Pakko, sormet syyhyää, etukäteen anteeksi

Niin usein sisällä on niin paljon asioita, toivo siitä, että voisi vain kertoa kaiken. En kestä sitä ahdistunutta katsetta, niitä sääliviä silmiä, omaa rooliani kaikkien muiden auttajana. Kaikki, joille puhua, ovat kykenemättömiä kuulemaan. On niin paljon.

On väkivaltaa, kun olin pieni,
on henkistä väkivaltaa, kun olin edelleen pieni,
on kumpaakin, kun olin ihan vähän jo isompi,
on seksuaalista väkivaltaa, kun olin jo iso,
on pahempaa väkivaltaa, kun olin edelleen iso,
on väkivaltaa itseeni, ennen ja nyt,

kaikki on kuitenkin ihan hyvin.

Haluaisin, että voisin puhua ilman niitä kurtistuneita kulmakarvoja ja sitä huolestunutta katsetta. Vaikka tietenkin jokainen, joka välittää, huolestuu, mikä sinänsä on ihan kivaa, kun tiedän siitä, että musta välitetään.

Ara lukee just nyt mun kirjaa. Siinä on pahoja asioita, ja toivon, että se pystyy lukemaan sen, pahempaakin on nähty. On toki eri asia, kun sen ihmisen tuntee. Toki kaunokirjallisuus lähes aina on ainakin osittain fiktiota, kuten nytkin, mutta pahin siitä on täysin totta yksityiskohtia myöten. Ei sellaista keksi päästään. Pahimmat jutut vaan on sellaisia. Toivottavasti se kirja on myös ihan luettava, olisi sääli, jos se kaikki työ olisi mennyt hukkaan.

Nytkähtelen edelleen, itken edelleen ja ahdistun edelleen. Pelottaa, että joku huomaa, toisaalta, olisi kivaakin, jos joku huomaisi. Pelkään vaan sitä, että mua pidetään liian sekopäänä. Pieni sekavuushan kai on vielä ihan ok.

Oli kivaa eilen puhua Tuukan kanssa pitkään yöhön meidän salattuja lapsuustarinoita. Lapsuus on ihmisen pahinta aikaa, mutta sieltä lomasta löytyy myös ihan mielettömän hauskoja juttuja. Mm. se, että (ja anteeksi teille, jotka olette vammaisia, ettekä kestä kirjaimia näytöllänne, älkää jatkako lukemista) ainoa kerta, kun oon kunnolla ollut tytön kanssa, oli kun olin 7 tai 8-vuotias (ja jos immenkalvoa ei lasketa, niin voisiko sanoa, että menettää neitsyytensä myös toisen sukupuolen kanssa?).

Mietin eilen Kantin kategorista imperatiivia, johon päädytään sillä, että toimitaan ainoastaan rationaalisuuden pohjalta. Mietin sitten, että kaikki voisi vain tappaa itsensä, se olisi ainoa täysin rationaalinen teko, koska kaikki muu, myös elämänjano, on tunnepohjaista. Sori, ei liittynyt mitenkään.

Mietin myös Hegeliä (joka ei samoin liity mitenkään aiheeseen) ja sen maailman pyrkimystä vapauteen. Oon sinänsä samaa mieltä, että tiedostavuus ja taju siitä, mistä täällä on kyse, vapauttaa ihmisen Toisen orjuudesta. Sinänsä on ihan sama, onko vapautta hallintomuodollisesti vai ei (eli voi joo olla sellainen platonilainen filosofimonarkiakin), koska se vapaus tulee ihmisen sisältä, kuten kaikki tulee ihmisen sisältä. Jos olisin tajunnut sen aikaisemmin ja ollut tarpeeksi vahva kehittymään henkisesti, mulle ei oltaisi voitu tehdä pahaa, koska en yksinkertaisesti olisi loukkaantunut (oho, liittyikin aiheeseen). Mikään ei kuitenkaan oikeuta tekemään pahaa toiselle.

On hassua, miten sitä alkaa kaivata joidenkin tiettyjen ihmisten huomiota. Esim tänään oon ihan ok sen kanssa, että olen koko päivän yksin, enkä näe Tuukkaakaan todennäköisesti kun vasta huomenna, koska se on aina bileissä pitkään, varsinkin silloin, kun se sanoo tulevansa sieltä aikaisin. Jostain syystä mun silmissä on kuva Samelista kulmat kurtussa kuuntelemassa ihan neutraaleja juttuja, jotka sen mielestä oli jotenkin todella pahoja. Ehkä mulla on vaan halu järkyttää ihmisiä vielä enemmän vaan mun elämän tapahtumilla.

Ps. Koin torstain ja perjantain välisenä yönä sen klassisen sosiaalisesti nolon unen, jossa seisoo ihmisten edessä alasti. Tässä tapauksessa juttu oli vaan siinä, ettei se ollut unta, vaan olin lavalla. Oon ylpeä itsestäni, koska se oli mun mielestä aika mielettömän rohkeaa.