Jätettäessä maailma silleen paljastuu todellisuus ja ymmärrys maailmassa-olemisesta.

Luin Heideggerin Silleen jättämisestä ja zenistä. Mietin asioiden olemista, olemisen avautumista ja todellisuuden paljastumista. Heidegger puhuu minulle enemmän kuin kuvittelinkaan.
Ara oli oikeassa, kun sanoi, että ne traumaattiset tapahtumat, jotka heräävät henkiin välillä kesken muun elämän, ovat lopulta jotakin muuta kuin vain niitä tapahtumia. Tekojen takana oli suurempi tarkoitus, jota en nähnyt. Ne kaikki aktit olivat ikään kuin sanoja, joiden tarkoitus oli painaa alas ja luoda huonoa kuvaa itsestäni, aiheuttaa huonoa egoa. Niiden kautta minut erotettiin maailmasta, minuun iskostettiin subjekti-objekti -ajattelu, jossa minä olin tekijän objekti tai vääränlainen subjekti suhteessa maailmaan. Myöhemmin ne samat aktit herättävät samat tunteet, vaikka niiden tarkoitus on toinen, ikään kuin puhuttaisiin samoin sanoin, mutta sanan merkitys olisi toinen. Samat teot eivät enää tee väärää egoa, mutta on vaikeaa erottaa merkit ja niiden symbolit toisistaan.
Ahdistus kumpuaa vääränlaisesta egosta. Tunnen, etten kuulu maailmaan, etten ole oikea, vaan olen väärä suhteessa muuhun. Heidegger puhuu siitä, kuinka ihminen on jättäytyessään subjektin ja objektin vastakkainasettelemisesta yhtä kohdatun, maailman, kanssa. Minusta on tehty kohde, maailmankaltainen, joka on kuitenkin alhaista ja roskaa. En ole ollut osana subjektia, enkä ole subjektina ollut osa objektia, vaan vastakohta ilman täydentävää vaikutusta.
Tärkeää on jättää asioiden representoiminen sikseen ja odottaa, että maailma avautuu. Ahdistus kumpuaa jostakin, muttei ihan siitä, mistä kuvittelin, vaan sen takana olevasta viestistä, erottamisesta ja nimeämisestä joksikin muuksi, turhaksi vastakohdaksi. Ne teot ovat olleet vääriä sanoja, jotka ovat vieneet väärään luuloon, samoin kuin väärä filosofia vie väärään käsitykseen asioista. Tärkeää on ymmärtää asioiden todellinen laita, ei vain poistaa sanoja.
Olen yhtä maailman kanssa, minussa ei ole mitään väärää niin kuin maailmassakaan ei ole. Ymmärtäessäni todellisen olemukseni ahdistus katoaa, sillä ahdistavaa on juuri se vääryyden, toiseuden ja alhaisuuden tunne, joka kertoo siitä, etten kuulu maailmaan, että olen ylimääräinen. Ymmärtäessäni olevani maailmassa-oleva näen itseni ja maailman representaation taakse, ymmärrän ykseyden. Enää pitää vain sisäistää Heideggerin sanat ja päästä eroon niistä äänistä, jotka muistuttavat siitä toisesta tunteesta, väärästä egosta.

Ps. Oli jännää huomata, että jotkut muutkin on ajatelleet Heideggerista samoin kuin minä (Heideggerin zeniläisyys ja yhteys taolaisuuteen, aloin kutsua Heideggeria Länsimaiden Zenfilosofiksi), ja on huojentavaa tajuta, ettei ne omat ajatukset asioista olleetkaan ihan vääriä ja huonoja.
Pps. Jostain Ihan Muusta: En ihan tiedä, olenko jäänyt jostain paitsi tai enkö tajua jotakin, mutta väittely analyyttinen vs. mannermainen on hieman ärsyttävä ja ihmiset voisi lopettaa sen, koska siinä ei ole mitään pointtia, en ole kuullut sen tiimoilta yhtäkään hyvää argumenttia ja lähtökohdatkin on ihan älyttömiä. Mannermainen ei ole mikään samanlainen yhtenäinen filosofian suuntaus kuin analyyttinen (kuten kaikki tietää), eikä ne suurimmaksi osaksi edes puhu samoista asioista, joten mun mielestä olisi vaan hyvä puhua vaikka filosofiasta ja analyyttisestä filosofiasta (kun ei sitä pelkäksi logiikaksikaan voida sanoa), koska monet mannermaisen ja analyyttisen jutut eroaa sen verran toisistaan, ettei ne mun mielestä ainakaan ole enää kovinkaan samaa asiaa, nimi vain on sama. Sanokaa, jos olen jonkun mielestä väärässä tässä asiassa. Voi myös mielellään kertoa, mikä siinä vastakkainasettelussa ja kapeakatseisuudessa on niin hauskaa.