Toinen sukupuoli

Luen Simone de Beauvoirin teosta Toinen sukupuoli. Vaikka ensimmäinen osa vaikuttaakin pelkältä kirjan tärkeyden perustelulta aikalaisille, suosittelen lukemista suuresti, sillä toisen osan alussa alkaa mieletön tykitys, jonka haluaisi valokuvata ja pistää jokaiseen nettikeskusteluun kaikki argumentit kumoavakasi argumentiksi.

Huh, onneksi on olemassa feminismi.

Joitakin asioita tämän kamalan ajanjakson jälkeen. Oikeastaan Heidegger -runoja:

Tyhjyys on pohjaton.

"Elämä on kuolemaa"...

... sanoi Buddha kerran puunsa alla.

Jokainen syntymä tuo rajansa mukanaan,
jokainen ihminen on aina jo loppunsa.

Samsara,
se ikuinen kierto,
jossa kärsimys ei koskaan lopu,
tuo jälleen ja jälleen kaikki ne kerrat,
jossa mikään ei muutu
ja kaikki on samaa.

Vailla todellista tietä
on oleminen vain hamsterinpyörän juoksua.

Kuka tahansa

Voisi olla niin kuin minä olen.
Sillä elää niin kuin minä elän
on olla pelkkää tavallisuutta.

Jokapäiväinen
pitää yllä sanaa
vaivaantunut jutustelu
sen pelkän toisen takia.

Langenneena Helvettiin
on elää siellä ihmisenä,
eikä olla täällä niin,
että todella ymmärtäisi.

--

Esillä olo
on jälkimmäistä,
ennemmin on kaikki käsillä
kuin mikään todellista taidetta.

Käsiltä valuu sormien läpi
oleminen,
ei olevainen,
jota ei ja ei saa koskaan kiinni.

Se sittenkin on
se asia itsessään,
joka pudottaa pois
houkuttelee suuresti.

Laitan tän Minervan Pöllöön, kunhan luen tän aamulla vielä läpi ja korjaan. Nyt väsyttää niin, että silmät katso ristiin.

Maailmanloppu!

Kun Shiwa hengittää ulos, syntyy maailma. Kun Shiwa hengittää sisään, maailma tuhoutuu. "Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu", kuuluvat Jumalan sanat Raamatun lopussa (Joh.22:13). "Älä lukitse tämän kirjan profetian sanoja, sillä aika on lähellä!" (Joh.22:10) Entä jos inspiraatio on jo alkanut?
Erään pienen WMSCOG -seurakunnan(1) opiskeluhuoneen ruudulla pyörii video, jolla maa palaa ja meret kiehuvat. Japanin tsunami näkyy uudestaan ja uudestaan, atomipommit räjähtelevät ja alastomat lapset juoksevat pakoon sotaa. Taustalla koreankielinen miesääni kertoo, että Jeesus on jo palannut, hänen nimensä on Kristus Ahnsahnghong. Kaikki merkit viittaavat siihen, että ennustus, josta Johanneskin ilmestyksessään puhuu, on toteutumassa. Ei kuulemma auta muu kuin uskoa.
Rautatientorin Kompassilla ohikulkijan käteen osuu pieni paperi, jolla punaisella fontilla kuumotellen kerrotaan, että jotakin on tuleman:
"Kukaan ei pärjää omallaan, sillä tulevina aikoina tulevat vaikeat ajat. Olkaa yhtä minussa. Te ette kestä, jos ette seiso Minun neuvotteluissani. Tutki Sanaa ja seurustele Minun kanssani. Minä tulen pian ja pääsette Minun lepooni. -Saatu yöllä 8.9.2005". Helsingin Baptistilähetys jakaa viestiään totisin ilmein. Lopun ajat ovat lähellä, ja nyt meillä muilla on heidän mielestään viimeinen aika päästä osaksi pelastusta. Heille voisi mielessään nauraa, mutta Ilmestyskirja lyö ilmeen vakavaksi. Siinä Jumala sanoo Johannekselle:
"-Katso, minä tulen niin kuin varas; autuas se, joka valvoo ja pitää vaatteistansa vaarin, ettei hän kulkisi alastomana, eikä hänen häpeätänsä nähtäisi!" (Joh.16:15)
Ehkä toinen tuleminen alkaakin pian, sillä tänä ateismin aikana kukaan ei enää odota sitä. Sitä tarkoittaa se, kun sanotaan, että se tulee silloin, kun sitä vähiten odottaa.
Vedakirjallisuuden mukaan elämme Kali-yugaa eli rappion aikakautta, emmekä sen tähden ymmärrä jumalallisia merkkejä. Tänä aikana Vedojen mukaan maailman johtajista tulee vaarallisia ja verotus muuttuu epäoikeudenmukaiseksi, täysin motiiviton murhanhimo ja murhat lisääntyvät, himon osoittamisesta tulee sosiaalisesti hyväksyttävää ja jopa esiteinit tulevat raskaiksi, koska yhteiskunnassa pääasiaksi on muodostumassa seksuaalisuus ja yhdyntä. Synnillisyys ja paheelliset elämäntavat valtaavat alaa ja hyveellisyys hiipuu, alkoholi ja huumeet leviävät, eikä guruja enää kunnioiteta ja heidän opetuksiaan aletaan pilkata. Syntien määrän lisääntyessä myös jumalallisten rangaistusten määrä lisääntyy ja ihmisiä menehtyy mitä julmimmissa katastrofeissa. Kali Yugan loppupuolella Vishnun inkarnaatio Kalki tulee ratsastaen valkoisella hevosellaan ja alkaa taistelunsa Kalia ja sen pimeitä voimia vastaan. Ilmestyskirjakin kertoo lopun aikoina ilmesyvän suuren valkean istuimen ja sillä istuvaisen, jonka kasvoja maa ja taivas pakenivat (Joh.20:11), ja joka taistelee Perkelettä, väärää profeettaa ja petoa vastaan sekä heittää heidät tuli- ja tulikivijärveen (Joh.20:10).
Päivän Metro on kuin suoraan Vedojen ennustuksista.  Ratikassa juopunut pummi yrittää lähennellä vierustovereitaan. Matkan varrella Mannerheimin patsas muistuttaa tulevasta Vishnusta.
Ehkä tosiaan kansoitamme toiminnastamme riippumatonta maailmaa, joka kohta on tulossa kohti loppuaan, teimme me sille jotakin tai emme. Hegelin filosofia Maailmanhengestähän on juuri sitä, etteivät yksilöt suuressa skaalassa voi vaikuttaa tapahtumien kulkuun, vaan Henki itse etsiytyy kohti suurempaa vapautta. Matka ruuhkaisen Mannerheimintien saastesumun läpi puoltaa Hegelin väitteeseen yhtymistä. Kaikkihan tietävät ilmastonmuutoksesta ja sen aiheuttajista, mutta tuntuu kuin meidät olisi kahlittu jokapäiväiseen kulutukseen maailman tuhoutuessa toimintamme ansiosta meidän voimatta sille mitään. Jos Shiwa tanssii maailman menoa oman mielensä mukaan, ja me olemme vain pieniä välikappaleita Jumalan ikuisessa luomisleikissä?
Koyaanisquatsi -dvd kiertää opiskelijoiden keskuudessa. Elokuva kertoo kahden maailman -urbaanin teknologian ja luonnon- apokalyptisestä yhteentörmäyksestä. Taustalla kuuluva Hopi-intiaanien laulu kertoo siitä, kuinka epätasapainoisen (nyky)maailman vallitessa lopun ajat ovat lähellä.
Ilmestyskirja sanoo taas sanottavansa: "Ja heidän vaivansa savu on nouseva aina ja iankaikkisesti, eikä heillä ole lepoa päivällä eikä yöllä, heillä, jotka petoa ja sen nimeä kumartavat" (Joh.14:11). Saastesavu rankaisee jumalattomia.
"Katso, hän tulee pilvissä, ja kaikki silmät saavat nähdä hänet, niidenkin, jotka hänet lävistivät, ja kaikki maan sukukunnat vaikeroitsevat hänen tullessansa. Totisesti, amen" (Joh.1:7).
Vääriä maailmanloppuja on tullut ja mennyt, mutta joskushan sen on tultava. Entä jos se nyt on käsillä?



1. World Mission Society Church of God

Jumaltodistus (tai jotain sinne päin, ehkä mahdollisuus)

Oletetaan, että on olemassa asia itsessään, joka ei ole meille sellaisenaan koettavissa, vaan koemme sen ainoastaan oman kokemusmaailmamme (ajattelun lait, säännönmukaisuudet, Kantin 12 kategoriaa) kautta. Yhtenä kokemusmaailmaamme määrittävistä ajattelun laeista on ristiriidan laki, eli asia ei voi olla olemassa ja olla olematta olemassa samaan aikaan (A ja ei-A ei voi olla samaan aikaan, on joko A tai ei-A).
Jos ristiriidan laki ei pätisi, olisi jollekin asialle mahdollista olla ja ei olla olemassa samaan aikaan, eli se olisi omnipotentti siinä mielessä, että se ei muuttuisi eikä häviäisi, mutta ei koskaan syntyisikään, sillä se olisi kaikki mahdollisuudet samaan aikaan. Jos oletetaan, että koemme kaiken kokemaamme määrittävien jonkinlaisten kategorioiden (joko Kantin tai laajemmin, esim. koko tapa ajatella ja kokea asioita, mm. ettei ristiriita ole mahdollista) läpi, emme voi tietää, pätevätkö asettamamme lait ja järjestelmät todella asioihin itseensä eli siihen, mikä on kokemuksemme takana mahdollisesti näkymättömissä.
Täten ei voida tietää, päteekö ristiriidan laki varmasti muualla kuin omassa kyvyssämme ajatella. Ristiriidan laille ei ole muuta perustetta kuin se, että meidän kyvyllemme ajatella ei ole mahdollista kuvitella asian olevan ja ei olevan samaan aikaan.
Jos emme voi tietää asioista itsestään kuin sen, ettemme voi tietää niistä (mikä on oikeastaan tietämistä suhteestamme asioihin itseensä, tästä voidaan jatkaa liian pitkään, en mene siihen), emme voi myöskään tietää niiden lainalaisuuksista tai mistään muustakaan. Silloin voisi olla mahdollista, että asiaan itseensä ristiriidan laki ei pätisi.
Jos jokin asia voisi olla ja ei-olla samaan aikaan, tarkoittaisi se, että se olisi ikuinen, kaikkialla ja ei missään, muuttumaton ja vain kaikkea mahdollista sekä mahdotonta samaan aikaan, eli omnipotentti. Jumalanhan sanotaan olevan sellainen.

Ps. Kosketellessani harmaita partahaiveniani, joita olen koko pitkän ja pohdiskeluntäyteisen elämäni kasvattanut, tulen siihen tulokseen, että parasta on olla agnostikko näissä asioissa. Koska entä jos kaikki onkin vain yhtä suurta huijausta?

bX-eeirhq

Joka kerta, kun avaan Bloggerin, argh.

Btw, kirjoitan vähän, koska kirjoitan sitä lastenkirjaa, eikä illuusiosuoni pulppua.

10 000 kävijän raja ylittyi! Siitä hyvästä pientä runoilua:

.
Taivaan raosta
ropisee sade temppelin lattiaan.
Katseesi täyttää maailmani rajat, ja
rakastan sinua.

Ja kaupunki on sulkenut suuni,
en voi puhua,
vain katsoa,
tuntea,
kaiken,

Jumalan.


Lukien kanssasi antiikin viisautta

Urbaani itku
kuin katku pisaroiden voimasta
vaipuu katukiviin,
ja raikas tuuli
lipuu Tiberin yli kasvoillesi.

Melankolia on kauniimpaa
ollen keskellä raunioita
piilossa muiden katseilta,
maailmalta, Toisilta.
Kesä keskellä maaliskuuta
viininpunaisessa takissa,
kadussa, kaupungissa,
pyhässä perheessä ja askelten alla.

.
Askeleet kulkevat selkäni takana,
yksikään niistä ei ole sinun.
Odotan jokaisen kohdalla
hipaisua hienoille hiuksilleni.

Narina kaikuu niskani takana,
tulet ja astut kohdalleni.
Odotan katseesi kohdalla
jotakin,
mitä sinulla minulle ei ole.

Ps.

Älköön kukaan olko minulle vihainen. En repeä kaikkialle, ja hyvä, kun edes joskus näen ystäviäni. Sitä paitsi edelleen ahdistaa aivan vietävästi.

Pps. Väsyttää, siksi olen niin tyhmä. En ole oikeasti, silloin, kun olen levänneempi ja aivoilla on energiaa toimintaan.

Nautinta-alue

Hyvä herra,
mitä saisi olla?
Rintaa, reittä,
palanen potkaa?
Toiveenne täytän
alta aikain
yksikön, yhteen
liitän omaanne.

Hyvä herra,
mitä teille tänään?
Tähän hätään
en keksi muuta
kuin päivän suosituksen,
oman suosikkini,
silmät kiinni ja nopeasti ohi.

Hyvä herra,
tekö taas tahdotte?
Herrasmiesten klubinne
kokoontuu täällä tänään.
Tulettehan tekin
nauttimaan talon antimista
tyydyttämään tahtonne,
miehisen halunne,
kaiken unelmistanne
minun tyhjällä ruumiillani.

