Et plus á Tallinn

Tallinnassa on kivaa, mutta kotona on paremmin. Siksi pitääkin käydä välillä muualla, jotta muistaisi, kuinka hyvä on olla kotona. Niin on aina. Jos synnyinkaupungissa ei ole kivaa, niin se ei sitten näköjään ole koti.

Ja on yö. Yöllä elämän estetiikka aina jotenkin kasvaa. Kävin katsomassa elokuvan, La Grande Bellezzan, se oli oikein kaunis. Ehkä siksi estetiikanaisti on niin herkkä juuri nyt, se sai paljon ärsykettä tänään. 

Kreikkalaisten naamio

Napsahduksia.
Sisko,
olet niin kaukana.
Persoona nauraa,
sielusi peili
antaa ilmi.
Tiedän,
mutten tiedä,
kuinka kertoa,
sanoa, että ymmärrän.
Anna anteeksi
rakkaimpani,
pienimpäni,
kaunis linnunpoikaseni.
Elämä ei ole hyvä,
eikä ole sanoja,
joilla sanoa,
että määränpää
on kuolema. 

Ja anteeksi edellinen. Aina käy näin, kun väsyttää ja silmiin sattuu.

Istun Aleksandriassa ja silmät painuvat kiinni, enkä jaksaisi enää tehdä tätä.

Mietin mahdollisuutta kirjoittaa runoja yliopiston kirjastosta ja tylsästä ja hiukkasen hankalasta esseen korjailusta. Miten kuivaa. Kuivarunoja??? Sana kuulostaa hyvältä.
Kello on kolhta 12, olen ollut Aleksandriassa yhdeksästä asti korjaamassa proseminaariesseetä, jossa oli musertavan paljon virheitä, mutta onneksi uskon Emilian sanoihin, joten mitä enemmän pelkkiä pikkuvirheitä, sitä parempi teksti on, sillä huonoa tekstiä on vaikeaa kritisoida pikkuasioista, vaan kritiikki osuu ennemminkin koko aiheeseen tai siihen, ettei edes löydy mitään, mitä sanoa.
Toisaalta, mitä väliä.
Arvosanat ovat egopönkitystä, ja on vain parempi, jos pääsee ylimielisyydestä ja itsetyytyväisestä myhäilystään eroon.
Aleksandria on kivanmuotoinen, estetiikka ja siisti näköala ovat tärkeämpää kuin proseminaariarvosana. Ainakin haluan uskoa niin.

Haluaisin mennä kotiin. Toivon, ettei vieressä istuva tyyppi kiinnitä kirjoittamaani huomiota, tuntuu hölmöltä valittaa täällä tällä tavalla. Mutta väsyttää.

Tarmon puuska. Teen jutun loppuun ja lähden sitten.
Oki siitä tuli valmis. Lopultakin, toivottavasti Wallgren nyt hyväksyy tämän, eikä tätä tarvitsisi enää tehdä, tässä on nyt mennyt puoli vuotta jo.

Haluun kakkua...

Poistin edellisen. Mua väsyttää todella paljon.

No poistin sitten kokonaan edellisen.
Mun mielestä Tuukan vertaus henkisestä tasapainosta nuorallatanssimisesta on hyvä, mutta nyt mä en enää kestä sitä sanaa.
Mutta hyvä, että kaikki on nyt taas hyvin ainakin joltakin osaa.

Mun pitää nyt myös sanoa, mä haluaisin huutaa tän ulos, mutta sanoja ei tule.
Mun yksi rakas ihminen kuoli, enkä osaa suhtautua siihen mitenkään. Näin siitä taas viime yönä unta ja oon nähnyt viikon sisällä todella sekavia unia, joissa etsin jotakuta, mutta tiedän, etten löydä mitään. Itseasiassa J jonka kanssa äsken puhuin, oli myös siinä viimeisessä ja se yritti neuvoa mulle, mistä etsiä, mutta se kaikki oli turhaa ja heräsin peloissani siitä, etten löytänyt sitä ihmistä.
Sain tietää kuolemasta 6. päivä Kuppalassa, ja kaikki on jotenkin sen jälkeen tuntunut todella oudolta. Mua väsyttää todella paljon, en jaksa oikein puhua ja koko ajan itkettää. Toivottavasti kukaan ei huomauttele mulle siitä , mitä kukaan ei varmaan teekään, mutta mua aina pelottaa, että se, että ilmaisen asioita, koska muuten sekoaisin, saa ihmiset pelokkaiksi ja pois mun luota.
Hiljalleen alkaa ottaa päähän, että kaikki kaatuu koko ajan uudestaan kasaan. Haluisin päästä näistä jo eroon ja elää normaalia ja kivaa elämää, jossa ei koko ajan tarvitsisi ponnistella pitääkseen itseään järjissään ja sosiaalisena ja normaalina ihmisenä. Onneksi on Tuukka, joka saa mut aamuisin ylös ja tekemään asioita. Haluisin kuitenkin pystyä siihen kaikkeen ihan itse muinakin kuin parhaina aamuina.
Kävin eilen äidin kanssa teatterissa, ja äitikään ei voi ihan hyvin. Se ei nukahda iltaisin ennen lasillista viiniä, joka rentouttaa, ja se oli eilen ottanut päiväunet, jottei nukahtaisi teatteriin. Jotenkin tuntui kamalalta, kun en oikein voinut auttaa, kun en jaksanut puhua tai edes olla kovin hereillä. Ympäröivät ihmiset tuntuivat niin painavilta, ja vajosin jatkuvasti oman pääni sisään. Joskus on niin vaikeaa olla ympäristössään ja ottaa  kontaktia muihin.

