Eilen yöllä

"The illusion that makes life bearable" kuuluu päässä uudestaan ja uudestaan.

Heidegger on vähän niin kuin Nietzsche tai Kierkegaard, ja itsekin varmaan tajusi sen elämänsä edetessä. Sen filosofian taustalla on oma kokemus maailmasta tietyssä mielenmaisemassa (mihin sana "fenomenologia" toki viittaakin), joka on ymmärrettävissä ainoastaan vastaavan kokeneille, siksi Oleminen ja aika vaikuttaakin niin vaikealta aluksi.

Kävelin eilen keskiyöllä pitkin sateista mustaa Kaisaniemeä, pakenin tilanteesta suuresti ahdistuneena. Sattui niin kovaa, että huimasi. Tajusin selvästi oman itseni ja suhteeni muihin, joihin en enää pitänyt yllä jokapäiväistä juttelua, vaan joita halusin todella päästä lähelle. Jos kaikki muut ovat kuitenkin Das Manissa, niin tuntuu vaikealta tietoisesti langeta sille tasolle kuitenkin koko ajan tajuten, ettei oikeasti tarkoita sanojaan tai välitä tyhjänpuhumisesta, joka ei kosketa toista.
Joka tapauksessa, maailma avautui taas kerran, juuri ahdistuksessa. Sitä kai sitten on se kriisi. Das Man ahdistaa, koska en halua vajota siihen, mutta koko ajan lankean, sillä arkipäivää on mahdotonta elää Daseinina normaalisti.
Kävellessäni takaisin juhliin tajusin tehneeni sen taas: lähteneeni vain pois. Se on huono tapa, koska pelkään tietäväni, mihin se saattaa vielä johtaa. Jos on liian helppoa vain lähte pois, miksen lähtisi lopullisesti?
Pohdiskelin omaa olemistani ja pelkäsin muiden katseita. Tajusin olevani tyhjän päällä, vain minä, ilman ketään olemiseni takaajaa, joka pitäisi minua pystyssä. Heideggerhan puhuukin siitä Dasein yksilöivästä vaikutuksesta. Olen ei-minkään päällä, auf Nichts.

Illuusio on jokapäiväisyyttä. Vapautuminen on ahdistusta, mutta Heidegger on sitä mieltä, että ahdistus on iloa. Ehkä iloisesta illuusiosta jää maailman avautuessa jäljelle vain ilo.