Yöllisiä pohdintoja epistemologiasta

Määritelmä, että tieto olisi oikea käsitys yhdessä selityksen kanssa (Theaitetoksesta 208b) (eli luulo, uskomus tms, jolle löytyy selitys eli perustelu eli siinä mielessä perusteltu uskomus, joka on oikea, eli tosi, mutta liittyy ideoihin, ei havaintoihin fyysisestä maailmasta), irrottaa tiedon omaksi erilliseksi kokonaisuudekseen, joka on täysin erillinen kyseisestä tietäjästään tai kontekstistaan. Tietääkseen voi siis vain omaksua lauseen, johon sisältyy perustelu sekä vastaavuus maailmasta (tieto siis tarvitsee jonkun, joka tietää, mutta sillä ei ole väliä, kuka tietää).
Klassinen tiedon määritelmän "tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus" suhteen usein unohdetaan, että se Platonilla liittyi vain ideoihin, ei siis fyysiseen maailmaan, josta ei sen muuttuvaisuuden vuoksi voida tietää mitään. Siispä tähän maailmaan liittyvä klassisen tiedon määritelmä ei tule Platonilta, vaan on kehitelmä siitä.
Jos tämä maailma on tosiaan muuttuvainen, tulisi klassisen määritelmän mukaan myös tiedon olla muuttuvaista (jos siis ei mukailla Platonia). Jos ei mennä skeptisismiin ja väitetä, ettei meillä voi olla tietoa, koska se on mahdotonta määritelmän perusteella, täytyy tiedon siis olla jotakin, joka liittyy juuri tiettyyn tietäjään/ tiettyihin tietäjiin.
Hylättäessä ideamaailman käsite täytyy myös hylätä tiedon individuaalinen tai jopa persoonaton olemus. Individuaalisen hylkääminen on välttämätöntä sen takia, että jos jokaisella on oma tietonsa, se ei enää täytä tiedon faktaluonnetta, koska faktahan on yksittäisen henkilön mielipiteen ulkopuolella ja pitäisi siis olla kaikille sama. Tästä päästään siihen, että tiedon täytyy olla kollektiivista, eli kulttuuriin liittyvää.
Psykologi/ tms. ajattelija Carl Bereiter puhuu kulttuuritiedosta. Tieto liittyy siis hänen mukaansa aina tiettyyn kulttuuriin, jossa yksilöt jakavat yhteisen käsityksen, jonka määrittelevät faktaksi, eli pitävät tietona. Nämä faktat Bereiter nimeää käsitteellisiksi luomuksiksi, jotka ovat yhteisön luomia jotakin tarkoitusta varten, mutta kuitenkin todellisia. Ne eivät kuitenkaan ole yhtä kuin todellisuus tai sen suoraa peilausta tms, vaan todellisuuden rajoittamia. Tieto olisi siis kulttuurin luomaa siinä mielessä, että se luo käsitteelliset luomukset, joita pitää objektiivisina. Tieto on siis kaikille yhteistä, eikä kiinnittyneenä yksilöön, vaan yksilöiden muodostamaan yhteisöön.
Yhteisö siis tarkastelee maailmaa oman (laajasti käsitetyn) kielensä läpi ja määrittää siten faktat, joista voidaan muodostaa tietoa. Tieto voisi näin ollen olla sosiaalinen konstruktio (noniin, mainittu!), joka olisi siis eräänlainen sosiaalinen sopimus.

...Kello alkaa olla liian paljon aivoituksiin, joten jatkan myöhemmin. Nyt alkaa ajatus katkeilla, anteeksi, jos oli siitä syystä hiukan epäselvää. Pointtina oli vaan se, että ehkä tieto-opin ongelmana on ollut juuri se, ettei sosiaalista luonnetta olla otettu mukaan, vaan on käsitelty tietoa jonain itsessään olemassa olevana asiana.

Perjantai-ilta katsellessani omaa kuvajaistani ikkunalasista

Hiljaisuus
käsin koskettavaa.
Utusade
paijaa poskipäitä.

Pikkusisko ilmoittaa
löytäneensä muistoja
yhteisestä lapsuudesta,
joka kummallakin erilainen.

Puhelin tuuttaa,
hän ei vastaa,
on kadonnut sumuun,
aikuisuuteen.

Hengitykseni salpaa
kovin kostea ilma.
Vastassani vain
hiljaisuus.

Miten minusta tuli lakto(ovo)vegetaristi

Olipa kerran pieni kala
betonialtaassa muiden kanssa,
näki kerran ison palan,
RUOKAA!
tarttui siihen,
ja joku veti sen ylös.
Ei enää vettä,
sisälle sattui ja keuhkoissa poltti.
Se sätki ja potki
yritti päästä otteesta.
Ruoka unohtui,
se ymmärsi,
mistä tässä oli kyse:
elämästä ja kuolemasta,
sille jälkimmäinen.

Olipa kerran pieni tyttö,
äidin ja isin kanssa betonialtaalla,
näki siellä pienen kalan,
RUOKAA!
huusivat vanhemmat vieressä,
tarttuivat siihen,
ja vetivät sen ylös.
Silmät suurina
tuijotti tyttö kalan silmiin,
siihen sattui,
tyttö tunsi sen.
Isä tarttui kalan pyrstöön,
mätkäisi betonialustalle,
löi kerran
ja neljännenkin,
kunnes kala kuoli
ja tyttö ei kestänyt katsoa.

Olipa kerran pieni perhe
illallispöydässä mummon luona,
RUOKAA!
pöydällä paistettu kirjolohi,
tyttö tuijotti,
mielellään ohi.
Se itki kalan kohtaloa,
mummo suuttui,
"Kuinka se tyttö nyt on tuollainen?!".

Välihuomautus

Ja tekstiksihän kaikki  taas menee.

Ajattelin, että mikäli tämä olo jatkuu, niin jätän Rexian vähäksi aikaa ja kirjoitan kirjan, jonka nimeksi haluaisin tulevan Ava Maria Philosophica, koska siitä edellisestä tulikin Sinusta minuun, ja koska toi kuulostaa hienolta. 

Siinä olisi buth, femme (päähenkilö) ja mies. Ne olisi kaikki filosofeja. Femme olisi butchin kanssa yhdessä, mutta rakastuisikin mieheen, mutta tajuaisi sitten, että rakastaakin oikeasti jotakin ihan muuta, ja se mies, samoin kuin se huomaa butchinkin olevan, on vain välineellisenä ruumiina sen ilmenemiselle.

Ei-kenellekään kertoa,
kenellekään katsoa, hymyillä,
muuri muiden ja minun
välillä, vihaan sinua.
Korsetti puristaa
päällä paksu villapaita,
ettei nähtäisi
kuinka minun on kylmä.
Öinen rankkasade
piiskaa vasten kasvoja
sinun sivalluksesi,
kuin astua tielle.
Jos kukaan ei näe,
niin tapahtuuko mitään,
kuoleeko kukaan,
kun elämä vain sammuu.



Olla objekti on minulle jotenkin luontevaa, koska siihen olen tottunut, ja sitä Toinen haluaa. Siispä on vaikeaa muistaa olevansa ihminen. Olen kuin koira, joka haluaa miellyttää.

Eilen yöllä

"The illusion that makes life bearable" kuuluu päässä uudestaan ja uudestaan.

Heidegger on vähän niin kuin Nietzsche tai Kierkegaard, ja itsekin varmaan tajusi sen elämänsä edetessä. Sen filosofian taustalla on oma kokemus maailmasta tietyssä mielenmaisemassa (mihin sana "fenomenologia" toki viittaakin), joka on ymmärrettävissä ainoastaan vastaavan kokeneille, siksi Oleminen ja aika vaikuttaakin niin vaikealta aluksi.

Kävelin eilen keskiyöllä pitkin sateista mustaa Kaisaniemeä, pakenin tilanteesta suuresti ahdistuneena. Sattui niin kovaa, että huimasi. Tajusin selvästi oman itseni ja suhteeni muihin, joihin en enää pitänyt yllä jokapäiväistä juttelua, vaan joita halusin todella päästä lähelle. Jos kaikki muut ovat kuitenkin Das Manissa, niin tuntuu vaikealta tietoisesti langeta sille tasolle kuitenkin koko ajan tajuten, ettei oikeasti tarkoita sanojaan tai välitä tyhjänpuhumisesta, joka ei kosketa toista.
Joka tapauksessa, maailma avautui taas kerran, juuri ahdistuksessa. Sitä kai sitten on se kriisi. Das Man ahdistaa, koska en halua vajota siihen, mutta koko ajan lankean, sillä arkipäivää on mahdotonta elää Daseinina normaalisti.
Kävellessäni takaisin juhliin tajusin tehneeni sen taas: lähteneeni vain pois. Se on huono tapa, koska pelkään tietäväni, mihin se saattaa vielä johtaa. Jos on liian helppoa vain lähte pois, miksen lähtisi lopullisesti?
Pohdiskelin omaa olemistani ja pelkäsin muiden katseita. Tajusin olevani tyhjän päällä, vain minä, ilman ketään olemiseni takaajaa, joka pitäisi minua pystyssä. Heideggerhan puhuukin siitä Dasein yksilöivästä vaikutuksesta. Olen ei-minkään päällä, auf Nichts.

Illuusio on jokapäiväisyyttä. Vapautuminen on ahdistusta, mutta Heidegger on sitä mieltä, että ahdistus on iloa. Ehkä iloisesta illuusiosta jää maailman avautuessa jäljelle vain ilo.

Rakkaat

Huomaatteko, etten enää melkein ollenkaan puhu omiin traumoihini liittyvistä asioista?

Hahaa, hahahaa.

Kuinka raikuu nauru läpi tyhjän huoneiston, joka täynnä on vain minua! Yksinäisyys tekee maailmasta epätodellisen, kuin kokonaan minun, kun edes itseä voi nähdä. Olen se näkijä, joka huomaamatta itseään katselee universumia ollen pelkän universumin itsensä silmä.

Hän on poissa, toisella puolella mannerta, ja sieltä lähettelee punaisia näytöllä isoja sydämiä. Sykkivät minulle. Niin paljon kauniimpaa on unelma ja odotus paluusta.

Heräsin äsken siihen, että introvertti/ ekstrovertti -jakoa käytetään ainoastan sosiaalisia tilanteita kuvattaessa. Siinä mielessä väitän itseäni introvertiksi. Suhteessa maailmaan olen kuitenkin ekstrovertti. Pelkkä jatkuva ottaminen, sisäistäminen, on empiirisen huomioni perusteella masentavaa, siis huonoa. Olen siis antaja, ulos päin suuntaaja, hyvinvoiva, kun saan heittää sisimmästäni ulos ulosantia.

Siksi teksti on tärkeää (ja tällä hetkellä teen sitä kuolemanfilosofiasta ja ach, Heidegger, wie ich deine Philosophie wieder liebe!). Se teksti karjuu päästä sormenpäitteni kautta uudelleenkerrotuksi, jaetuksi pour tout le monde. 

 Pedagogisissa opinnoissa puhutaan flowsta. En tiedä, mitä se on, mutta koko ajan vain tulee, tulee ja tulee sanoja kirjaimista lauseiksi ja tarinoiksi. Ehkä koko elämäni on pelkkää virtaa (mitä muutakaan se voisi olla?). 

Entä jos olenkin maanisdepressiivinen, ja Foucault on oikeassa puhuessaan deskriptiivisestä vallasta, jota terveydenhuolto käyttää näin ollen itseni läpi minuun? Tai sitten olen vain ihan tavallinen ihminen, meillä kaikillahan on joku vikana.

Ps. Olen iloinen, koska yksi tyyppi näyttää jopa haluavan puhua mulle!! Ja se tyyppi on mielettömän fiksu ja katson sitä ainoastaan ylöspäin ja kunnioitan suuresti sen jokaista sanaa, minkä se sanoo (ja huhhuh, jos se sen saisi tietää, kun sekin on ihan tavallinen fiksu tyyppi).

Pps. Miten kaikki paha on yhtäkkiä kadonnut, kun en kuuteen tuntiin ole puhunut kenellekään kasvokkain? Ovatko Helvetti sittenkin toiset ihmiset? Psst. Tässä sorrun nyt kuitenkin ad hominemiin, enkä halua uskoa niin, koska en tykkää Sartren naamasta, vaikka sillä onkin ihan hyviä pointteja, mut Heideggerilla ja de Beauvoirilla (<3!!!) on paremmat.

Ppps. Äh, en tiedä enää, mitä edes yritän, mutta luin aimo annoksen femististä filosofiaa, ja olen taas kerran rakastunut Beauvoiriin, Irigarayhin ja ennen kaikkea Butleriin (lentosuukkoja siihen suuntaan!).

Hahaa, paras on shakkilaudalla MUSTA KUNINGATAR!!! 

Mitäs Helvettiä?!

Yön purkua, tuskaa ja sitä muuta tavallista, ei tarvi lukea, koska on sitä samaa, mitä oon itsekin.

