Suututtaa. Kuinka kauneuden voi härskintää, kuinka suloisuutta voi kouria. Minun kauneudestani on tehty pelkkä väline, rivo ja surutta tallottava. En ole ihminen, vaikka kuinka yritän.
Kiasmassa on tällä hetkellä hyvä näyttely ja siellä on sellainen ommeltu teos, jossa on ihmisiä ja yksi mies pani yhtä naista takaapäin. Sen miehen varustus on liioitellun iso ja pinkki ja se nainen on alistettu katsomassa peiliin samalla, kun tapahtuu. Samaistuin siihen naiseen ja aloin vihata itseäni. Olen ruma, olen alistettu väline. En halua kuulla, että olen ihana tai kaunis, sillä kauneutta ei enää ole, sanasta on tullut vastakohtansa.
Lisäksi tuntuu, että yliopiston henkilökunta suhtautuu muhun näin:
Oon siis noi kädet tuolla nurkassa ja kaikki muut huutaa mulle asioista, joita mä en ole tehnyt, eikä mun olisikaan pitänyt, mulle ei kuulu huutaa, mutta on helppo inistä mulle, koska olen semisti esillä ja voin ihan suht mielelläni hoitaa asioita, jos kukaan ei ota sitä itsestäänselvyytenä ja koe olevansa oikeutettu haluamaan musta koko ajan jotain.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti