Ne ovat varmasti pitämässä hauskaa, eikä kukaan tule ajatelleeksi minua, tai sitten ne juuri tarkoituksella ovat jättäneet minut pois riennoistaan. Luulevat, etten minä tiedä, että niillä on hauskaa siellä, ilman minua. Tai ehkä ne haluavatkin minun juuri miettivän oikein syvällisesti sitä, kuinka niillä on niin paljon hauskempaa, kun minä en ole paikalla.
Ehkä minun pitäisi olla hauskempi, ehkä fiksumpi, heittää parempia juttuja lennosta. Ehkä se tietty rooli puuttuu, eikä kukaan kiinnostu minusta, kun en ole mitään selvää ja konkreettista. Ehkä ne inhoavat minua, ehkä ne jopa vihaavat.
Ehkä ne nyt tirskuvat iloisina selkäni takana, haukkuvat tylsäksi ja nauravat tyhmyydelleni. "Ei helvetti", ne huokaisevat ja pyörittelevät päätään, kun muistelevat minun ainoaa sanaani koko sinä aikana. Ehkä joku kysyikin varovasti, pitäisikö minutkin kenties kutsua mukaan, mutta sitten joku toinen inhonsekaisella hiljaisuudella pyysi, ettei tekisi sitä, kun eivät ne tarvitse minun läsnäoloani mihinkään.
Idiootit.
Eivät ota minua mukaan, luulevat, etten ole mitään. Tietäisivätpä vain! Typerykset! Luulevat tuntevansa minut, vaikka tosiasiassa näkevät vain itse konstruoimansa kuvan, jonka väkivalloin projisoivat juuri minun naamaani, tekevät juuri minusta mielessään sen, mitä en ole, kuka en ole! Hullunmieliset, ilkeät, aivottomat kusipäät! Hah, nauran vain niille päin naamaa, siitäs saavat!
Äh ei, eivät ne kuule minua, eivätkä huomaa omaa illuusiotaan. Minä olen edelleen läpinäkyvä, vain kiilloton kuva näkyy kuorenani niille. Eivät ne jätä minua tieten tahtoen yksin, he eivät tiedä minun olevan alkuunkaan olemassa. Olen elmukelmu, ikkunalasi, läpinäkyvä verkko, johon törmätessä pysähtyy. Kummallista, kuin olisin kuollut. Ehkä olenkin, ja siksi olen täällä ikuisen kirouksen vallassa ymmärtämättä sitä itsekään. Tai aivot altaassa, sepä vasta olisi riemua!