Todellisuus ja iloton illuusio

Nyt on tosi kyseessä. Ahdistaa niin, etten voi mennä luennolle, johon on toki aikaa vielä neljä tuntia. Tarvitsisin jonkun, joka tulisi ja ottaisi minut mukaan viedäkseen Päärakennuksen saliin 1. Kun siellä kuitenkin juuri tänään puhutaan jostakin tärkeästä, josta en halua jäädä paitsi.
Jos nyt joku lukee ja miettii, pitäisikö olla huolissaan, niin kyllä. Pelottaa sanoa niin, koska se laskee sen itsepuolustuksen muurin, jota on pitänyt yllä niin pitkään näyttääkseen toiselta kuin on. Oikeasti haluaisin, että joku kuuntelisi, jotakuta kiinnostaisi, ystävänä ja niin, että voisin vain keskustella tuntematta itseäni typeräksi, toisen ottaen minut vakavasti ja vastatenkin jotakin (on kamalaa, kun yritän sanoa jotakin, ja toinen ei vastaa mitään, ja on pakko alkaa puhua jostakin muusta, jotta vaivaantuneisuus ei painaisi maan alle). Tilanne on tosin vaikea, sillä enhän toki halua, että kukaan huolestuu, mutta toisaalta itsekkäistä syistä kuitenkin haluaisin, että joku aidosti välittäisi. Toisaalta taas sellainen tuntuisi epäoikeudenmukaiselta, koska olen itse tällä hetkellä niin suossa, että olen todennäköisesti ihan hirveä ja vaikutan täydellisen välinpitämättömältä, kun ei ole voimia muistaa, mitä toisen ihmisen elämässä juuri nyt tapahtuu.

--Spekulointia--

Muistanhan tietenkin Eilin sanat, jotka tuli lausuttua jossakin myöhäisillan hämyisessä viiniluolassa. Ihminen kuulemma projisoi toiselle ajatuksia itsestään, joita toisella ei ole, ja näin ahdistuu, pelkää tai buustaa egoaan oman mielikuvituksensa varassa. Jos toiselta kysyisi, ajatteleeko hän sitä, mitä ajattelee hänen ajattelevan, toinen todennäköisesti hämmentyisi ja sen jälkeen kieltäisi, sillä hän ei alun perinkään ole kiinnittänyt ajatuksia aiheuttaviin asioihin huomiota.
Teen tällä hetkellä juuri yllä mainittua, ja tiedostan sen yrittäen myös sisäistää sen. Siitä ei kuitenkaan tule yhtään mitään, vaan soimaan itseäni hallitsemattomasti jopa ääneen, kun mielentila ei salli hallita enää edes kehon liikkeitä. Tiedän, että projisoin kaikille 500lle kuulijalle ajatuksen siitä, että olen idiootti, juuri minä, ja että he muistavat sen ikuisesti ja tulevat katsomaan minuun paheksuen aina, kun kävelen kampuksella tai sulkeudun koneen taakse Aleksandriassa. Todennäköisesti kukaan ei todellisuudessa kuitenkaan edes muista koko tapausta, eikä edes tajunnut, että se olin minä, joka puhui. Veikkaan, että edes ns kaverini siellä eivät tajunneet, että olin ilmestynyt paikalle ja möläyttänyt jotakin. Tuntuu kuitenkin siltä, etten voi mennä sinne, en pysty. Ja kun kukaan ei välitä siitä, menenkö sinne vai en, en todennäköisesti ole menossa.
Olin eiliseen asti sitä mieltä, että olen ihan kunnossa, enkä kehtaa näin hyvinvoivana edes soittaa sinne YTHS:lle, mutta eilisen jälkeen tuli taas huomattua, että mielenterveys häiritsee opintoja jo liiassa määrin. En saa mitään aikaiseksi tai kuule, mitä luennoilla sanotaan, kun korvissa humisee ja sydän hakkaa niin, että keskityn vain hengittämään tasaisesti. En minä ole kunnossa ja tiedän sen. En vain voi tehdä asialle oikein muuta, kuin psyykata itseäni pärjäämään päivä kerrallaan. Kuten Tuukka eilen kiertoteitse sanoi, minulla ei ole tulevaisuutta.

Kun nyt joku ihanista ystävistäni huomaa tämän ja muistelee aikaisempia sanojani, joissa väitän, ettei minusta tarvitse olla huolissaan, että kaikki on hyvin, että puran vain tuntojani ja että melankoliani ja toivoton realismini on metafyysistä, ei henkilökohtaista, tietäköön, että olen väärässä sekä valehtelen itsellenikin, jotta kukaan ei huomaisi ja tökkisi siihen kohtaan, johon en edes itse uskalla koskea. En halua tietää, mitä tapahtuu, en halua seota.
Ja jos käy niin, että joku ihanista ja rakkaistani kokee voivansa kysyä ja keskustella kanssani heijastamatta minuun omia ennakko-oletuksiaan, kateuttaan asioista, joita minulla ei ole ja haluamatta minusta mitään, olisin niin kiitollinen, että purskahtaisin varmaan kyyneliin. On vain niin vaikeaa uskoa, että joku todella huomaisi minut itsessäni, sillä tuntuu siltä, että olen yksin omassa kolossani ja tarkastelen maailmaa sekä muita ulkopuolelta, sellaisen pienen ulko-oven linssin läpi, josta näen kaikki, mutta kukaan ei näe minua.
Eikä se näkymättömyys sinänsä edes haittaa, se tuntuu luonnolliselta, sillä en itse koe itseäni kuin kenenä tahansa ihmisenä, sillä olen se katsoja, joka katsoo, enkä peilikuvani, enkä siksi anna itselleni samalla tavalla arvoa kuin muille. Ehkä juuri siksi, että tuntuu luonnottomalta ja siltä, ettei toinen halua kuulla, olenkin puhumatta ja pysyn hiljaa, paitsi silloin, kun tuntuu liian pahalta ja päässä humisee.

Oikeasti, olisi todella kiva, jos joku tulisi ja hakisi minut jonnekin, jossa voisi keskustella. Toisaalta stressaa tekemättömät asiat ja tuntuu, etten saa mitään millään valmiiksi. Olisi myös vaikeaa puhua puhelimessa, sillä inhoan sitä, kun joku soittaa, koska on niin raskasta mennä sinne puhelimelle ja vastata siihen. Siinä täytyy myös puhua toiselle, mikä on todella pelottavaa. Viesti on paljon kivempi, koska se jättää tilan siihen, että voin lukea sen silloin, kun on siihen voimia. Lukemisen voi myös pilkkoa osiin, samoin vastaamisen. Tai ehkä en halua tänään lähteä minnekään, ja pelottaisi, jos joku tulisi, koska meillä on sotkuista, koska en suostunut eilen siivoamaan Tuukan sotkua. Ehkä jään vain tähän ja luen tenttikirjaa, niin ainakin jokin asia edistyy.

Ps.
Mietin myös sitä, että minua varmaan pidetään tyhmänä, mutta koska olen ulospäin aikalailla samanlainen kuin kaikki muutkin, ja on myös paljon muita ihmisiä, jotka ovat vähän hölmöjä, niin suututtaa, kun jotkut ihmiset käyttäytyvät ylimielisesti ja ulossulkien. Varsinkin porukasta sulkeminen on niin lapsellista, että se ihmetyttää, ja pistää miettimään, olenko tehnyt jotakin väärää.
Pps.
Ehkä masennus on sitä, että tajuaa vian olevan itsessä, ja toisten onnistumisen syyn toisissa, eikä syytä omasta epäonnistumisesta ja toisten onnistumisesta olosuhteita.