Eilen yöllä ajattelin yksityiskohtaisesti läpi taas sen, kuinka menisin sinne junaraiteille. En kuitenkaan mennyt, kuten en koskaan varmaan menekään.
On hirveä olo, kamala olo, kun elämiseen ei löydy syytä ja painaa liikaa, surettaa ja haluaisin löytää jonkun. En vain pysty kohtaamaan toisia, kaikki on liian kompelsista blokkia.
Rakastan liikaa ja se sattuu. Olen se, joka jatkuvasti peilaa, en se, joka eläisi itsessään ja itseään varten. Olen aina jotakin toista varten ja vihaan ja rakastan samaan aikaan.
En tiedä, miksi elän ja mitä elän, hänenkö vuokseen ja ihan turhaan.
Harkitsen sitä, auttaisiko itsensä fyysinen satuttaminen, vaikka siitä jääkin jälki. Tuntuu, että vasta kuolema vapauttaa, kipu vain rumentaa ja sitä tarvitsee taas.
En halua ehkä kuolla, haluan vain saada vastakaikua. Ymmärrän hyvin niitä mustavalkokaudella käytettyjä koe-eläimiä, jotka sekosivat eristyneisyydessä. Niin minäkin, vaikka se onkin henkistä, eikä suorastaan ehkä näy ulospäin.
Tänään työnsin sormt kurkkuun ja tuntui pahalta. Tuntui monta kertaa pahalta, mutta sitten se tuli ulos. Nyt tuntuu pahalta, muttei enää niin hirveästi.
Tuukka on vessassa, koska sillä on huono olo, kun se joi niin paljon. Vihaan ja rakastan samaan aikaan, nuoret miehet ovat niin päiväkoti-ikäisiä nini monesti, että pakostakin vanhempana joutuu toisen henkiseksi huoltajaksi. Sinänsä ärsyttävää, olisi kiva romanttisesti rakastaa samantasoista. Lapsineroja on jo muutenkin, jos se nero voisi olla edes omantasoiseni, niin olisin iloinen. Mitä se taas on mennyt sekoilemaan.
Palleasta painaa edelleen, sattuu ja vihaan, vaan en tiedä, mitä. Katson potentiaalisen kaunista kotia, joka nyt on sotkuinen, kun kumpikaan meistä ei jaksa. En minä ainakaan.
Tuntuu, että se kuolema olisi hyvä. Ajattelen sitä, mikä tähän mennessä saatu menisi hukkaan, kunnes tajuan, etten tähänkään mennessä ole mitään, missä olisi mitään säilytettävää. '
Haluaisin halata ihmisiä, puhua oikeasti ja olla heidän kanssaan. Pidän niin siitä, kun voin halata jotakuta, ja suruttaa se, kun en voi, kun tuntuu pahalta ja nolottaa se kaikki. Kun en syö tarpeeksi ja olkapäistä näkyy jo luut, mikä on rumaa, mutten voi mitään, ruoka ei mene alas, koska en halua enää olla olemassa.
Odotan koko ajan, että voisin elää normaalisti, kuten muut, mutta odottamani ei ikinä tule. Olen kuin tuomittu ikuiseen helvettiin. Vihaan tätä, enkä tiedä, miten saada tämä loppumaan, paitsi kuolemalla, mutta toivon niin vielä, vaikka se onkin riippuvaista ja typerää.
En jaksa enää, en vain jaksa. En tiedä, mitä tehdä, kun eihän se jaksaminen mihinkään mitenkään vaikuta. Kuolla en välttämättä halua, joten vaihtoehtoja ei ole, koska jos en syö, niin silloinkin kuolen, vaikka sitten ainakin voin myöhemmin syödä paljon ja tulla sillä kauniiksi, en tiedä.
Meen katsomaan, josko se voisi paremmin, ja ettei se vaan ole nukahtanut sinne. Rakastan sitä ja haluaisin lyödä itseäni siitä.

Paniikin ja paineen muodostama ylijäämä

Sitä tuli tenttikirjan väliin, jonka nyt voin vihdoin palauttaa kirjastoon. Sitä ennen pistän ne ylös.

EKA

Olla sanoja
sanomatta ulos,
taitamatta puhua,
puhuessaan takoa,
mieletöntä virtaa
tekemättä jakoa.
Kun ymmärrys ei tavoita,
muita, edes itseä,
itkeä
ei auta.

Olla hiljaa,
puhumatta sanoja
lyömällä tekstiä,
pöydän alle vajota,
kajota valoon,
joka horisontissa siintää
aina vain kaukana,
ja ajatuskin karkaa.

Olla tyhjä
muuta tarkoita
vain
hiljaisia sanoja.

Ps. Ja huonoja runoja

TOKA

Kateus
kaihertaa mieltä,
nakertaa rotan lailla,
mieletönnä,
sitten jatkan elämää.

Järkeä
ei auta hakea,
kuin itsestä,
mutta kun itse on tyhjä.

Mustat sukat jalassa
jatkaa oloa,
olemassa,
ei ole elämää.

KOLMAS

Mitä traagisempaa on kuin maailma, jota ei koskaan pysty luomaan? Olen kuin umpinainen sammio, mikään ei pääse ulos, enpä siis minäkään.

NELJÄS

Ontologisesti on ontisesti kaukaisin, siksi ihmiset ei ymmärrä itseään.

VIIDES

"Ehkä se on sitä, etten osaa puhua korulausein?"
Kävelin katua, joku nainen käveli vastaan. Katsoin maisemaa ja maailma oli tyhjä.
Nainen käveli ohi. Punainen pitkä takki, kastanruskeat pitkät hiukset. Hyvin hoidetut. Kuin taulu, jota katselin elämäni museossa. Tuli ja meni, niin kuin jokainen toinenkin hetki.
Elämä tuntui liian pitkältä ollakseen näin turhaa. Olin oma yksikköni liittymättä yhteenkään toiseen. Kuin verkosta unohtunut solmu, kun kaikkia muita yhdisti toisiinsa köysi, josta olivat sidotut. En saanut kontaktia Toiseen, yhteenkään vastakkaiseen silmäpariin. KAsvoillani oli naamio, jonka alle ei päässyt, nähnyt Minua. Katu oli harmaa ja tavallinen.

(Taiteilija, josta kukaan ei tiennyt, ihminen, joka tekee paljon, muttei saa kontaktia toisiin (Minä), lopulta naamio laskeutuu ja pystyy kommunikoimaan (Maria), mutta sitten inspiraatio katoaa, koska ulosanti saa toisen tien purkautua. Kukaan ei edelleenkään tiedä, että tyyppi on (ollut) taiteilija).

Siinä kaikki, millä oli niistä väliä.

Liikaa painoa sydämen asialla

Ja taas kun pitäisi pystyä opiskelemaan tehokkaasti. Kämmeneen särkee, kun löin liian kovaa nyrkillä vasten seinää.
Pakko lukea, ja näen liian vähän rakkaitani. Tein virheen lähtiessäni tähän jo nyt, mutta minkäs teet, paluuta ei enää ole.
Sydämeen sattuu, kun en näe Tuukkaakaan juuri koskaan, saati sitten muita tärkeitä. Lukeminen on vaikeaa, koska kaikki painaa päälle ja produktiivisuus laskee huimaa vauhtia.

-Nyt takaisin, koska en oikeasti ehtisi kirjoittaa tätäkään. On didaktiikan, yhteiskuntafilosofian ja yhteiskuntatieteiden filosofian tentti ihan oven takana.

◘

Erittäin mielikuvitukseton, tyhjä sanoista, tyhjä ilmaisusta. Ei mitään sanottavaa kenellekään, mikä sinänsä on harmi, haluisin olla ihmisten kanssa.
Tuntuu, että muiden ja itseni välillä on näkymätön seinä, etten kosketa, vaikka rakastan.
On liikaa luettavaa, liikaa opittavaa, vaikka sitten musta tuleekin viisas.
Tosin: Älykäs selviää ongelmista, joihin viisas ei joudu. Ihan totta.
Ensi kertaa myös oikeastaan sain jotain irti Rousseausta. Sillä on amour-propren ja amour-de-soi:n käsitteet, joista edellinen on aikalailla rakkautta omaan kuvaan siten kuin kuvittelee muiden sen näkevän jälkimmäinen todellista itserakkautta. Mietin vähäistä ruokailua sen kautta, ja tajusin eläväni pitkälti propren pauloissa.
Ainoa asia, mitä pelkään, miksen voi päästää irti peilikuvani vaalimisesta, on se, että te lähdette pois.
Mitä mieltä on elää, jos ei ole kaunis?!
Lauseen voi ymmärtää laajemmin kuin vain ulkomuotona, vaan ylipäätään muiden silmissä kauneutena, siistiytenä, vakavasti otettavuutena, mielekkyytenä, sinä kuvana, joka on muille mieleen. Mitä muuta kauneus on kuin ulkoisten piirteiden tulkintaa? Siinä mielessä kukaan ei ole itsensä mielestä kaunis ennen kuin oppii katsomaan itseään ulkopuolisen silmin.

Hmm, vaikka tänne tuleekin ajatusten palasia, tuntuu, etten saa mitään sanottua kenellekään. Tai sitten kukaan ei halua puhua mulle (lähinnä vaan pari miespuolista henkilöä, joista tuntuu, että ne suhtautuu mun ulkoisiin muotoihin ja hennompaan äänensävyyn jotenkin ylimieliesti, ikään kuin käsilihaksilla ja kengänkoolla olisi jotakin tekemistä älykkyyden kanssa). 

Voi perse, mun pitäisi jo alkaa siivota, eikä kirjoitella tyhjänpäiväisiä. Jos tapaatte mut jossain, olkaa mun kanssa, vaikken keksisikään mitään turhaa sanottavaa. Kun sinne pinnan alle on niin arkaa päästä.

Mitä väliä? Vihdoin, vihdoin!

Merkityksetön elämä, mitä väliä?

Elän tarkoituksetonta elämää, merkityksetöntä itseni olemassa oloa. Niin kuin jokainen muukin.
Olin jo tappamassa itseni, lopettamassa kaiken turhuuden, kivun ja kuluttavan olemiseni. (Se oli muuten todella mielenkiintoista. En voinut liikkua, puhua, lamaannuin täysin, kaikki oli turhaa, en voinut tehdä mitään. Ajatus pyöri ja lopulta kyyneleet valuivat tasaiseen tahtiin alas poskia pitkin, tuijotin kehoani kuin sen ulkopuolella. Tuukan ääni kuului jostakin kaukaa, hän kantoi kehoni sänkyyn, jossa makasin sanomatta mitään, lopulta heräten ja kiertäen käteni hänen ympärilleen). Elämälläni on kuitenkin subjektiivista merkitystä mm. Tlle ja perheelle, joilla on merkitystä toisille, joilla ja niin edelleen, mikä muodostaa koko ihmiskunnan yhtä turhan verkoston, joten kuollessani jokaisen muunkin tulisi (mikä ennemmin tai myöhemmin tapahtuukin), eikä kenelläkään ole merkitystä ilman, että joku antaa sen. Objektiivisestihan ei ihmisyydelle ole mitään. 
Saavutin pelottoman tilan, merkityksettömän tilan, haluttoman tilan, sen Nirvanan, joka maan päällä on mahdollinen.
En tarvitse uskontoa, koska en pelkää. Ikuinen kärsimys, paratiisi, täydellinen ei-mitään tai jotakin muuta, en välitä. 
Elän tai olen kuollut, pääasia, että siinä tilassa, jossa olen, olen onnellinen, niin muillakin on siihen mahdollisuus. Ei toista voi nostaa ennen kuin itse seisoo varmalla pohjalla, tai leijuu kaikkeudessa.
Teen sitä, mitä teen, niissä raameissa, missä haluankin. Puhukaa minulle, kuuntelen, mutten toimi teidän mukaanne. Pitäkää minusta tai älkää, en välitä.

Vaikuttaa muuten siltä, että pari tyyppiä on hävinnyt johonkin. Se ei haittaa, koska en kuitenkaan jaksa olla sosiaalinen, vaan haluan kirjoittaa, kirjoittaa, KIRJOITTAA, painaa sanaa tekstille, antaa ajatuksen virrata, sanan ja merkityksen ilmetä ja tarkoituksen tulla. Joten yksinäänkin on ihan yhtä hyvä.

Toivottavasti rakkaillani on kaikki hyvin. Toivoisin heille samaa kuin itse tunnen, mutta jokainen vastaa itsestään, en voi antaa ilman, että itse ottavat vastaan.

Olen vihdoin vapaa!

Kivun parkua

... Hölmöt.
... ja te, jotka luulitte (luulette) olevanne oikeassa...

Ajatuksia läpi kirjan. Sivu sivulta rivien välit peittävät tekstin alleen, enkä enää lue, vaan silmät sokeina vain rientävät loppuun asti.
Jokainen sana on viilto yhä syvemmälle. Hermot kärsivät, eivätkä enää peilaa ulos, vaan kasvoilla on pirteä hymy, josta minulla ei ole aavistustakaan.
Yksityiskohdat painuvat mieleen, kuin olisi neuroosi, joka ei todellisuudessa ole olemassa, kuten psykologiystäväni sanoi. Kaiken täytyy olla symmetristä, asettelen taas kassahihnalle kaiken selkeän järjestyksen mukaan: ensin hedelmät ja kasvikset, värien perusteella, sitten maitotuotteet kevyemmästä rasvaisempaan, sitten leivät ja sitten muut satunnaiset, kuten kahvi, makeat tms.
Hävettää katsoa ketään silmiin, kun he tajuaisivat kuitenkin.

