lisäksi. Väistämättä tulee tunne, etten ole jollain tavalla onnistunut, kun en itse voi olla sitä kaikkea yhtä paljon. Samalla tunnen syyllisyyttä siitä, etten vilpittömästi voi iloita hänen ilostaan ja olla innoissani silloin, kun pitäisi, sillä pieni kateus kaihertaa rintalastan alta.
Rakastan häntä onneksi niin paljon, että pystyn pitämään tunteeni piilossa. En haluaisi pilata hänen iloaan tai saada häntä tuntemaan huonoa omaatuntoa onnistumisestaan, sellainen olisi kaikkea muuta kuin rakastavan ihmisen teko. Tietenkin haluan hänen onnistuvan siinä, mitä hän tekee ja kulkemaan varmoin askelin kohti unelmaansa, haluaisin vain kulkea siinä hänen rinnallaan. Tuntuu vain siltä, että hän juoksee niin kovaa, etten millään tahdo pysyä perässä.
Välimatkamme kasvaa jatkuvasti. Yritän pysyä tahdissa ainakin etäältä, mutta sekin jo hengästyttää. Aika ei tahdo riittää, ja ihmettelen, miten hän pystyy keskittämään energiansa niin, että kaikki ikään kuin tapahtuu itsestään.
Ennen kuvittelin, että ihmisten arvostus meistä kahdesta vain häntä kohtaan johtui naiseudestani. Sitten sain huomata, että vika saattaa ihan oikeasti olla minussa, ei muiden ihmisten ennakkoluuloissa, sillä filosofien joukosta löytyy myös monia naisiksi itsensä määritteleviä, jotka nauttivat kunnioitusta ja näyttävät pärjäävän hyvin. Nyt on vain pakko kestää se tosiasia, että kehitettävää on enemmän itsessäni kuin muissa.
Hän lentää ja minä möngin tervassa. Olen hänen varjonsa ja seuraan jalanjälkiä, jotka ovat jo kauan sitten täyttyneet taas lumesta. Kohtaloni näyttää olevan hänelle Gertrud Stein, olen se ponnahduslauta ja reflektoiva peili, jonka avulla hän voi liitää aina vain korkeammalle.

Eilisestä, nykyisestä ja tulevasta -eli juhlienjälkeistä pohdintaa

Kuten se joku Augustinus sanoi, nykyhetki levittäytyy laajemmalle kuin sille neulankärjelle, jolla juuri "nyt" -hetki aina on. Tämä hetki pitää sisällään tietyn määrän mennyttä ja tietyn määrän tulevaa, ja siksi nykyisyys on niin eilistä, tätä päivää kuin tulevaakin (varmaankin iltapäivä).
On jokseenkin henkistä krapulaa siitä, etten jäänyt pidemmäksi aikaa ja jatkanut jatkojen ja jatkojen jatkojen jatkoille kylmässä säässä ja väsyneenä. Tuntuu, että olisi pitänyt, olisi varmasti ollut hauskaa. Toisaalta tuntuu, että olisin vain ollut entistäkin pahempi idiootti, ja olisin kerännyt entistä enemmän sellaista, mistä soimata itseään tänään. Vaa'assa painavat siis hauskuus ja dagen efterin itsensäruoskinta.
Tällä hetkellä huoneessa minua vastapäätä nukkuu krapulainen rakkaani, joka jatkoi sinne jatkoille ja jatkojen jatkojen jatkoille. Tunti on jo mennyt siihen, että hän on noussut sängystä ja kulkenut siitä sohvalle sekä juonut (minun pakottamanani) kaksi lasillista appelsiinimehua. Mietin, onko meillä käytännössä sama tila, vaikka hänellä oli (ehkä) paljon  hauskempaa.
Toisaalta, hän ei ole vielä sanonut mitään, ja minulla on vielä mahdollisuus kuvitella hänen iltansa niin kovin hauskaksi ja upeaksi, mielettömäksi ja mainioksi, että soimaan itseäni jopa sosiaalisen elämäni itsemurhasta sekä hyvien tuttavuuksien solmimisen ohi päästämisestä, kun en mennyt sinne tuntemattomien bileisiin kahden kilometrin päähän kävellen loskassa. Niin kauan kuin hän makaa krapulaisena sohvalla, minulla on aikaa mätkiä itseäni siitä, että annoin hyvän mahdollisuuden mennä ohi.
Sitten, kun hän avaa suunsa ja me pääsemme lopultakin lähtemään, saan todennäköisesti kuulla, ettei se ollut tämän krapulan arvoista. Ei se oikein koskaan ole, eikä silloin kahden jälkeen yöllä enää kovinkaan moni ole sellaisessa kunnossa, että muistaisi ihmiset ja keskustelut vielä seuraavana päivänä.
Äh, mutta on kuitenkin sellainen olo, että olin eilen ihan tyhmä. Ihmisten kasvot välähtelevät ohi, ja jokainen niistä näyttää sanovan minulle, että olen tyhmä, turha ja tylsä, eikä minua kaivata keskusteluun. Tunnen oloni idiootiksi, mutta onneksi voin lohduttautua sillä, että niin tunsi Dostojevskin päähenkilökin.