Yön purkua, tuskaa ja sitä muuta tavallista, ei tarvi lukea, koska on sitä samaa, mitä oon itsekin.

Eilen yöllä ajattelin yksityiskohtaisesti läpi taas sen, kuinka menisin sinne junaraiteille. En kuitenkaan mennyt, kuten en koskaan varmaan menekään.
On hirveä olo, kamala olo, kun elämiseen ei löydy syytä ja painaa liikaa, surettaa ja haluaisin löytää jonkun. En vain pysty kohtaamaan toisia, kaikki on liian kompelsista blokkia.
Rakastan liikaa ja se sattuu. Olen se, joka jatkuvasti peilaa, en se, joka eläisi itsessään ja itseään varten. Olen aina jotakin toista varten ja vihaan ja rakastan samaan aikaan.
En tiedä, miksi elän ja mitä elän, hänenkö vuokseen ja ihan turhaan.
Harkitsen sitä, auttaisiko itsensä fyysinen satuttaminen, vaikka siitä jääkin jälki. Tuntuu, että vasta kuolema vapauttaa, kipu vain rumentaa ja sitä tarvitsee taas.
En halua ehkä kuolla, haluan vain saada vastakaikua. Ymmärrän hyvin niitä mustavalkokaudella käytettyjä koe-eläimiä, jotka sekosivat eristyneisyydessä. Niin minäkin, vaikka se onkin henkistä, eikä suorastaan ehkä näy ulospäin.
Tänään työnsin sormt kurkkuun ja tuntui pahalta. Tuntui monta kertaa pahalta, mutta sitten se tuli ulos. Nyt tuntuu pahalta, muttei enää niin hirveästi.
Tuukka on vessassa, koska sillä on huono olo, kun se joi niin paljon. Vihaan ja rakastan samaan aikaan, nuoret miehet ovat niin päiväkoti-ikäisiä nini monesti, että pakostakin vanhempana joutuu toisen henkiseksi huoltajaksi. Sinänsä ärsyttävää, olisi kiva romanttisesti rakastaa samantasoista. Lapsineroja on jo muutenkin, jos se nero voisi olla edes omantasoiseni, niin olisin iloinen. Mitä se taas on mennyt sekoilemaan.
Palleasta painaa edelleen, sattuu ja vihaan, vaan en tiedä, mitä. Katson potentiaalisen kaunista kotia, joka nyt on sotkuinen, kun kumpikaan meistä ei jaksa. En minä ainakaan.
Tuntuu, että se kuolema olisi hyvä. Ajattelen sitä, mikä tähän mennessä saatu menisi hukkaan, kunnes tajuan, etten tähänkään mennessä ole mitään, missä olisi mitään säilytettävää. '
Haluaisin halata ihmisiä, puhua oikeasti ja olla heidän kanssaan. Pidän niin siitä, kun voin halata jotakuta, ja suruttaa se, kun en voi, kun tuntuu pahalta ja nolottaa se kaikki. Kun en syö tarpeeksi ja olkapäistä näkyy jo luut, mikä on rumaa, mutten voi mitään, ruoka ei mene alas, koska en halua enää olla olemassa.
Odotan koko ajan, että voisin elää normaalisti, kuten muut, mutta odottamani ei ikinä tule. Olen kuin tuomittu ikuiseen helvettiin. Vihaan tätä, enkä tiedä, miten saada tämä loppumaan, paitsi kuolemalla, mutta toivon niin vielä, vaikka se onkin riippuvaista ja typerää.
En jaksa enää, en vain jaksa. En tiedä, mitä tehdä, kun eihän se jaksaminen mihinkään mitenkään vaikuta. Kuolla en välttämättä halua, joten vaihtoehtoja ei ole, koska jos en syö, niin silloinkin kuolen, vaikka sitten ainakin voin myöhemmin syödä paljon ja tulla sillä kauniiksi, en tiedä.
Meen katsomaan, josko se voisi paremmin, ja ettei se vaan ole nukahtanut sinne. Rakastan sitä ja haluaisin lyödä itseäni siitä.