... ja te, jotka lauoitte ilkeyksiänne luullen minun olevan kuulematta...
... Kuinka väärässä te olittekaan (olette).

Jokainen lyönti tulee vasten hymykuoppia, kuin ei olisikaan. Sain kuulla olevani ihanan pirteä, ja yllätyin aidosti, koska todellisuus on päinvastainen.
Olen ajatellut paljon kuolemaa sekä kandini että  elämän takia, ja harkinnutkin sitä ohimennen. En osaa mitään, enkä siis ikinä tule tekemään mitään, millä selviäisin, joten elämäni on merkityksetöntä, jos ei lasketa sitä, että pidän yllä Tuukkaa, joka taas tulee tekemään suuria tekoja. Olen yksi niistä epäihmisistä, joista ystäväni A joskus puhui.

... Olen pahoillani, olen niin pahoillani. Lasken pääni ja olen hiljaa.

Kirjoitan, koska ei ole muuta kanavaa. Rakkaani keskittyy parempaan, enkä halua rasittaa psyykettäni torjumisella. Ystäväni eivät joko kuule tai ymmärrä, enkä halua puhua kuuroille korville. Itkeä en voi ulos, koska pysyn ihmisten seurassa ainoastaan, jos peitän herkkyyden ja olen kuin tunnekuollut.

"Puheesi on kärpäsen surinaa korvilleni".

Meillä oli kivaa ja ♥ (tämä on jotakin hyvin epätavallista)

Haluan vain kirjoittaa ylös tapahtuman.

Istuin Musiikkialon portailla, kun Carlos soitti. Menin häntä vastaan junalle, kunnes seisoskelin jo pidempään Sanomatalon kulmalla, enkä löytänyt häntä mistään. Soitin, ja käskin pysyä paikallaan. Oikaisin talon läpi ja yllätin hänet takaapäin, ilme oli ihana ja hymy herkässä. Oli hauskaa nähdä taas.
Menimme kauppaan ostamaan   sitruunakivennäisvettä ja nollakalorikokista, joiden kanssa siirryimme Kaisaniemen puistoon kukkulalle blandaamaan niitä erilaisiin rommeihin. Keskustelimme elämästä, unelmista ja kirjallisuudesta siemaillen kesäjuomaa ja tuulen leyhytellessä vihreitä lehtiä vieressämme.
Vaihdoimme Ravintola Loisteen kautta paikkaa Hietsuun, jossa otin kuumuudessa paidan pois muiden rantailijoiden mukana. Katsellessa merta mieli alkoi humaltua ja puhuimme yhteiskunnasta uskontoon, ja lähdimme takaisin.
Ostimme kaksi purkkia mehua, vesimelonin vartin, ja Carlos ruoakseen aprikooseja, ja menimme Musiikkitalolle. Paula liittyi joukkoon ja söimme vesimelonin, jonka kuoreen kaadoimme rommia sekä mehua ja ryystimme sitten siitä. Paulakin alkoi humaltua ja nauroimme milloin millekin nätisti hymyillen toisillemme. Koko yö oli iloinen.
Menimme taas Loisteeseen, mutta se oli kiinni. Löysimme toisen vaihtoehdon, minkä jälkeen menimme Perkeleeseen, jossa Tuukka seurueineen oli meitä vastassa. Juttelimme iloisesti, kunnes lähdin Tuukan kanssa nukkumaan yötä.
Seuraavana päivänä Carlos soitti, olivat heränneet Paulalta. Aurinko paistoi ja päivä oli kaunis. Tapasimme Fortunalla ja ostimme vadelmajäätelöä, luumuja, porkkanoita sekä Carlokselle ruokaa. Menimme nauttimaan niistä Pikku-Huopalahden nurmikentille, valkoposkihanhien laiduntaessa vieressä.
Lähdimme Paulalle päin. Kuljimme entisen rakkaan Steinerin ohi, ja päätimme kurkata koulun pihalle. Tien varrella oli enemmän kasvustoa, kuin muistimme, ja vertailimme paikkaa muistoihimme. Pihalle oli hankittu uusia kiipeilytelineitä ja vanhaa oli poistettu. Ala-asteluokkien sisäpihalla kasvoi tomaatteja ja tilliä, ja napsin niitä pari, maku oli täydellisen kylläinen auringosta. Kuljimme pitkin Keskuspuiston polkuja Paulalle. Makoilimme sängyllä kuunnellen radiota ja keitellen kahvia hieroessani Carloksen selkää.
Lopulta Carloksen piti lähteä Järvenpään junaan, ja hyvästelimme Paulan kanssa, sitten parin lauseen jälkeen Carloksen kanssa alaovella, kun lähdimme eri suuntiin. Halasin häntä, ja toivon, että näemme pian uudestaan.

+ jotain runollista

Kirjoitettiin parin kaverin kanssa runoja vanhalla kirjoituskoneella, ja koska on mun blogi, voin laittaa vaan omani, mutta toimii nekin jo piristysruiskeena.


Kuningatar

Mustikkahilloa
muissa marjoissa
kermaa
sokeria
maitoa makeaa
suussasulavaa
makujen kirjo
on valtakunnan
ei kuningas vaan
jotain kauniimpaa
suurempaa
jäätelönä parhaana
aina toimii
Kuningatar.

Kaukainen

Kaukainen
lämpöinen
unelma suloinen
sinä
siellä jossain
josta sano ei muu
olet toinen minulle
ilolle
elän sinulle
en pyydä
en lupaa
en odota
en tahdo enää.

Luumukiisseli

Vaniljakiisseli
kultasiisseli
kun silmistä muistuu
aamuisin
peittoburrito
miten rakastan sinua
luumukiisseli.

Fiktio tuo faktan takaisin

Aleksi oli sitä mieltä, että on vain tämä hetki, mutta se oli väärässä. Muistot on todellisia, samoin se, mitä silloin tapahtui. Siksi on hyvä kirjoittaa, että se palauttaa sen siten, miten se silloin oli.

Romaani edistyy hitaasti, kun tuntuu, etten näe niitä huonoja juttuja, joita muut näkee siinä. Tuntuu hiukan epätoivoiselta, kun kukaan ei ole vielä jaksanut lukea sitä loppuun. Yritän vielä, ja pyydän, älkää tuhotko mun unelmaa.
Ne asiat, jotka siinä on, on enimmäkseen totta, ja tekstin läpikäyminen tuo muistot takaisin. Tuntuu, että oma kotini on se mielisairaala, joka oli Malminkartanon läävä silloin, vaikka elämä on nyt kaunista, eikä niistä ajoista ole jälkeäkään, paitsi sisälläni.
Olenhan toki sanonut kaikille, että se on fiktiota jnejnejne, mutta siinä on myös sen verran paljon totuutta, että jos ihmiset tietäisi siitä, en haluaisi kenenkään lukevan sitä. Siksi siellä ei olekaan likaisinta, mitä on ollut, vaan vähän sellaista, mistä ei ole kivaa lukea.
Toivoisin, että saisin sen valmiiksi, ja että joku muukin näkisi siinä jotakin hyvää. Sain ystävältäni tekstiviestin, jossa se sanoi tekstin olevan aivan mahtavaa, mutta myöhemmin kysyin, mikä siinä oli hyvää, eikä se oikein osannut aluksi sanoa mitään.
Toivon, että Tuukka tulee kotiin vasta myöhemmin tänään, en jaksa puhua kenellekään, enkä nähdä ketään. Hävettää, etten osaa mitään, en edes olla itseni kanssa iloinen.

Sen kaiken, mitä on ollut, olen yrittänyt jättää taka-alalle niin, ettei sitä enää olisi. Menneisyys ei kuitenkaan lakkaa koskaan olemasta, vaan olen sen tuote ikuisesti.

Ps. Joskus on liian iso muna ja liian pienet aivot. Olen vihainen jälkeenpäin, mutta ei ne aivot siitä sen päässä kuitenkaan kasva. Hyvä jos on edes tajunnut syyllistyneensä väkivaltarikokseen.

Kun uupumus painaa päälle

Niin ahdistaa. Töissä on vaikeaa, mieli vajoaa siihen ajan ja paikan toiselle puolen, missä ei ole mitään, missä ei tunne mitään, missä ajatus lentää vapaasti ja vain kaukaa kuuluu toisen ääni. Sanat takertuvat kurkkuun, kun yrittää puhua, ei niistä asioista voi vieläkään sanoa, mitä ne ovat tai olivat, eihän niitä enää ole kuin mielessä.
Olen vihainen niin monelle, niin läheiselle ja ihanalle ihmiselle, koska olivat typeriä ja itsekkäitä idiootteja. Kun ei tule kuulluksi, ei osaa puhuakaan mitään, siksi pitää itseään itsellekin näkymättömänä.
Monien vuosien jälkeen olen tajunnut, että kannattaisi ehkä puhua. Inhottaa vain vaivata ihmisiä asioilla, jotka ei heille kuulu. Sitä paitsi kaikki netin mielenterveyssivustot on täynnä väkivallan uhrien turvakoteja ja ongelmien hoitamista. Entä jos ei ole mitään ongelmaa? Entä jos kukaan ei lyö tai näytän ihan normaalilta, en ole liian laiha tai liian iso, en syö vähän, mutta silti lasken kaiken tarkkaan, en halua kuolla, vaikkei elämisessä ole mieltä, en itke aina, vaikken koskaan naurakaan? Kenelle voi puhua, jos konkreettisesti ei voi poistaa mitään?

Luomistyötuskanpurkua

Joskus oma teksti tulee liian lähelle. Aikaisemmin kirjoitettu tuo mieleen tapahtuneen, jonka oli jo peittänyt aivokuoren alle alitajuntaan.

Pohdiskelen, laittaisinko pikkuiseen esikoiseeni lisää rumia kohtauksia. Voin aina sanoa, että kirjani on pelkkää fiktiota, toisaalta joku voi ymmärtää asian todellisen laidan. Kaikkein kamalin siinä on totisinta totta, ja on vaikeaa kuvitella rumempaa kuin mitä on itse kokenut toisen ihmisen kädestä.

Tunnekylmyydestä

En tunne mitään. Ei ole iloa, ei surua, ei vihaa, ei ärtymystä, vain pientä väsymystä.
Nautin kauneudesta ja kaikesta, mitä ympärillä on. Se ei vain tunnu miltään. Ne nuoruuden vuodet, kun tunsin euforiaa ja maailman laakson pohjalla masennusta, ovat kaukana takana, tilalla on pelkkää tasaista liitoa ei-missään. Kaikki tapahtuu yhtä todellisena kuin unessa, yhtä kaunista ja yhtä mitäänsanomatonta.

En jaksa seuraa. En halua nähdä ketään, vaikka rakkaimmat ihmiset olisivat juuri nyt ulottuvissa, ja tiedän, että he kohta lähtevät pois. En pysty, en halua puhua. Väsyttää liikaa.

Haluan lukea. Olen Alastalon salissa sivulla 189, ja olen löytänyt uuden lempikirjailijani, Volter Kilven. Se tyyppi on osannut luoda suomenkielestä musiikkia sanoin, parempaa kuin yksikään runous.

Töissä pitää hymyillä jatkuvasti ja puhua vierailla kielillä. Ääni kähenee ja lopulta murtuu, on pakko juoda vettä. Sitä pitää käydä pyytämässä kahvilamyyjiltä, jotka nöyryyden jälkeen auliisti tarjoavat lasillisen hanasta, kun eihän se niille mitään maksa. On toki mukavaa, kun oppii puhumaan paremmin riikinruotsia ja saksaa, ranskaakin, ja hiukkasen venäjää. Näkee vain liikaa ihmisiä, kuulee liikaa ohikiitäviä tarinoita, joihin ei itse ole osallisena.

Olen laulanut koko viikon. Johtaja on pyytänyt hymyilemään ja olemaan iloisempi, ja olen kiristänyt kasvolihaksia hymynnäköiseen. En kerennyt sanoa anteeksi siitä, etten tunne mitään, enkä siksi voi olla iloinen.

Ps. Puhuin eilen Unskin ja äidin kanssa "naisesta" ja taideteoksen ja käyttötavaran erosta. "Naista" ei ole, sillä ihminen ei ole käyttötavaraa, siksi on pelkkiä ihmisiä, henkilöitä, jotka saattavat identifioitua johonkin, jotka kutsuvat itsessään naiseksi. Juuri käyttötavarailluusio on ainakin välillisesti aiheuttanut tunteettomuuden, kun ei voi tuntea mitään ilman, että sattuu.

Kun jos ei vaan sovi siihen?

