Miksi olen niin kiinnostava (lue: väärällä tavalla)?

Vrt. Nietzsche...

Asiaan:

Taas äsken istuskellessani hetken sanomatta sanaakaan porukassa kävi niin, että yksi tyyppi tuli juttelemaan mukavia. Kyseinen tilanne on aina kiva siitä, että huomaa, että joku haluaa jutella. Kivuus kuitenkin loppuu siinä vaiheessa, kun mukavan oloinen tyyppi kysyy, voitaisiinko mennä kahville tms. joku kerta. Silloin tulee sanotuksi se, mitä koko ajan pelkäsinkin.
Olen pitkään miettinyt, mikä porukkaa vaivaa, kun jatkuvasti saan olla selittelemässä ihmisille, etten kiinnostu KENESTÄKÄÄN, EDES SINUSTA seksuaalisesti, sillä se puoli sydämestäni on ainakin näillä näkymin ikuisesti varattu. Tänään kävellessäni kotiin mieleeni iski ajatus, että kiinnostavuuteni saattaa johtua samasta syystä kuin se, että pidän itseäni mitättömänä, tylsänä ja rumanakin (mikä tosin on toissijaista). Vahva melankolinen alavire nimittäin näyttää vetävänsä puoleensa kiinnostuneita samalla, kun se painaa minua itseni lopettamisen partaalle.

Katalaa ja kieroutunutta, mutta kai totta: Erotun valtavirrasta, mikä olisi kivaa, jos erottava tekijä ei olisi kuristava paino kehon jokaisessa hermosolussa. Samalla kiinnitän huomiota ympärilläni, mitä en tajua ennen, kuin se tullaan vääntämään rautalangasta ja joudun pahoillani kertomaan, etten voi vastata kiinnostukseen. Sekin olisi kivaa, jos en aina ahdistuisi siitä, että joku haluaa minusta jotakin, mitä en voi, enkä haluakaan, antaa.

Ps.

Kerroin matkalla kotiin myös yhdelle kaverille, että psykiatrisen hoitajan mukaan olen vakavasti masentunut. Kaverini oli sitä mieltä, että olen hänen tuntemistaan masentuneista se, joka suhtautuu asiaan järkevimmin. Tämä teki iloiseksi, sillä se antaa toivoa siitä, että voin joskus esim. elää asian kanssa, jos tilanne ei muutu.