Kivun parkua

... Hölmöt.
... ja te, jotka luulitte (luulette) olevanne oikeassa...

Ajatuksia läpi kirjan. Sivu sivulta rivien välit peittävät tekstin alleen, enkä enää lue, vaan silmät sokeina vain rientävät loppuun asti.
Jokainen sana on viilto yhä syvemmälle. Hermot kärsivät, eivätkä enää peilaa ulos, vaan kasvoilla on pirteä hymy, josta minulla ei ole aavistustakaan.
Yksityiskohdat painuvat mieleen, kuin olisi neuroosi, joka ei todellisuudessa ole olemassa, kuten psykologiystäväni sanoi. Kaiken täytyy olla symmetristä, asettelen taas kassahihnalle kaiken selkeän järjestyksen mukaan: ensin hedelmät ja kasvikset, värien perusteella, sitten maitotuotteet kevyemmästä rasvaisempaan, sitten leivät ja sitten muut satunnaiset, kuten kahvi, makeat tms.
Hävettää katsoa ketään silmiin, kun he tajuaisivat kuitenkin.

... ja te, jotka lauoitte ilkeyksiänne luullen minun olevan kuulematta...
... Kuinka väärässä te olittekaan (olette).

Jokainen lyönti tulee vasten hymykuoppia, kuin ei olisikaan. Sain kuulla olevani ihanan pirteä, ja yllätyin aidosti, koska todellisuus on päinvastainen.
Olen ajatellut paljon kuolemaa sekä kandini että  elämän takia, ja harkinnutkin sitä ohimennen. En osaa mitään, enkä siis ikinä tule tekemään mitään, millä selviäisin, joten elämäni on merkityksetöntä, jos ei lasketa sitä, että pidän yllä Tuukkaa, joka taas tulee tekemään suuria tekoja. Olen yksi niistä epäihmisistä, joista ystäväni A joskus puhui.

... Olen pahoillani, olen niin pahoillani. Lasken pääni ja olen hiljaa.

Kirjoitan, koska ei ole muuta kanavaa. Rakkaani keskittyy parempaan, enkä halua rasittaa psyykettäni torjumisella. Ystäväni eivät joko kuule tai ymmärrä, enkä halua puhua kuuroille korville. Itkeä en voi ulos, koska pysyn ihmisten seurassa ainoastaan, jos peitän herkkyyden ja olen kuin tunnekuollut.

"Puheesi on kärpäsen surinaa korvilleni".