Kuoleman kandidaatti

Arvuuttelen päässä teemaa, josta kirjoittaa ensi keväänä. Kuolemaa-kohti-oleminen antaa hedelmällisen pohjan tutkia ihmisen tietoisuutta ja olemista, niin ontista kuin ontologistakin.
Kuoleman tutkiminen avaisi ihmistä enemmän kuin moni muu elämän olennainen tekijä, sillä sen ymmärtäminen antaa ihmiselle ultimaalisen vapauden, onhan elämän ja kuoleman kysymys kysymyksistä suurimpia. Kuoleman ymmärrys antaa ihmiselle kyvyn hallita omaa elämistään, sillä kuoleman mahdollisuus tulee niin lähelle, että sen voi itse toteuttaa tai olla toteuttamatta. Näin ihminen ei enää ole biologisen vietin alaisuudessa, vaan nousee sen yläpuolelle lähemmäs jumalia (olen lukenut viime aikoina Platonia ja pohtinut paljon ideoiden ja jumalten yhteyttä). Päätös tappaa tai olla tappamatta itseä antaa ihmiselle ohjat biologialta.
Siitä johtuu sitten kaikki muu, kuten ihmisen ero muihin eläimiin, mikäli muilla eläimillä ei ole tajua kuolemastaan. Näin ihminen tosiaan on jo zoon logon echon, koska toisin kuin muilla eläimillä, sillä on logosta ja ontologinen ymmärrys omasta olemisesta ja siten elämän päättymisestä. Tämä aiheuttaa tajun myös omasta elämästä, sillä elämä on loppuun kohti kulkevaa aikajanaa, jonka eri kohdissa toteutuvat eri elämän vaiheet.
Näihin teemoihin ajattelin pistää tietenkin Heideggerin, ehkä Hegeliä ja jtn Platon- ja Aristotelestutkimusta, ja vielä jotain ranskalaisia vaikka. Luen myös tällä hetkellä Itsemurha filosofiaa, joka antaa mielenkiintoisia ajattelemisen aiheita.

Ajatuksen rippeitä, joita alkoi tippua tällä viikolla tai viime viikolla, ja nyt niillä on koko kesä aikaa muuttua johdonmukaiseksi kokoonpanoksi, josta sitten luoda proseminaariteksti, josta tehdä kandi. Sen jälkeen haluan pitää post-mortem bileet vol. 2, mieluiten Kuppalassa.

Unelma

Jos minä saisin päättää,
olisi kartanomme yhtä suurta makuuhuonetta,
uima-altaita, sisäpuutarhoja,
kankaita, tyynyjä,
verhotankoja,
joilla pehmeitä verhoja
rakkautemme peitoksi.

Huokaise huuliltasi

Paina pääsi povelleni
lintuseni pienoiseni,
lennä liverrä lainehilla
kanssani ikuisiin taivaisiin.
Jumalten ilolla
valolla
ei rajoja,
kun Eros tuo yhteen
toisiaan etsivät puolikkaat.

Siitä sanat
sinä ja minä,
joille rakkautena
nähdään intohimo.

Siivetönnä suo suru
elämälle erossa
pelossa,
ettemme enää tapaa.
Tietämätön tie
on henkiemme Jumala,
sulana sulona
olen ainiaaksi käsilläsi.

Believe in Everything and you can do anything! (Inspirational cheese in Tallinn)

Tallinnan kansainvälinen kommuuni tuottaa hyviä ideoita, ja nyt saimme ideoista parhaan: Uuden "uskonnon", joka kattaa KAIKEN!

Juttu on siis niin, että maailmassa on vain yksi elektroni, joka on kaikkialla ja kaikessa ajassa aina ja jatkuvasti, eli tavallaan sillä ei ole erikseen aikaa ja paikkaa. Tämä maailman ainoa elektroni on Jumala, joka siis on kaikkialla samaan aikaan, eli ajaton, kuten keskiajan filosofit huomasivat.

Elektroni on negatiivinen, ja sen takia ns. tuonpuoleinen, koska se on nollan toisella puolella. Kaikki materia on siis positiivista ja neutraalia protoneita ja neutreja, joissa kaikissa on yksi ja sama elektroni (Jumala) pitämässä kaikkea koossa. Jumala on siis luonut ja edelleen luo maailmaa yhdistäen eri määrän olemistaan protoneihin ja neutreihin ja siten luoden uutta ainetta.

Jokainen elävä olento on siis osa Jumalaa, koska elektroni on jokaisessa. Jumala siis katselee ja reflektoi itseään materialisoituneiden aivollisten kehojen kautta. Kyllähän kasvitkin tuntevat, mutta veikkaan, että Jumala saa enemmän irti esim. ihmisistä, jotka voi ajatella itseään ja miettiä, onko Jumalaa olemassa.

Tämä selittää myös inkarnaation. Jumala on kaikessa ja kaikkialla samaan aikaan, ja materia hajoaa, kun Jumala häviää siitä. Sitten Jumala synnyttää uuden kehon, jonne laittaa palasen itsestään, eli esim. uusi elävä ihminen on syntynyt. Kaikki siis elävät aina ja samalla eivät koskaan, koska kukaan ei sinänsä ole erillinen Jumalasta.

...

Tämä teoria kattaa siis KAIKEN, siksi päädyimme Markin kanssa kutsumaan näkemystä nimellä EVERYTHING (ja Mark on siis Britti, joka puhuu ainoastaan englantia).

-Do you believe in Everything? Then you are one of us!

Ei sääntöjä, yksityiskohtia, kasteja tai laatikoita, joiden sisään itseään ajatella, vaan ainoastaan yksinkertainen näkemys KAIKESTA.

Lähdin toisaalle

Tallinnassa on kaunista, "kuin ulkomailla", äiti sanoi. Toisaalla ajatus taas lentää, ja olen lukenut paljon Platonia.
Platonin jutuista moni liittyy jollain tavalla Kantiin, ja mietin, että voisin ehkä kehitellä asian tiimoilta enemmänkin jotakin. Platonin dialogit on muuten aika siistiä luettavaa, ainoa asia, mikä häiritsee, on kaiken perustassa piilevä vahva dualismi. Muuten Sokrates on hauska hahmo, ja mietin edelleen sitä kukkoa. Selitysten mukaan sille ei ole löytynyt selvää selitystä, joten san kerrankin mahdollisuuden ajatella jotakin, mikä ei ole jo valmista.

Voitte tulla kylään, rakkaat ystäväni.

Ps. Mulla on ikävä Tuukkaa, varsinkin, koska en oikein osaa nukkua yksin. On inhottavaa, kun joka ilta ja aamu on kylmä (ennen aamujoogaa). Olenkin nukkunut mun Tipun ja Platonin kanssa.

Pakko, sormet syyhyää, etukäteen anteeksi

Niin usein sisällä on niin paljon asioita, toivo siitä, että voisi vain kertoa kaiken. En kestä sitä ahdistunutta katsetta, niitä sääliviä silmiä, omaa rooliani kaikkien muiden auttajana. Kaikki, joille puhua, ovat kykenemättömiä kuulemaan. On niin paljon.

On väkivaltaa, kun olin pieni,
on henkistä väkivaltaa, kun olin edelleen pieni,
on kumpaakin, kun olin ihan vähän jo isompi,
on seksuaalista väkivaltaa, kun olin jo iso,
on pahempaa väkivaltaa, kun olin edelleen iso,
on väkivaltaa itseeni, ennen ja nyt,

kaikki on kuitenkin ihan hyvin.

Haluaisin, että voisin puhua ilman niitä kurtistuneita kulmakarvoja ja sitä huolestunutta katsetta. Vaikka tietenkin jokainen, joka välittää, huolestuu, mikä sinänsä on ihan kivaa, kun tiedän siitä, että musta välitetään.

Ara lukee just nyt mun kirjaa. Siinä on pahoja asioita, ja toivon, että se pystyy lukemaan sen, pahempaakin on nähty. On toki eri asia, kun sen ihmisen tuntee. Toki kaunokirjallisuus lähes aina on ainakin osittain fiktiota, kuten nytkin, mutta pahin siitä on täysin totta yksityiskohtia myöten. Ei sellaista keksi päästään. Pahimmat jutut vaan on sellaisia. Toivottavasti se kirja on myös ihan luettava, olisi sääli, jos se kaikki työ olisi mennyt hukkaan.

Nytkähtelen edelleen, itken edelleen ja ahdistun edelleen. Pelottaa, että joku huomaa, toisaalta, olisi kivaakin, jos joku huomaisi. Pelkään vaan sitä, että mua pidetään liian sekopäänä. Pieni sekavuushan kai on vielä ihan ok.

Oli kivaa eilen puhua Tuukan kanssa pitkään yöhön meidän salattuja lapsuustarinoita. Lapsuus on ihmisen pahinta aikaa, mutta sieltä lomasta löytyy myös ihan mielettömän hauskoja juttuja. Mm. se, että (ja anteeksi teille, jotka olette vammaisia, ettekä kestä kirjaimia näytöllänne, älkää jatkako lukemista) ainoa kerta, kun oon kunnolla ollut tytön kanssa, oli kun olin 7 tai 8-vuotias (ja jos immenkalvoa ei lasketa, niin voisiko sanoa, että menettää neitsyytensä myös toisen sukupuolen kanssa?).

Mietin eilen Kantin kategorista imperatiivia, johon päädytään sillä, että toimitaan ainoastaan rationaalisuuden pohjalta. Mietin sitten, että kaikki voisi vain tappaa itsensä, se olisi ainoa täysin rationaalinen teko, koska kaikki muu, myös elämänjano, on tunnepohjaista. Sori, ei liittynyt mitenkään.

Mietin myös Hegeliä (joka ei samoin liity mitenkään aiheeseen) ja sen maailman pyrkimystä vapauteen. Oon sinänsä samaa mieltä, että tiedostavuus ja taju siitä, mistä täällä on kyse, vapauttaa ihmisen Toisen orjuudesta. Sinänsä on ihan sama, onko vapautta hallintomuodollisesti vai ei (eli voi joo olla sellainen platonilainen filosofimonarkiakin), koska se vapaus tulee ihmisen sisältä, kuten kaikki tulee ihmisen sisältä. Jos olisin tajunnut sen aikaisemmin ja ollut tarpeeksi vahva kehittymään henkisesti, mulle ei oltaisi voitu tehdä pahaa, koska en yksinkertaisesti olisi loukkaantunut (oho, liittyikin aiheeseen). Mikään ei kuitenkaan oikeuta tekemään pahaa toiselle.

On hassua, miten sitä alkaa kaivata joidenkin tiettyjen ihmisten huomiota. Esim tänään oon ihan ok sen kanssa, että olen koko päivän yksin, enkä näe Tuukkaakaan todennäköisesti kun vasta huomenna, koska se on aina bileissä pitkään, varsinkin silloin, kun se sanoo tulevansa sieltä aikaisin. Jostain syystä mun silmissä on kuva Samelista kulmat kurtussa kuuntelemassa ihan neutraaleja juttuja, jotka sen mielestä oli jotenkin todella pahoja. Ehkä mulla on vaan halu järkyttää ihmisiä vielä enemmän vaan mun elämän tapahtumilla.

Ps. Koin torstain ja perjantain välisenä yönä sen klassisen sosiaalisesti nolon unen, jossa seisoo ihmisten edessä alasti. Tässä tapauksessa juttu oli vaan siinä, ettei se ollut unta, vaan olin lavalla. Oon ylpeä itsestäni, koska se oli mun mielestä aika mielettömän rohkeaa.

Juosta junaraiteilla alasti, että hengästyy, eikä huomaa, kun se juna tsukuttaa kohti selän takana.

Leskikoivut riutuvat tuulessa
kylmästä, ja viimasta.
Tyhjä taivas,
ei lintuja,
tyhjät pilvet,
vain repivä kidutus.

Symmetriset kyyneleet
valuvat kasvojen molemmin puolin.
Kauniit kaaret
molemmalla poskella.

Eloton odotus.

Onko tässä enää mitään järkeä?!
Miksei vain tappaa itseä,
kun ei kuitenkaan mikään koskaan tule olemaan paremmin?!

Säälin edelleen koivuja.

Polku, Chopra & Heidegger

Luen ensimmäistä kertaa elämässäni Deepak Chopraa. Se on erittäin hehkutettu ajattelija, muttei ole sopinut länsimaiseen akateemisuuteen aikaisemmin.

Chopralla on hämmentävän paljon yhtymäkohtia Heideggeriin. Se puhuu paljon olemisen puhtaudesta ja olemisen oivaltamisesta, samoin ihmisen itsensä olemisesta ja polusta sekä rakkaudesta. Chopra tosin kirjoittaa suoraan Vedojen ja peittelemättömän elämänkokemuksen pohjalta, kun taas Heideggerhan puhuu Nietzschen, Augustinuksen, Parmenideen yms muiden kreikkalaisten pohjalta ja ikään kuin varkain viittaa kaukoidän uskontoihin, varsinkin taolaisuuteen ja zenbuddhalaisuuteen.

Sinänsä kuulemani teoreettisen proseminaarin vetäjän kommentti Olemisesta ja ajasta, "niin, eikö tää ole vähän niin kuin buddhalaisuutta?", ei oikeasti olekaan niin kaukaa haettu, vaikkakin, onhan se edelleen ihan hölmö lause, eikä oikein ole eduksi lausujalleen, kun buddhalaisuus ja Heidegger ei nyt ehkä kuitenkaan ole ihan sama asia, tai edes loppujen lopuksi hirveän lähellä toisiaan.

