Hahmotus siitä, mitä toinen minusta ajattelee, on pelottavaa, hiostavaa, joten siispä sellaista, johon ei tahdo pureutua. Kuitenkin se olisi hyvä tehdä, viimeistään silloin, kun aavistelee aallon tulevan kohti.
Kryptisyyteen ei ole syynä se, ettei haluaisi puhua asioista niiden oikeilla nimillä, pikemminkin se, ettei oikeita nimiä ole. Kun sukeltaa tarpeeksi syvälle ihmismieleen ja sen alle, katoavat sanat sille, mitä sieltä löytyy. Puhdas subjektiivisuus on hankala selittää.
Tämä on niin vaarallista. Työpaikan koneella ei saisi kirjoitella ihan mitä sattuu, ainakaan omia arkoja kohtia. Kuitenkin ovat sormenpäät näppäimistöllä puhumassa ulos niitä, mitä en itsekään haluaisi nähdä. Pelottaa.
Taas kerran tuntuu siltä, että oma itse on repeytynyt osiin ja monta mahdollista maailmaa toteutuu samanhetkisesti. Subjektin hajoaminen ja ytimen puuttuminen kulkevat ajatuksissa, kun ei saa pidettyä itseään kasassa, vaan valuu palasiksi jokaiseen suuntaan.
Pitäisi tehdä sitä, mistä saan palkkaa. Mutta kun en enää ole varma siitäkään, mistä syystä minut tänne loppujen lopuksi palkattiin. Kai se auttaa, jos on kaunis.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti