Tunnekylmyydestä

En tunne mitään. Ei ole iloa, ei surua, ei vihaa, ei ärtymystä, vain pientä väsymystä.
Nautin kauneudesta ja kaikesta, mitä ympärillä on. Se ei vain tunnu miltään. Ne nuoruuden vuodet, kun tunsin euforiaa ja maailman laakson pohjalla masennusta, ovat kaukana takana, tilalla on pelkkää tasaista liitoa ei-missään. Kaikki tapahtuu yhtä todellisena kuin unessa, yhtä kaunista ja yhtä mitäänsanomatonta.

En jaksa seuraa. En halua nähdä ketään, vaikka rakkaimmat ihmiset olisivat juuri nyt ulottuvissa, ja tiedän, että he kohta lähtevät pois. En pysty, en halua puhua. Väsyttää liikaa.

Haluan lukea. Olen Alastalon salissa sivulla 189, ja olen löytänyt uuden lempikirjailijani, Volter Kilven. Se tyyppi on osannut luoda suomenkielestä musiikkia sanoin, parempaa kuin yksikään runous.

Töissä pitää hymyillä jatkuvasti ja puhua vierailla kielillä. Ääni kähenee ja lopulta murtuu, on pakko juoda vettä. Sitä pitää käydä pyytämässä kahvilamyyjiltä, jotka nöyryyden jälkeen auliisti tarjoavat lasillisen hanasta, kun eihän se niille mitään maksa. On toki mukavaa, kun oppii puhumaan paremmin riikinruotsia ja saksaa, ranskaakin, ja hiukkasen venäjää. Näkee vain liikaa ihmisiä, kuulee liikaa ohikiitäviä tarinoita, joihin ei itse ole osallisena.

Olen laulanut koko viikon. Johtaja on pyytänyt hymyilemään ja olemaan iloisempi, ja olen kiristänyt kasvolihaksia hymynnäköiseen. En kerennyt sanoa anteeksi siitä, etten tunne mitään, enkä siksi voi olla iloinen.

Ps. Puhuin eilen Unskin ja äidin kanssa "naisesta" ja taideteoksen ja käyttötavaran erosta. "Naista" ei ole, sillä ihminen ei ole käyttötavaraa, siksi on pelkkiä ihmisiä, henkilöitä, jotka saattavat identifioitua johonkin, jotka kutsuvat itsessään naiseksi. Juuri käyttötavarailluusio on ainakin välillisesti aiheuttanut tunteettomuuden, kun ei voi tuntea mitään ilman, että sattuu.

Kun jos ei vaan sovi siihen?