Jos analysoivaa eksistentialismia ei oteta huomioon (mikä joo on aika iso juttu Heideggerilla, mut silti), sanoo Chopra aika samat asiat kuin Heidegger, paitsi helpommin. Herääkin kysymys, ollaanko tätä länsimaista akateemista pönötysfilosofiaa tehty ihan turhaan niin vaikeasti, kun joku pelkkiä Vedoja lukenut tyyppi Intiasta voi kirjoittaa helpompaa tekstiä, jossa on aika sama pointti. Ehkä taustalla on länsimaisten ihmisten kyynisyys ja epäluuloisuus, mitä Chopra hieman sivuaakin.

Idässä mennään suoraan sinne, mistä löytyy onni ja rakkaus, länsimaissa polku on kivikkoisempi ja eteen tulevat muut ja oma itse, joka elää Toista varten, eikä siis uskalla kävellä vapaasti. Täällä Jumala koetaan piilossa, Chopran mukaan idässä se on kaikkialla keskuudessa. Ehkä pitäisi antautua rakkaudelle, pois Toisen luota ja mennä oikeiden toisten, muiden ihmisten, luo, ja lakata asettamasta itselleen illuusiopäämääriä.

Toisaalta, täytyyhän kirjoittaa niistä lähtökohdista, joissa on, eli länsimaissa täytyy ensin selvittää täällä olevia ongelmia, esim. elämä sokeassa julkisuudessa ja kenenä tahansa, jotta voidaan päästä niistä pois ja oivaltaa hiljalleen elämän polkua. Ongelma voi hyvin piillä myös siinä, ettei eurooppalaisissa kielissä ole sanoja elämän polulle muuten kuin metaforisina, ja siksi tärkeimmistä asioista voidaan puhua vain umpimähkäisesti ja vertauskuvallisesti.


PS.
Meillä on ensi torstaina (10.4) pääsiäisbakkanaali, tulkaa sinne kaikki katsomaan, se on Uudella ylioppilastalolla illalla ja jatkuu pitkälle pitkälle yöhön railakkaana ja riemuisena, kun Jeesus on ratsastamassa aasilla kaupunkiin. 
 

Uneksin

Siitä, että puhuin kirjallisuudesta koko yön. Juttelin erinäisten henkilöiden kanssa kirjailijan suhteesta lukijaansa, tekstin eri keinoista ja muodoista, pohdiskelin kieliasuja ja kieliopin rikkomista. Intellekti yö, siis.
Näin unta myös kuolemantakaisesta, jossa raja avautui ja häipyi pois. Pohdin sitäkin kuumeisesti, ja herättyäni tuntui paremmalta kuin nukkumaan mennessä.
Tänään aurinko valaisi kauniisti aamulla, halasin mun rakasta ja valo heijastui ikkunasta kristallimaisena. Sitten rakkaani lähti ja jäin nauttimaan keväästä, niin henkisestä kuin fyysisestä.

Ps. Se edellinen oli ihan fiktioo, älkää ihmiset ottako kaikkea aina niin vakavasti, mulle iski vaan inspiraatio, kun oon lukenut liikaa Dostojevskia viime aikoina.
Pps. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. Kaikki on hyvin ja ruoka on hyvää. Oon myös harkinnut sitä, että liittyisin pääsiäisbakkanaalinäytelmän alastonkohtaukseen, siitä sitten saisivat ne, jotka aina on halunneet nähdä mut ilman vaatteita. Siinä sitten seison ja ne voivat kysyä itseltään, onko nyt sitten niin hauskaa. Siinä mä seison, eikä mua kiinnosta se, että ne näkee mut. Sitäpaitsi ihmiskeho on aika groteski ilman photoshoppia, joten en oo niin nätti kuin luulevat, hah!

Ne ovat varmasti pitämässä hauskaa, eikä kukaan tule ajatelleeksi minua, tai sitten ne juuri tarkoituksella ovat jättäneet minut pois riennoistaan. Luulevat, etten minä tiedä, että niillä on hauskaa siellä, ilman minua. Tai ehkä ne haluavatkin minun juuri miettivän oikein syvällisesti sitä, kuinka niillä on niin paljon hauskempaa, kun minä en ole paikalla.
Ehkä minun pitäisi olla hauskempi, ehkä fiksumpi, heittää parempia juttuja lennosta. Ehkä se tietty rooli puuttuu, eikä kukaan kiinnostu minusta, kun en ole mitään selvää ja konkreettista. Ehkä ne inhoavat minua, ehkä ne jopa vihaavat.
Ehkä ne nyt tirskuvat iloisina selkäni takana, haukkuvat tylsäksi ja nauravat tyhmyydelleni. "Ei helvetti", ne huokaisevat ja pyörittelevät päätään, kun muistelevat minun ainoaa sanaani koko sinä aikana. Ehkä joku kysyikin varovasti, pitäisikö minutkin kenties kutsua mukaan, mutta sitten joku toinen inhonsekaisella hiljaisuudella pyysi, ettei tekisi sitä, kun eivät ne tarvitse minun läsnäoloani mihinkään.
Idiootit.
Eivät ota minua mukaan, luulevat, etten ole mitään. Tietäisivätpä vain! Typerykset! Luulevat tuntevansa minut, vaikka tosiasiassa näkevät vain itse konstruoimansa kuvan, jonka väkivalloin projisoivat juuri minun naamaani, tekevät juuri minusta mielessään sen, mitä en ole, kuka en ole! Hullunmieliset, ilkeät, aivottomat kusipäät! Hah, nauran vain niille päin naamaa, siitäs saavat!
Äh ei, eivät ne kuule minua, eivätkä huomaa omaa illuusiotaan. Minä olen edelleen läpinäkyvä, vain kiilloton kuva näkyy kuorenani niille. Eivät ne jätä minua tieten tahtoen yksin, he eivät tiedä minun olevan alkuunkaan olemassa. Olen elmukelmu, ikkunalasi, läpinäkyvä verkko, johon törmätessä pysähtyy. Kummallista, kuin olisin kuollut. Ehkä olenkin, ja siksi olen täällä ikuisen kirouksen vallassa ymmärtämättä sitä itsekään. Tai aivot altaassa, sepä vasta olisi riemua!

Ps.

Esa Saarinen lähetti mulle sähköpostia!!! Ja voin ehkä jossain vaiheessa haastatella häntä!!! En toki tiedä, milloin, ja jo pelkkä ehkä saa mun pään isoksi keltaiseksi hymynaamaksi, mutta kuitenkin, olen iloinen!!! 

:)

Näin unta Jeesuksesta

Unessani Jeesus oli nainen. Nähdessäni hänen sukupuolensa muuttuvan arvostukseni häntä kohtaan lankesi kovin, mistä itsekin unessa hämmennyin. Jeesus oli blondi ehkä ikäiseni nainen, jolla oli silmälasit ja valkoinen paita.

Puhuin tänään rakkaudesta. Jeesuksen tapa rakastaa oli kuulemma valaistunut, sillä hän ei rakastanut itsekkäästi, vaan olemalla onnellinen rakkaimpiensa onnesta.

Rakkauden kuoleman näkee siitä, kun ihminen näkee vain itsensä. Huomasin sen viimeksi pari kuukautta sitten, ja se jäi vaivaamaan niin, että repressoin sen pois mielestä. Vihastuin Pn kanssa caffilla siitä, miten ihmiset voivat olla niin typeriä ja mennä kähmimään toisia luvatta. Vaikka rakkaus olisikin lopussa, ei siitä tarvitse panna muita maksaman.

Entä sitten, kun ei näe itseään lainkaan? Eikö Jeesuksen rakkaus ollutkin juuri sitä, uhrautumista ja kärsimistä muiden vuoksi, sekö sitten oli valaistunutta? Ego tai ei-kukaan. Tahtoisin kuitenkin olla jotakin siltä väliltä.

Kun se ei vain lähde pois sisältä

Kun ei jaksa nousta
kun ei ole mitään,
koska maailma pyörii pimeää
ja on helvetti
toinen ihminen.

Halu maata
taata onnellisuus
maassa.

Unessa juosta junaraiteilla,
kunnes kaikki vaipuu.


Tänään tuli taas se tunne, pitkästä aikaa. Mieli on herkkä, sitä ei saa satuttaa, tai sekoan taas. Yritän nyt parhaani, hymyilen muistoille tapaamisista ja kerron itselleni kaiken olevan oikeasti hyvin. Kaikki on oikeasti hyvin, eikä mikään ole vialla (MUTTA).
Asioita kasautuu ja kasauma saa surun pintaan. En ole vihainen kenellekään, ainoastaan surullinen. Kaikki on oikeasti hyvin, on vain paljon pieniä asioita, jotka ei oikeasti merkitse juuri mitään. Kyllä elämä menee hyvin kuitenkin.

Ärsyttää vaan, kun sattuu.

Ruoka on ihan kamalaa, vihaan sitä, että ihmisten täytyy pitää itsensä hengissä jollain nautittavalla, jonka voi myös kääntää itseään vastaan ja kompleksoida mielenhäiriöksi. Olisi helpompaa, jos ihmiset saisi elinvoimansa vaikka auringosta yhteyttämällä, jolloin kaikki olisi terveen kokoisia ja näköisiä, eikä kenelläkään olisi mitään ongelmaa niistä aineista, joita tungetaan kurkusta alas.

Näin tänään Hta, ja nyt alkoi ärsyttää. Toisaalta kiva, toisaalta häiritsevää, enkä oikein tiedä, tekikö se tän hetkiselle tilanteelle yhtään hyvää. Inhoan niitä keventäviä naurahduksia, mutten toisaalta kuitenkaan halua, että suhtaudutaan liian vakavasti kamaliin asioihin. On helpompaa kantaa, kun koko taakasta tehdään yksi suuri läppä, eikä millään ole enää mitään väliä. Haukkukaa vain nihilismiä, idiootit, mutta se on joskus oikeasti paras keino lievittää tuskaa.

Älkää välittäkö pinkistä huomautuksesta, virtuaaliruoka vaan on parempaa kuin syötävä

Riisiä, pomppivia kissoja, merilevää ja konemusiikkia = SUSHI CAT

Asiaan:
Tänään oli onneton päivä, taas. Näitä tulee liian usein, ja kirjotettavakin jo loppuu. Oon siis saanut mun kirjan tekstin valmiiksi ja nyt editoin sitä. Kuitenkin, kun astuin ulos kirjaston ovesta vahtimestarin häädettyä, pyrytti vastaan pieniä enkeleitä mielettömissä määrin. Hiukset kastuivat ja maisemasta tuli valkoinen. Alkoi jo kevät ja auringon lämpö, mutta kylmyys tappoi taas kaiken. Pelkään muuttolintujen puolesta.

Ehkä kaikki on pelkkää harhaa ja luulen ihan turhaan asioiden olevan huonosti. Tai sitten en osaa ilmaista itseäni. Olen kuitenkin iloinen siitä, että sain jotenkin puhuttua Tn kanssa tänään. Vihaan sitä, kun tuttuja tai niiden vaara on lähellä nyyhkytystilanteissa. Onneksi T tajusi viime hetkellä ja meidän ei tarvinnut mennä unicafelle itkemään muiden filosofianopiskelijoiden eteen. En muuten näe niistä enää ketään koskaan. Nekin on olleet vain sellaista olematonta massaa, joka liukuu ohitse kiinnittämättä huomiota. Ehkä toivon liikaa muiden ihmisten suhteen.

Helpointa on vain tappaa tunteet. Ehkä mulla on vaan menkat, sillä voi aina selittää kaiken. Olen piilottanut tunteita ja omaa tahtoa itseltänikin niin pitkään, etten enää löydä niitä, paitsi surun sieltä kaiken seasta. Ehkä se on ainoa, jonka tunnistan. En halua mitään, muttei mikään sinänsä oikein haittaakaan, kysyttäessä mikään ei vaan tunnu yhtään miltään, paitsi ehkä vähän surulliselta ja nihkeältä joskus. Mietin välillä, onko mun aivoissa joku ongelma, kun naurukin on niin vaikeassa, vaikka tajuankin hauskojen juttujen pointit. Mikään ei vaan ole hauskaa, paitsi ne Ln vähän hölmöt kaverit, joista kuulin pari päivää sitten (KIITOS SINÄ BLONDI TEOLOGIAPOIKA, JOS LUET TÄTÄ).

Haluisin välillä, että T lukisi mun juttuja. Harmittaa joskus, kun tuntuu, etten ole mitään sille, vaikka se väittääkin ahkerasti toisin, eikä meinaa välillä päästää käsistään. Se on ihana, liiankin, tai sitten pelkään vaan turhaan. Tuntuu kuitenkin varjolta. Jos ei olisi ketään muuta, vain me kaksi, kaikki tuntuisi hyvältä, mutta muun maailman ollessa musta tehdään sen varjo, mikä ahdistaa, koska en ole sitä. Vääristäminen tuntuu aina pahalta, siksi se pornonukkeroolikin on tuntunut niin hirveältä. Haluaisin olla tasavertainen ja yritän kovasti, muttei tunnu onnistuvan. 

