Ja juuri siksi tekee mieli kuolla. Kuolemanhalu ei johdu pintapuolisista negatiivisista tunteista, kuten surusta, masentuneisuudesta, väsymyksestä tai muusta vastaavasta, vaan jostakin syvemmästä. Zizek sanoisi sitä ehkä metafyysiseksi itsemurha-alttiudeksi, sillä ajoittainen toive kuolemasta ei johdu poistettavista tekijöistä, vaan maailmasta ilmiönä (eikä siis kenestäkään maailmassa olevasta henkilöstä, joka voisi muuttaa toimintaansa tms.). Maailmaa tuntuu nimittäin olevan liikaa, enkä saa siihen sitä tarvittavaa illusorista itsestäänselvyyttä, joka pitäisi ajatukset kiinni arkielämän ongelmissa, jotka estävät näkemästä maailmaa ja heideggerilaista ahdistusta.
Olen ensimmäisestä Olemisen ja ajan lukukerrasta asti miettinyt täälläoloa sekä autenttisuutta (tai varsinaisuutta eli saksaksi Eigentlichkeit), jossa ihmisen valtaa ahdistus itsestään oman olemisensa rajana sekä mahdottomaksi tekijänä. Olen siitä asti tarkkaillut maailmaa niin intensiivisesti ja nyttemmin havainnut naiiviuden jokapäiväisessä ymmärrystavassa (heideggerilaisittain jokapäiväisyydessä, epäautenttisuudessa, kenen tahansa olemistavassa), että jokapäiväisyydessäkin näen itseni juuri siinä ja tiedostan olemiseni sekä Das Nichtsin (kuulostaapa salatieteeltä näin kirjoitettuna). Jatkuva maailman aistiminen, muiden olemisen itsestään tapahtuva analyyttinen (en viittaa tässä suuntaukseen) tiedostaminen sekä oman olemisen perustattomuuden ymmärrys vie paljon energiaa eli väsyttää todella nopeasti. Siksi välillä tulee olo, ettei jaksa enää olla.
Ei kuitenkaan huolta (puhun tässä suoraan sinulle, lukija). Olen varsinkin viime aikoina saanut perusteita sille, miksi minun olisi hyvä pysyä elossa, joten en aio toteuttaa niitä monia erilaisia suunnitelmia, joita olen pohdiskellut pitkin vuosia. Jatkuva itsemurhan mahdollisuus pitää vain mielessä elämän rajallisuuden kuoleman vuoksi, ja sitä kautta pysyn autenttisempana eli vapaampana (ehken siis täysin vapaana) jokapäiväisyyden illuusiosta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
.jpg)
Viimeinen kappale on oleellinen koska 1.) on kiva, että sulla on perusteita pysyä elossa, ja 2.) itsemurhan tai ylipäätään kuoleman ajatteleminen on todellakin keskeistä elämänymmärryksen lisäämiselle, ainakin tietynlaisilla ihmisillä. Se pitäisi mun mielestä nähdä "normaalimpana" ts. ei pitäisi ajatella, että jos ihminen ajattelee kuolemaa, se on automaattisesti sairas tms. Itse asiassa mä uskon, että itsemurhan ajatus käy ainakin ohimennen jokaisen tavallisen ihmisen mielessä, että se on enemmän sääntö kuin poikkeus (niinku Camus muistaakseni väittää Sisyfoksessa). Tää ei vaan tule esille, koska ehkä meillä on edelleen olemassa joku puoliksi alitajuinen ajattelumalli, jonka mukaan itsemurhan tai edes sen harkitsemisen edellyttämä asioiden "omiin käsiin ottaminen" on jotenkin röyhkeää ja syntistä kuten se useimpien uskontojen mukaan on. Ollakseen eksistentiaalisesti täysikasvuinen ei tarvitse olla millään lailla ahdistunut, mutta täytyy tiedostaa tää oma päätösvaltansa oman elämänsä suhteen.
VastaaPoista