Väkivalta ja hämähäkin morsian

Itkeskelen taas monta päivää putkeen. Hävettää, mutta samalla haluaisin, että joku lohduttaisi. Silloin keskiviikkoyönäkin yritin peittää sen, koska hävetti dilemmalaisten ja muiden tuttujen edessa. Sain viime hetkellä kuitenkin yllättävän halauksen, joka lohdutti juuri oikeaan aikaan, eikä tunne enää tihkunut läpi puheesta. Hän oli pukeutunut liehuviin valkoisiin, enka aluksi tajunnut pelastusenkelin tunnusmerkkejä.
Nyt on lauantai. Yritän puhua, mutta T lähtee aina pois. Ei hän tee sitä tahallaan, hänen on pakko mennä. Jään yksin istumaan keittiöntuolille ja katson ulos ikkunasta kauniiseen kevätpäivään.
Rakkaus on äärimmäisen väkivaltainen teko. Rakastettuun asetetaan jotakin, jota hänessä ei ole, ja jotain viedään väkisin pois.
Itken, koska minusta on viety pois minuus, ja koska minusta on tehty jotakin, jota en ole. Niin kauan kuin olen tässä kehossa, olen erillinen henkilö, en osa ketään muuta tai toisen varjo, vaan minä, Minna-Kerttu. En ole osa Ttä, enkä hänen varjonsa, vaan ihminen, jolla on oma elämä, omat ihmissuhteet ja oma ääni. Tuntuu kuin olisin jäänyt hämähäkin verkkoon hänen morsiamenaan, ja vaikka yritän pyristellä pois, en pääse irti, ja hämähäkki kurottuu eteeni peittäen taivaan ja maailman. Minusta tulee omaisuutta, jonka ei haluta lähtevän.
Itken myös, koska tiedän, ettei näin voi jatkua. Haluan olla olemassa myös muille kuin itselleni, koska ilman muiden vastakaikua minua ei ole ollenkaan. En ole ihminen, jos kukaan ei suostu olemaan kaltaiseni ja peilaamaan minuun sitä, joka olen. T on peittänyt minut, eikä minua enää näy siellä, mihin hän katsoo. En tiedä, mitä tehdä, mutten voi olla olematta, sillä olen, ja ristiriita ahdistaa, saa voimaan pahoin, sillä minua väännetään sekä olevaksi että ei-olevaksi.
Olen miettinyt taas sitä, pitäisikö lähteä pois. Jos en ole Tlle itsestäänselvyys, hän ehkä antaa minunkin nähdä auringon ja näkee minut ihmisenä, ei rakkaana omaisuutenaan. Jos tulisin uudestaan, ehkä minut nähtäisiin, olisin taas ihminen. Jos T ei muuta suhtautumistaan ja rakkauden tapaansa, olen myös valmis hyväksymään tilanteen ja pysymään poissa sieltä, missä hän on. Harkitsin myös vaihtoehtoa, että jäisin Helsinkiin ja kaikkiin samoihin piireihin, mutten enää olisi Tn verkossa, vaan yksin jossain muualla. Rakastan kuitenkin Ttä, enkä kestäisi olla poissa hänen luotaan. Olen miettinyt myös kuolemaa, mutten voi jättää Ttä yksin.
Jos vain hyväksyn tilanteen, tulen itkemään ja viettämään unettomia öitä yksin. Sinänsä se ei olisi mitään uutta, ja kestäisin sen, mutten jaksaisi enempää. Jos en kuole tähän, voin yhtä hyvin elää, mutten näe mieltä kärsivässä elämässä.
Jos yrittäisin vähemmän, voisi ahdistuskin helpottaa. En yritä olla Tlle mieliksi, enkä yritä olla olemassa yliopistolla. On hieman haikea olo, kun ajattelen niiden kaikkien ihmisten jättämistä, mutta koska heille minua ei edes ole, kaipaus olisi yksipuolista, kuin kaipaisin fiktiohahmoja. Ehkä olo olisi parempi ilman heitä. Minullahan on ystäviä, joille olen, joita rakastan ja jotka rakastavat minua ilman, että tallovat päälleni.
Haluaisin takaisin sen ajan, joka oli viime keväänä, kun T ei ollut vielä peittänyt minua, vaan olin yhtälailla olemassa kaikille. Sitä varten pitäisi olla pitkään poissa tai asua erillään, enkä pysty kumpaankaan.
Jään taas makaamaan lattialle. Hävettää, mutta häpeänkin läpi kaipaan sitä enkeliä, jonka kohtasin silloin yöllä siinä ihmisessä.