Ps:
Elämän ainoa oikeasti todella nautinnollinen asia on ruoka. Omnom. Harmittelen vaan usein sitä, etten voi syödä niin paljon kuin haluaisin, koska ei vain mahdu sisään, eikä ole intoa ostaa sitä kaikkea, koska kaupassa ei ole kiva käydä. Toisaalta haluan myös pysyä järkevän kokoisena, jolloin ruokaa ei voi mätätä liikaa, ja ruoka on liian kivaa tuhlattavaksi ja sikailtavaksi. Mikään ei maistu enää miltään, jos syö liian paljon.

Pps:
Selitän taas liikaa. Internet ei ole mikään avoin päiväkirja, mitä on välillä vaikea muistaa. Pyydän anteeksi.

Kello on 05.45.

Joku astuu ulos ovesta ja lähtee töihin. Säälin sitä. Säälinn myös itseäni, mulla on huono olo ja todella halusin kuolla tänä yönä. T oli kuitenkin sen verran itsekäs, ettei rakkaudestaan muhun viiltänyt mun kurkkua auki, vaikka niin kauniisti pyysin. Sinänsä ihan kiva nyt, kun on semi ok olo. Olisin kuitenkin halunnut kuolla, eikä se oikeastaan haittaisi nytkään. Ei kannata mennä sitseille, jos on kipeä, koska flunssa ja alkoholi soåii huonosti yhteen, varsinkin, kun ei ennen sitä muista syödä.

Tänään on Kiiskissä open micci. Haluisin lausua siellä pari juttua, joista kaksi on täällä, kaksi mun vihkosessa seitsemän vuoden takaa. Mua jännittää, entä jos siitä ei tule mitään. Ulkona on pelkkää loskaa ja mun sukkahousut kastuu, jos menen sinne.

Jos olisin mies, mun pitäisi mennä sivariin, mutta ehkä se olisi ihan ok, koska ei tarvitsisi pelätä aina yksin yöllä.

Ehkä ulkona sataa luta, koska tarvitsen pieniä enkeleitä.

Bussissa oli ruuhkaa.
Ne isot kädet
pään molemmilla puolilla,
kiiltävät silmät ja
inhottava läski.
En päässyt pois
ja se tiesi sen,
niin kuin kaikki muutkin.
Nauravia kasvoja,
tietäviä kasvoja,
ne tajusivat,
mitä tapahtui.
Ne imelät hipaisut
sen kaljamahalla,
pyristelin eteenpäin,
enkä vastannut sen sanoihin.

Jäin pois,
se tuli perästä.
Jalat pinkoivat,
sääriin sattui.
Se huusi jotain, olin huora.
Liikaa kaljaa,
se ei saanut mua kiinni.

Väkivalta ja hämähäkin morsian

Itkeskelen taas monta päivää putkeen. Hävettää, mutta samalla haluaisin, että joku lohduttaisi. Silloin keskiviikkoyönäkin yritin peittää sen, koska hävetti dilemmalaisten ja muiden tuttujen edessa. Sain viime hetkellä kuitenkin yllättävän halauksen, joka lohdutti juuri oikeaan aikaan, eikä tunne enää tihkunut läpi puheesta. Hän oli pukeutunut liehuviin valkoisiin, enka aluksi tajunnut pelastusenkelin tunnusmerkkejä.
Nyt on lauantai. Yritän puhua, mutta T lähtee aina pois. Ei hän tee sitä tahallaan, hänen on pakko mennä. Jään yksin istumaan keittiöntuolille ja katson ulos ikkunasta kauniiseen kevätpäivään.
Rakkaus on äärimmäisen väkivaltainen teko. Rakastettuun asetetaan jotakin, jota hänessä ei ole, ja jotain viedään väkisin pois.
Itken, koska minusta on viety pois minuus, ja koska minusta on tehty jotakin, jota en ole. Niin kauan kuin olen tässä kehossa, olen erillinen henkilö, en osa ketään muuta tai toisen varjo, vaan minä, Minna-Kerttu. En ole osa Ttä, enkä hänen varjonsa, vaan ihminen, jolla on oma elämä, omat ihmissuhteet ja oma ääni. Tuntuu kuin olisin jäänyt hämähäkin verkkoon hänen morsiamenaan, ja vaikka yritän pyristellä pois, en pääse irti, ja hämähäkki kurottuu eteeni peittäen taivaan ja maailman. Minusta tulee omaisuutta, jonka ei haluta lähtevän.
Itken myös, koska tiedän, ettei näin voi jatkua. Haluan olla olemassa myös muille kuin itselleni, koska ilman muiden vastakaikua minua ei ole ollenkaan. En ole ihminen, jos kukaan ei suostu olemaan kaltaiseni ja peilaamaan minuun sitä, joka olen. T on peittänyt minut, eikä minua enää näy siellä, mihin hän katsoo. En tiedä, mitä tehdä, mutten voi olla olematta, sillä olen, ja ristiriita ahdistaa, saa voimaan pahoin, sillä minua väännetään sekä olevaksi että ei-olevaksi.
Olen miettinyt taas sitä, pitäisikö lähteä pois. Jos en ole Tlle itsestäänselvyys, hän ehkä antaa minunkin nähdä auringon ja näkee minut ihmisenä, ei rakkaana omaisuutenaan. Jos tulisin uudestaan, ehkä minut nähtäisiin, olisin taas ihminen. Jos T ei muuta suhtautumistaan ja rakkauden tapaansa, olen myös valmis hyväksymään tilanteen ja pysymään poissa sieltä, missä hän on. Harkitsin myös vaihtoehtoa, että jäisin Helsinkiin ja kaikkiin samoihin piireihin, mutten enää olisi Tn verkossa, vaan yksin jossain muualla. Rakastan kuitenkin Ttä, enkä kestäisi olla poissa hänen luotaan. Olen miettinyt myös kuolemaa, mutten voi jättää Ttä yksin.
Jos vain hyväksyn tilanteen, tulen itkemään ja viettämään unettomia öitä yksin. Sinänsä se ei olisi mitään uutta, ja kestäisin sen, mutten jaksaisi enempää. Jos en kuole tähän, voin yhtä hyvin elää, mutten näe mieltä kärsivässä elämässä.
Jos yrittäisin vähemmän, voisi ahdistuskin helpottaa. En yritä olla Tlle mieliksi, enkä yritä olla olemassa yliopistolla. On hieman haikea olo, kun ajattelen niiden kaikkien ihmisten jättämistä, mutta koska heille minua ei edes ole, kaipaus olisi yksipuolista, kuin kaipaisin fiktiohahmoja. Ehkä olo olisi parempi ilman heitä. Minullahan on ystäviä, joille olen, joita rakastan ja jotka rakastavat minua ilman, että tallovat päälleni.
Haluaisin takaisin sen ajan, joka oli viime keväänä, kun T ei ollut vielä peittänyt minua, vaan olin yhtälailla olemassa kaikille. Sitä varten pitäisi olla pitkään poissa tai asua erillään, enkä pysty kumpaankaan.
Jään taas makaamaan lattialle. Hävettää, mutta häpeänkin läpi kaipaan sitä enkeliä, jonka kohtasin silloin yöllä siinä ihmisessä.

Neiti Sellofaani

"Itku pitkästä ilosta".
On inhottavaa lähteä juhlista itkien. Suomalainen sananlasku on kaiketi oikeassa, pitäisi olla vain vähän aikaa hauskaa, sitten vähän tylsää välillä ja taas vähän aikaa hauskaa, jotta ei tulisi sitä itkua.
Suru tulee sitä pahemmin, mitä suurempi on kontrasti iloon. Siksi yhtäkkinen hauskuus muuttuu kyyneliksi tyhjässä rappukäytävässä sitä helpommin, mitä hauskempaa on ollut.
Luulin kauan oleeni olemassa, sitten illuusio hävisi ja ymmärsin olevani ei-kukaan. Sattuu eniten, kun totuus lyödään vasten kasvoja. Olisi paljon helpompaa, jos voisi jatkuvasti muistaa sen ja siten tottua olemaan poissa ja näkemään toiset ikkunalasin takaa. On kamalaa ensin luulla olevansa siellä heidän kanssaan, kunnes huomaakin olevansa näkymättömissä, kuin katselisi muita elokuvana, johon ei itse katsojana tietenkään kuulu. Liikkuvaan kuvaan ei saa liiaksi eläytyä, jotta pysyisi todellisuudessa. Niin vanhemmatkin aina sanoivat, kun huusin tv-ruudulle, jolle minua ei ollut olemassa.
Joskus kuvittelen olevani näkymätön. Se on helpottavaa ja mukavaa, ei tarvitse odottaa toisten huomioivan. Kysyin kerran kuudennella yhdeltä luokkalaiselta, onko minua jotenkin vaikeaa nähdä, eikä tyttö vastannut mitään, ei edes reagoinut. Hän ei tainnut kuulla, eikä nähdä eteensä. Ehkä olen neiti Sellofaani.




Ppppppps.
T sanoi, että me mennään kihloihin. Se olisi todella ihanaa, toivon, että niin tulee todella tapahtumaan. Toivon, että T muistaa vielä, mitä sanoi eilen yöllä, mutta se oli aika humalassa ja sillä oli huono olo, joten en tiedä, pitäisikö kysyä, muistaako se vielä ja oliko se ihan tosissaan. Ei kukaan aikaisemminkaan ole ollut tosissaan, se edellinenkin osti jopa sormuksen ja selitti sen jälkeen, kuinka ihana se blondi tarjoilija siellä ravintolassa oli, että sen kanssa olisi kiva mennä sänkyyn. Haluaisin, ettei T olisi yksi niistä, ja jos kaikki menee hyvin, se ei ikinä tule olemaan. Kyse ei ole siitä, ettenkö luottaisi T:n, vaan siitä, etten luota itseeni. En osaa luottaa siihen, että olisin tarpeeksi sydämellinen, ihana ja kaunis toista ihmistä varten.

Iloinen iltapäivä

Muistelin äsken sitä, kun olin Tuukalla Pasilassa ensimmäistä kertaa. Mieli hämärtyi silloin, ja kaikki tuntui olevan kuin unessa, muu oli häipynyt pois. Oli vain Tuukka, joka halasi minua yövaatteissaan keittiössä, ja minä, joka olin pöllämystynyt ja huolissani siitä, mitä minun pitäisi nyt tehdä. Tuukka veti minut syliin, ja tunsin sen lämmön, joka tuli hänen rintakehästään, jossa sydän pamppaili kovaa. Kaikki pakeni ja näin vain hänen silmänsä, kun häntä jännitti ja minua pelotti.
Sitten me suutelimme ja rakastin häntä.
Sitten meistä tuli onnellisia ja jokainen hetki on hieman parempi, kun muistelen sitä yötä, jolloin kumpikaan meistä ei saanut unta, koska molemmat ajattelimme toisiamme ja sitä, pitäisikö kertoa toiselle jotakin.

Tuntui jo, että voin paremmin, että se paha olo on ainiaaksi mennyt. Niin ei ollut, kun huomasin nytkähteleväni taas kerran kirjastossa. Kukaan ei huomannut, mikä on hyvä ja myös hämmentävää, sillä luulisi nyt jonkun jo kiinnittäneen huomiota siihen, kuinka nyin ja inisen yksinäni vajoten kirjojen päälle. Tänään on taas huono päivä, kun olen yksin, vaikka haluaisin jonkun halaamaan, mutten toisaalta halua, en jaksa olla sosiaalinen, se on niin vaikeaa.

Tein muuten paistettua juustoa ja se oli hyvää. Keksin uusia reseptejä samaan tahtiin kuin en saa mitään muuta aikaiseksi. Paistettuun juustoon tulee: Taikina: jauhoa ja jotain proteiinia, käytin gramjauhoa, ja lisäksi vettä (jos käyttää nestemäistä proteiinia, voi veden jättää pois). Täyte: paksu siivu juustoa. Juusto pyöritellään taikinaan niin, että se on kokonaan peittynyt ja taikinaa on parin millin kerros kaikkialla juuston ympärillä. Sitten se laitetaan pannulle ja varovasti käännellään, kun paistuu. Mättösafka on valmis! Pieni ripaus soijakastiketta päälle toimii kuin kirsikka kakussa.

Miehet ovat vieneet mun kauneuden, yliopisto mun vapauden.

Suututtaa. Kuinka kauneuden voi härskintää, kuinka suloisuutta voi kouria. Minun kauneudestani on tehty pelkkä väline, rivo ja surutta tallottava. En ole ihminen, vaikka kuinka yritän.
Kiasmassa on tällä hetkellä hyvä näyttely ja siellä on sellainen ommeltu teos, jossa on ihmisiä ja yksi mies pani yhtä naista takaapäin. Sen miehen varustus on liioitellun iso ja pinkki ja se nainen on alistettu katsomassa peiliin samalla, kun tapahtuu. Samaistuin siihen naiseen ja aloin vihata itseäni. Olen ruma, olen alistettu väline. En halua kuulla, että olen ihana tai kaunis, sillä kauneutta ei enää ole, sanasta on tullut vastakohtansa.

Lisäksi tuntuu, että yliopiston henkilökunta suhtautuu muhun näin:

Oon siis noi kädet tuolla nurkassa ja kaikki muut huutaa mulle asioista, joita mä en ole tehnyt, eikä mun olisikaan pitänyt, mulle ei kuulu huutaa, mutta on helppo inistä mulle, koska olen semisti esillä ja voin ihan suht mielelläni hoitaa asioita, jos kukaan ei ota sitä itsestäänselvyytenä ja koe olevansa oikeutettu haluamaan musta koko ajan jotain.

