Minä vs. Toinen

Painiskelen pohtien oikeaa ja väärää sekä sitä omaatuntoa, jonka pitäisi ilmaista niitä jollain tavalla. Omatuntohan ei sekään ole ihan yksiselitteinen asia, ja mietinkin, voinko todella luottaa moraalisen tajuni sen varaan.
Nietzschen mukaan omatunto on aivopesun tulos, jolloin ihmisen ns. "omatunnon ääni" toistaa vain niitä normeja, joita on nuorena joutunut kovan kouran kautta oppimaan. Tunne siitä, että jokin on oikein tai väärin siis vain toistaa sitä, mitä on lapsena kuullut auktoriteeteilta ja jäänyt uskomaan arvottavia lauseita objektiivisena faktana. Näin ollen omatunto ei voisi ilmaista mitään objektiivista, vaan ainoastaan sosiaalisia käyttäytymissopimuksia, jotka eivät välttämättä ole edes millään tavalla perusteltuja. Nietzschen mukaan ihmisellä ei siis olisi omatuntoa, ellei joku muu iskostaisi sitä häneen kieltolauseiden kokonaisuutena. Tavallaan omatunto nietzscheläisittäin on sitä samaa käytösmallien itsenäistä seuraamista, mitä Foucault ajattelee ihmisten toteuttavan biovallassa.
Toisaalta omatunnon voi ajatella myös olevan intuitio. Intuitiokaan ei toki ole yksiselitteinen käsite, mutta sen voisi yleisimmin ajatella tarkoittavan ihmisen järkeilemätöntä ymmärrystä jostakin tietystä asiasta. Omatunto voisi siis olla annettuna saatu tieto siitä, kun tekee jotakin väärin tai oikein. Tällöin oikea ja väärä voisivat olla jotakin, josta tosiaan voisi olla objektiivista tietoa, ja jolloin ihminen tosiaan voisi objektiivisesti toimia oikein tai väärin. Haluaisin uskoa jollain tasolla objektiiviseen, ehkä intersubjektiiviseen oikeaan ja väärään, mutten haluaisi ihan olla moorelainenkaan asian suhteen.
Ongelmana onkin siis tilanne, kun uskoo, että joku muu ajattelee itsen tekevän väärin, muttei itse tunne tekevänsä mitään väärää. Toisin sanoen tilanne on se, että tuntee omatunnon piston, joka ei kuitenkaan oikeasti pistä, vaan on oikeastaan ajatus, että oman tekemisen tulisi tuntua väärältä, vaikka se ei tunnukaan.
Olenkin siis juuri havahtunut taas kerran Isoon Toiseen. Ajattelen jonkun ajattelevan, että toimin väärin (mitä varmaan joku ajattelisikin, jos kertoisin tilanteesta), mutten itse oikeastaan ajattele niin. Pohdiskelenkin näin ollen parhaillani sitä, miksi jokin asia on yleisesti tuomittu (ja miksi olen myös itse tuominnut asian joskus), mutta miksen ajattele sen olevan väärin enää, kun olen itse kyseisessä tilanteessa.
Yritän harjoittaa nietzscheläistä arvojen uudelleen arvioimista, ja laskea plussia ja miinuksia. Mietin itseäni ja elämänhaluni palaamista sekä sitä, mitkä ovat riskit sen suhteen. Tuntuu kuitenkin, että kaikki on tällä hetkellä paremmin kuin joitakin viikkoja sitten, joten en voi tehdä mitään väärää. Pelkään kuitenkin puhua asiasta, sillä näen jokaisen vastaantulijan kohdalla mahdollisen Ison Toiseni henkilöitymän. On hämmentävää, miten taas kerran tunnistaa Ison Toisen ajatusmaailmassaan, ja nostamalla sen esiin yrittää huomata, mikä kaikki omassa ajattelussa heijastelee vain ajatusta siitä, mitä yhteiskunnassa saatettaisiin yleisesti ajatella jostakin asiasta (kenenkään kuitenkaan olematta juuri se henkilö, joka juuri niin ajattelisi).