Eilisestä, nykyisestä ja tulevasta -eli juhlienjälkeistä pohdintaa

Kuten se joku Augustinus sanoi, nykyhetki levittäytyy laajemmalle kuin sille neulankärjelle, jolla juuri "nyt" -hetki aina on. Tämä hetki pitää sisällään tietyn määrän mennyttä ja tietyn määrän tulevaa, ja siksi nykyisyys on niin eilistä, tätä päivää kuin tulevaakin (varmaankin iltapäivä).
On jokseenkin henkistä krapulaa siitä, etten jäänyt pidemmäksi aikaa ja jatkanut jatkojen ja jatkojen jatkojen jatkoille kylmässä säässä ja väsyneenä. Tuntuu, että olisi pitänyt, olisi varmasti ollut hauskaa. Toisaalta tuntuu, että olisin vain ollut entistäkin pahempi idiootti, ja olisin kerännyt entistä enemmän sellaista, mistä soimata itseään tänään. Vaa'assa painavat siis hauskuus ja dagen efterin itsensäruoskinta.
Tällä hetkellä huoneessa minua vastapäätä nukkuu krapulainen rakkaani, joka jatkoi sinne jatkoille ja jatkojen jatkojen jatkoille. Tunti on jo mennyt siihen, että hän on noussut sängystä ja kulkenut siitä sohvalle sekä juonut (minun pakottamanani) kaksi lasillista appelsiinimehua. Mietin, onko meillä käytännössä sama tila, vaikka hänellä oli (ehkä) paljon  hauskempaa.
Toisaalta, hän ei ole vielä sanonut mitään, ja minulla on vielä mahdollisuus kuvitella hänen iltansa niin kovin hauskaksi ja upeaksi, mielettömäksi ja mainioksi, että soimaan itseäni jopa sosiaalisen elämäni itsemurhasta sekä hyvien tuttavuuksien solmimisen ohi päästämisestä, kun en mennyt sinne tuntemattomien bileisiin kahden kilometrin päähän kävellen loskassa. Niin kauan kuin hän makaa krapulaisena sohvalla, minulla on aikaa mätkiä itseäni siitä, että annoin hyvän mahdollisuuden mennä ohi.
Sitten, kun hän avaa suunsa ja me pääsemme lopultakin lähtemään, saan todennäköisesti kuulla, ettei se ollut tämän krapulan arvoista. Ei se oikein koskaan ole, eikä silloin kahden jälkeen yöllä enää kovinkaan moni ole sellaisessa kunnossa, että muistaisi ihmiset ja keskustelut vielä seuraavana päivänä.
Äh, mutta on kuitenkin sellainen olo, että olin eilen ihan tyhmä. Ihmisten kasvot välähtelevät ohi, ja jokainen niistä näyttää sanovan minulle, että olen tyhmä, turha ja tylsä, eikä minua kaivata keskusteluun. Tunnen oloni idiootiksi, mutta onneksi voin lohduttautua sillä, että niin tunsi Dostojevskin päähenkilökin.