Valkoiset seinät,
valkoinen katto,
valkoinen alla
kuin taulupohja.
Valon väri,
siispä Taivas,
tai Helvetti,
jos tahtoo pois.
Hiljainen hengitys,
syvyys,
ja yksinäinen painajainen
ilman unta,
oma rakkaani.

Yritin kirjoittaa mahdollisimman huonon runon. Se meni jokseenkin näin:

Jos rakastaisin sinua,
ajattelisitko minua,
tulisitko luokseni
minun vuokseni,
pukisitko pukuun
siihen suruun,
kun kuolet
ja puolet
minusta katoaa?

Huonossakin helposti herää jokin pointti. Mietiskelin tätä, kun lakaisin vanhempien vanhan kodin lattiaa, ja huomasin, miten suuri osa kuolemalla on rakkaudessa. Rakkaan kuolema on surua kauneimmillaan.

Me kirjoitettiin Tuukan kanssa tällainen Dilemman eksistentialismibileiden tapahtumakuvaukseen.

"Kun Johan H eräänä aamuna heräsi levottomista unista, huomasi hän muuttuneensa vuoteessa suunnattomaksi johtajaksi. Hän makasi panssarimaisen kovalla selällään ja näki, jos hieman kohotti päätään, kuperan, ruskean, kaarimaisiin kovettumiin jakautuneen alkuluolansa, josta vuosi lähtisi valumaan eteenpäin. Hänen lukuisat, muuhun kokoon nähden surkean ohuet järjestöläisensä sätkyttelivät juhlanälkäisenä silmien edessä."

 Kuppala muuttaa muotoaan 24.1. puutteen ja absurdiuden tyyssijaksi. Tule tilaamaan kahvia ilman maitoa, puhumaan siitä, miten missään ei ole mitään mieltä ja ampumaan veitsellä aurinkoa heijastelevaa miestä ilman syytä. Olet rajallinen ihminen täynnä puutetta, kulkemassa kohti välttämätöntä olemisesi mahdottomuutta. Absurd.

 "Jumala on ihan paska, ja te olette tehneet paskaa!", sanoi Johan Hietanen (Johatrusta), joka käveli olut kädessä kampuksen toreilla etsimässä ihmistä. Jumala on tehnyt rikoksen, josta häntä on rangaistava. Merde, haudatkaamme Hänet!

 Salaisuus avautuu kätkeytyneisyydestä, esi-sokraatikkojen βρυτικός tulee ilmi ihmisen eksistenssissä, kuppalassaolossa. Kuppalassa-oleva on ihminen, siispä ei ole mieltä epäillä, ettemmekö olisi aina jo Kuppalassa, olemassa sen äärellä.

 Ensi viikon perjantaina eksistentiaaliset hetket ja transsendentaaliset kokemukset yhtyvät Dilemman bileissä.

 Helvetti ovat ihmiset muualla.

Teksti on hyvä, ja meillä oli hauskaa, kun me tehtiin tätä. En kuitenkaan ole iloinen asiasta, koska kaikki luulevat, että Tuukka kirjoitti sen. Asialla ei pitäisi olla mitään väliä, mutta jostain syystä kuitenkin on. Ärsyttää olla toisen varjo, joka tekee niin paljon, mutta kukaan ei huomaa.
Tän ei pitäisi olla ongelma. Olen tapellut itsekkään huomionkipeyden kanssa vuosia, mutta nyt tuntuu, että homma on kärjistynyt. Tuukka on ihana ja fiksu ja hyvännäköinen ja kaikkea sitä, mitä ihmiseltä voisi toivoa, ja olen mäkin nyt ihan kiva ja näin, mutta toisin kuin monille muille, esim. Tuukalle, mulle se EI RIITÄ. Siinä ongelma. En saa mitään aikaiseksi vain haluamalla sen avulla jotakin muuta, mutta halutessani jotakin muuta huomionkipeys vain pahenee ja haluan ihmisten huomaavan, että olen olemassa.
Haluan irti mun egosta. Se polttaa. Varsinkin nyt, kun en saa tehtyä mitään, koska taas kerran päivä alkoi lamauttamisella, joten olen yksin kotona painava lasti rinnan alla, enkä saa itseäni edes pukeutumaan. Haluan huomiota, mutta vähän vaikeaa se on tällä tavalla.
Tiedän, että huomionkipeys johtuu lapsuudesta, kun olin yksin ja kaikki piti mua typeränä ja kamalana ja idioottina, outona ja tylsimpänä olentona maan päällä, jota sai vähän kiusata, koska se oli niin tyhmä. JOO MOI VANHAT LUOKKALAISET, MÄ MONESTI SALAA VIHAAN MEIDÄN ENSIMMÄISTÄ VUOSIKYMMENTÄ YHDESSÄ, TE OLITTE KAIKKI SIKOJA, JOTKA EI NÄHNEET HELMIÄ EDESSÄÄN, JA NYT TE OLETTE TALLONEET SEN KIILLON JA MURSKANNEET MUODON, EIKÄ JÄLJELLÄ OLE ENÄÄ MUUTA KUIN HAISEVA KARSINA TEIDÄN ALLANNE. TE TAPOITTE HELMET.
Rankkaa tekstiä, ehkä, mutta totuus tarvitsee ulospääsyn, enkä voi enää pitää sitä sisälläni. Eikä kukaan mun vanhoista luokkalaisista ikinä muutenkaan tule lukemaan tätä.
Huomionkipeys on pelkkää psyykkistä traumaa, joten se ei järkeilyllä lähde pois. Pitäisi jotenkin osata käsitellä lapsuutta ja nuoruutta, mutta se on hankalaa, kun niiden ihmisten kanssa en halua puhua siitä, ja mun äiti on sanonut, ettei kiusaamiseksi tulemisestaan saa sanoa muille ihmisille, koska on noloa olla kiusattu, ja kaipa se onkin. Olisi pitänyt osata näyttää niille, mutta kun näytin, niitä ei enää kiinnostanut. En keksi mitään muuta tapaa päästä yli asiasta, kuin todellakin saada paljon huomiota ja osoittaa niille, että helmi oli koko ajan niiden edessä, mutta ne oli niin tyhmiä, ettei huomanneet sitä.
Vihaan tätä. Vihaan huomionkipeyttä, egoegoilua, näyttämisenhalua ja sen myöntämistä, että se juontuu jostain typeristä lapsista kymmenen vuoden takaa. Haluan olla vapaa ja nauttia itse tekemisestä, ei sen kuvitellusta maineen ja suosion välineellisyydestä.

Pahan silmän
katsellessa meitä
me rakastelimme,
iloitsimme toisistamme.

des filles mangent afin qu'elles deviennent des femmes.

Ei mulla muuta. Ranskanopetteluohjelma sanoi mielipiteensä.

Heräsin aamulla aikaisemmin kuin tavallisesti ja aloin pohtia ikuisia kysymyksiä

On kysytty, että jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan kuule, kuuluuko siitä ääni. Ei kuulu, kuuluminen tarvitsee kuulijan, jolle se kuuluu (vähän niin kuin Berkeley ajatteli, että näkymiseen tarvitaan näkijä, mutta näkyminen, kuuluminen yms. ei mun mielestä ole samaa kuin olemassa oleminen). Ääniaaltoja, materian tietynlaista värähtelyä, kyllä on, mutta se ei suoranaisesti kuulu, aaltoliike vain on ilmassa ilman, että kukaan aistii sen.
Vähän samalla tavalla ajattelin Jumalan olevan. Niin kuin puun kaatumisesta, Jumalastakaan ei kuulu ilman kuulijaa, Jumalaa ei ole ilman Jumalan kokijaa, samalla tavalla kuin ääntäkään ei ole ilman kuulijaa. Ilman minua tai ketään muuta Jumala ei ole juuri Jumala samalla tavalla kuin ilman kuulijaa ääniaallot eivät ole ääntä.
En tiedä, mikä voisi vastata ääniaaltoja Jumalan suhteen, kaiketi se on piilossa. Jumalan kokemuksentakainen on kai vähän niin kuin oleva itsessään.
"Tietenkin", joku saattaisi sanoa. "Hyvä, että tiesit jo", saattaisin sitten sanoa.

-Aamun ajatukset

Ps. Kysymykset ovat ikuisia, vastauksia ei kaiketi yksiselitteisinä ja yksinkertaisina ja ainoina oikeina ole, mutta tie on tärkeämpi kuin määränpää (miltei kaikessa, erityisesti elämässä).

Jätettäessä maailma silleen paljastuu todellisuus ja ymmärrys maailmassa-olemisesta.

Luin Heideggerin Silleen jättämisestä ja zenistä. Mietin asioiden olemista, olemisen avautumista ja todellisuuden paljastumista. Heidegger puhuu minulle enemmän kuin kuvittelinkaan.
Ara oli oikeassa, kun sanoi, että ne traumaattiset tapahtumat, jotka heräävät henkiin välillä kesken muun elämän, ovat lopulta jotakin muuta kuin vain niitä tapahtumia. Tekojen takana oli suurempi tarkoitus, jota en nähnyt. Ne kaikki aktit olivat ikään kuin sanoja, joiden tarkoitus oli painaa alas ja luoda huonoa kuvaa itsestäni, aiheuttaa huonoa egoa. Niiden kautta minut erotettiin maailmasta, minuun iskostettiin subjekti-objekti -ajattelu, jossa minä olin tekijän objekti tai vääränlainen subjekti suhteessa maailmaan. Myöhemmin ne samat aktit herättävät samat tunteet, vaikka niiden tarkoitus on toinen, ikään kuin puhuttaisiin samoin sanoin, mutta sanan merkitys olisi toinen. Samat teot eivät enää tee väärää egoa, mutta on vaikeaa erottaa merkit ja niiden symbolit toisistaan.
Ahdistus kumpuaa vääränlaisesta egosta. Tunnen, etten kuulu maailmaan, etten ole oikea, vaan olen väärä suhteessa muuhun. Heidegger puhuu siitä, kuinka ihminen on jättäytyessään subjektin ja objektin vastakkainasettelemisesta yhtä kohdatun, maailman, kanssa. Minusta on tehty kohde, maailmankaltainen, joka on kuitenkin alhaista ja roskaa. En ole ollut osana subjektia, enkä ole subjektina ollut osa objektia, vaan vastakohta ilman täydentävää vaikutusta.
Tärkeää on jättää asioiden representoiminen sikseen ja odottaa, että maailma avautuu. Ahdistus kumpuaa jostakin, muttei ihan siitä, mistä kuvittelin, vaan sen takana olevasta viestistä, erottamisesta ja nimeämisestä joksikin muuksi, turhaksi vastakohdaksi. Ne teot ovat olleet vääriä sanoja, jotka ovat vieneet väärään luuloon, samoin kuin väärä filosofia vie väärään käsitykseen asioista. Tärkeää on ymmärtää asioiden todellinen laita, ei vain poistaa sanoja.
Olen yhtä maailman kanssa, minussa ei ole mitään väärää niin kuin maailmassakaan ei ole. Ymmärtäessäni todellisen olemukseni ahdistus katoaa, sillä ahdistavaa on juuri se vääryyden, toiseuden ja alhaisuuden tunne, joka kertoo siitä, etten kuulu maailmaan, että olen ylimääräinen. Ymmärtäessäni olevani maailmassa-oleva näen itseni ja maailman representaation taakse, ymmärrän ykseyden. Enää pitää vain sisäistää Heideggerin sanat ja päästä eroon niistä äänistä, jotka muistuttavat siitä toisesta tunteesta, väärästä egosta.

Ps. Oli jännää huomata, että jotkut muutkin on ajatelleet Heideggerista samoin kuin minä (Heideggerin zeniläisyys ja yhteys taolaisuuteen, aloin kutsua Heideggeria Länsimaiden Zenfilosofiksi), ja on huojentavaa tajuta, ettei ne omat ajatukset asioista olleetkaan ihan vääriä ja huonoja.
Pps. Jostain Ihan Muusta: En ihan tiedä, olenko jäänyt jostain paitsi tai enkö tajua jotakin, mutta väittely analyyttinen vs. mannermainen on hieman ärsyttävä ja ihmiset voisi lopettaa sen, koska siinä ei ole mitään pointtia, en ole kuullut sen tiimoilta yhtäkään hyvää argumenttia ja lähtökohdatkin on ihan älyttömiä. Mannermainen ei ole mikään samanlainen yhtenäinen filosofian suuntaus kuin analyyttinen (kuten kaikki tietää), eikä ne suurimmaksi osaksi edes puhu samoista asioista, joten mun mielestä olisi vaan hyvä puhua vaikka filosofiasta ja analyyttisestä filosofiasta (kun ei sitä pelkäksi logiikaksikaan voida sanoa), koska monet mannermaisen ja analyyttisen jutut eroaa sen verran toisistaan, ettei ne mun mielestä ainakaan ole enää kovinkaan samaa asiaa, nimi vain on sama. Sanokaa, jos olen jonkun mielestä väärässä tässä asiassa. Voi myös mielellään kertoa, mikä siinä vastakkainasettelussa ja kapeakatseisuudessa on niin hauskaa.