Istun oman sotkuni keskellä tuijottaen tyhjään. Puin kehoni kauniiksi tuntikausia sitten, päätin astua ovesta 240 minuuttia takaperin. Pukeuduin pitkästä aikaa höyheniin. Kuin rangaistakseni itseäni: Höyheniä ja tervaa. Olen lääkärin mielestä liian ankara itselleni ja yritin juhlistaa eilen, mutta siitä ei tullut mitään. Kun olen pelkkä tyttöystävä, uloke siinä elämässä, joka ei minun ole kuitenkaan. Ja se, mikä on minun, ei ole kiinnostavaa. Siksi harkitsin taas kuolemaa tunti sitten, mutta unohdin sen. Kun olisi velvollisuuksia. Enkä muuten tiedä, mikä on tuo, joka katsoi hetki sitten kameraan. Maski. En minä ainakaan, koska minä en ole mitään.