Kun se ei vain lähde pois sisältä

Kun ei jaksa nousta
kun ei ole mitään,
koska maailma pyörii pimeää
ja on helvetti
toinen ihminen.

Halu maata
taata onnellisuus
maassa.

Unessa juosta junaraiteilla,
kunnes kaikki vaipuu.


Tänään tuli taas se tunne, pitkästä aikaa. Mieli on herkkä, sitä ei saa satuttaa, tai sekoan taas. Yritän nyt parhaani, hymyilen muistoille tapaamisista ja kerron itselleni kaiken olevan oikeasti hyvin. Kaikki on oikeasti hyvin, eikä mikään ole vialla (MUTTA).
Asioita kasautuu ja kasauma saa surun pintaan. En ole vihainen kenellekään, ainoastaan surullinen. Kaikki on oikeasti hyvin, on vain paljon pieniä asioita, jotka ei oikeasti merkitse juuri mitään. Kyllä elämä menee hyvin kuitenkin.

Ärsyttää vaan, kun sattuu.

Ruoka on ihan kamalaa, vihaan sitä, että ihmisten täytyy pitää itsensä hengissä jollain nautittavalla, jonka voi myös kääntää itseään vastaan ja kompleksoida mielenhäiriöksi. Olisi helpompaa, jos ihmiset saisi elinvoimansa vaikka auringosta yhteyttämällä, jolloin kaikki olisi terveen kokoisia ja näköisiä, eikä kenelläkään olisi mitään ongelmaa niistä aineista, joita tungetaan kurkusta alas.

Näin tänään Hta, ja nyt alkoi ärsyttää. Toisaalta kiva, toisaalta häiritsevää, enkä oikein tiedä, tekikö se tän hetkiselle tilanteelle yhtään hyvää. Inhoan niitä keventäviä naurahduksia, mutten toisaalta kuitenkaan halua, että suhtaudutaan liian vakavasti kamaliin asioihin. On helpompaa kantaa, kun koko taakasta tehdään yksi suuri läppä, eikä millään ole enää mitään väliä. Haukkukaa vain nihilismiä, idiootit, mutta se on joskus oikeasti paras keino lievittää tuskaa.