Perjantairunoja sadeaamun kunniaksi

1

Rakastan sinua,
enemmän kuin rakastan sinua.

Minäkin sinua,
sillä en rakasta sinua.

Ohi kiitävän tuulen huumassa
tunnen niskasi silkkisen ihon,
karkeat kätesi
ja kaipaavat huulesi.

Tunnen elämänjanosi
ja itseni siinä,
tunnen palosi ja liekin,
joka unelle palaa.

Tiedän hetken olevan
se ainoa koskaan,
sinun huutavan perääni
sitten, kun lähden.

On jotakin muuta,
ei vähemmän, mutta
erilaista kuin rakkautta.

2

En pidä siitä,
kun katsot suoraan.
Pidän silmistäsi,
kun eivät ole minuun.
Haluan ja samalla en
olla sinun ja vain itseni,
olla oppilas ja samalla vertainen,
kohde ja halun subjekti.
Haluisin sinua,
ei toisinpäin,
olla se,
jonka silmät saavat katsoa.

3

Vihreä metsä, johon sukeltaa,
lämmin tuulenvire vartalon ympärillä,
hymy,
paijaava kosketus,
katse, kaste,
sinun kasvosi.
Kuin elämä ja viisaus,
kaipaus luoksesi
silloinkin, kun olet siinä.
Tule,
sillä maa on meille tyhjä.

4

Silmäni avautuvat
ja olet niin kaunis,
kun sade ropisee takinliepeillesi
ja kuiskaat vanhoja sanoja omalla tavallasi.

Onko väärin,
että ajattelen näin?
Omatuntoni ei soimaa,
vaan antaa minun rakastaa.