◘

Erittäin mielikuvitukseton, tyhjä sanoista, tyhjä ilmaisusta. Ei mitään sanottavaa kenellekään, mikä sinänsä on harmi, haluisin olla ihmisten kanssa.
Tuntuu, että muiden ja itseni välillä on näkymätön seinä, etten kosketa, vaikka rakastan.
On liikaa luettavaa, liikaa opittavaa, vaikka sitten musta tuleekin viisas.
Tosin: Älykäs selviää ongelmista, joihin viisas ei joudu. Ihan totta.
Ensi kertaa myös oikeastaan sain jotain irti Rousseausta. Sillä on amour-propren ja amour-de-soi:n käsitteet, joista edellinen on aikalailla rakkautta omaan kuvaan siten kuin kuvittelee muiden sen näkevän jälkimmäinen todellista itserakkautta. Mietin vähäistä ruokailua sen kautta, ja tajusin eläväni pitkälti propren pauloissa.
Ainoa asia, mitä pelkään, miksen voi päästää irti peilikuvani vaalimisesta, on se, että te lähdette pois.
Mitä mieltä on elää, jos ei ole kaunis?!
Lauseen voi ymmärtää laajemmin kuin vain ulkomuotona, vaan ylipäätään muiden silmissä kauneutena, siistiytenä, vakavasti otettavuutena, mielekkyytenä, sinä kuvana, joka on muille mieleen. Mitä muuta kauneus on kuin ulkoisten piirteiden tulkintaa? Siinä mielessä kukaan ei ole itsensä mielestä kaunis ennen kuin oppii katsomaan itseään ulkopuolisen silmin.

Hmm, vaikka tänne tuleekin ajatusten palasia, tuntuu, etten saa mitään sanottua kenellekään. Tai sitten kukaan ei halua puhua mulle (lähinnä vaan pari miespuolista henkilöä, joista tuntuu, että ne suhtautuu mun ulkoisiin muotoihin ja hennompaan äänensävyyn jotenkin ylimieliesti, ikään kuin käsilihaksilla ja kengänkoolla olisi jotakin tekemistä älykkyyden kanssa). 

Voi perse, mun pitäisi jo alkaa siivota, eikä kirjoitella tyhjänpäiväisiä. Jos tapaatte mut jossain, olkaa mun kanssa, vaikken keksisikään mitään turhaa sanottavaa. Kun sinne pinnan alle on niin arkaa päästä.