Kolmas pohdinta: Alemmuutta, typeryyttä ja ahdistusta -eli kumppanipohdintaa

On vaikeaa elää ihmisen rinnalla, joka on sekä todella fiksu että mukava ja vieläpä hyvännäköinenkin kaiken lisäksi. Väistämättä tulee tunne, etten ole jollain tavalla onnistunut, kun en itse voi olla sitä kaikkea yhtä paljon. Samalla tunnen syyllisyyttä siitä, etten vilpittömästi voi iloita hänen ilostaan ja olla innoissani silloin, kun pitäisi, sillä pieni kateus kaihertaa rintalastan alta.
Rakastan häntä onneksi niin paljon, että pystyn pitämään tunteeni piilossa. En haluaisi pilata hänen iloaan tai saada häntä tuntemaan huonoa omaatuntoa onnistumisestaan, sellainen olisi kaikkea muuta kuin rakastavan ihmisen teko. Tietenkin haluan hänen onnistuvan siinä, mitä hän tekee ja kulkemaan varmoin askelin kohti unelmaansa, haluaisin vain kulkea siinä hänen rinnallaan. Tuntuu vain siltä, että hän juoksee niin kovaa, etten millään tahdo pysyä perässä.
Välimatkamme kasvaa jatkuvasti. Yritän pysyä tahdissa ainakin etäältä, mutta sekin jo hengästyttää. Aika ei tahdo riittää, ja ihmettelen, miten hän pystyy keskittämään energiansa niin, että kaikki ikään kuin tapahtuu itsestään.
Ennen kuvittelin, että ihmisten arvostus meistä kahdesta vain häntä kohtaan johtui naiseudestani. Sitten sain huomata, että vika saattaa ihan oikeasti olla minussa, ei muiden ihmisten ennakkoluuloissa, sillä filosofien joukosta löytyy myös monia naisiksi itsensä määritteleviä, jotka nauttivat kunnioitusta ja näyttävät pärjäävän hyvin. Nyt on vain pakko kestää se tosiasia, että kehitettävää on enemmän itsessäni kuin muissa.
Hän lentää ja minä möngin tervassa. Olen hänen varjonsa ja seuraan jalanjälkiä, jotka ovat jo kauan sitten täyttyneet taas lumesta. Kohtaloni näyttää olevan hänelle Gertrud Stein, olen se ponnahduslauta ja reflektoiva peili, jonka avulla hän voi liitää aina vain korkeammalle.