Menen tänään Tampereelle. En jaksa olla enää iloinen ja cool, mutta onneksi Eili ja muut ihanaiset varmasti ymmärtää. Väsyttää vain niiin paljon.

Olin sitä mieltä, että olin ruma läskinaama. Tackar till Paula, Eili och Emilia!!! En ole samaa mieltä enää, vaan oon taas iloinen mun mahdollisuudesta hyvään ja terveeseen kehoon.

Ps. Muutenkin kaikki on oikeasti jo paremmin, kiitos kaikille ihanille ja rakkaille ihmisille, ja HEIDEGGERILLE ja vähän Freudillekin, vaikka se olikin enimmäkseen vähän mäntti.

Luin muuten äsken netin yhdeltä sivulta, että banaani auttaa masennukseen. Poistin myös edellisen tekstin, koska luin sen ja se oli ihan totaalisen surkea. En vajoa niin alas sentään, pikemminkin,kaikki todella alkaa olla paremmin ja mun sekopäisyys taitaa hiljalleen hälvetä pois. KUN VAIN VOISIN PUHUA!!! En halua jatkuvasti vaivata Tuukkaakaan.

Kirjoittaa iltapäivän pimeässä.
Keittiössä palaa valo,
keittiöpöydän päällä maailma,
ympärillä risaiset tuolit,
roskalavoilta löydetyt.

Olla onnellinen,
kun ei omista
rahaa, ruokaa, ruokapöytää,
sosiaalista elämää,
painukoot helvettiin
siistit, coolit, itsetietoiset idiootit.

Pimeässä ei huomaa pölyä lattialla,
tyhjyys täyttää
menneen surun.

Päivä vaipuu
lumisateeseen,
valonsäteeseen katuvalosta,
eteiseen
lattialle,
kuivuneelle hiekalle,
kääriytyä omaan takkiin maassa,
on lämmin, ei jaksa nousta,
kun ei ole mitään nostettavaa.

En ole kotona, kun tulet.

Surkeaa tekstiä,
herätä aamuyöstä,
tyhjä sänky, on kylmä.

Sinulla oma Odysseiasi,
seikkailu pitkin yötä,
vajoan pääni sisään,
parempi siellä.

Soitan kostaakseni,
vastaat unisesti
"anteeksi, että herätin"
söpö ääneni,
en ole enää edes vihainen.

Loppuuko rakkaus,
kun ei kiinnosta.
Todista minut vääräksi,
älä tapa tunnetta,
välitä ja anna sen roihuta.

Oleminen ja aika on mun uusi raamattu <3

ja muuta aivo-oksennusta pahoista jutuista (ja pieni naurahdus päälle keventämään, jotta ei joutuisi kohtaamaan sitä järkyttynyttä katsetta ja "ÄÄÄÄÄÄVOIEI"-reaktiota).

Monien mielestä Heidegger on vaikeaa tekstiä, ja Helsingin yliopiston filosofien keskuudessa kuulee usein, ettei mannermaisessa ole pointtia eikä mitään. Kuitenkin Heidegger on auttanut paljon ja toiminut valona pimeässä (sori kliseet), kun oon tajunnut ahdistuksen, kuoleman tajuamisen ja olemisymmärryksen pointin. Mulla on huono olla, koska katson mun omaa olemista silmiin. En ole julkisuuden kuolemantiedostamisessa, vaan ymmärrän sen, olen kuolemaa kohti. Olen sen kanssa sinut, se on omin olemismahdollisuuteni. Mun kuolema on mun. Ei ole mun elämää sen jälkeen. Sen tajuaminen on myös jotenkin helpottavaa, siis kun todella tajuaa.
Ahdistus tulee omasta olemisesta, kun ymmärtää olevansa täälläolo, ei joku random jossain, joka toimii randomin toimintatavalla. Jos Heidegger eläisi nyt ja suostuisi käyttämään vähän epäformaalimpaa ilmaisua, se varmaan puhuisi randomeista kenen tahansa sijaan.
Mut joo, oleminen on jotenkin helpompaa Heideggerin jälkeen. En enää yritä samaistua siihen pornotytön rooliin, jota joka puolelta yritetään syöttää, enkä jaksa olla siisti ja cool ja tuntea kaikkia ja olla joka paikassa aina jnejnejnejnejne. jne. Tykkään itseni seurasta (varsinkin, koska kukaan ei hauku mua silloin). En elä tulkkiutuneisuudessa enää kokonaan, vaan yritän vaalia mun puhdasta täälläolon olemistapaa. Tää Heidegger-projekti on myös tehnyt musta paremman ihmistuntijan, kun oon alkanut huomata juuri tätä ketä tahansa jopa itse lisättynä muissa ihmisissä. Ehkä se oli se omatunto, joka kutsui mut tähän avautuneisuuteen ja antoi mun nähdä oman olemiseni ja herättää siitä tulkkiutuneisuudesta ja illuusiosta. Ehkä näin on helpompaa, vaikeampaa, kuka tietää. Paluuta ei ole, liikaa ymmärrystä. MUT AINAKAAN EN OLE ESILLÄOLEVAA TAVARAA, OON TÄÄLLÄOLEVA, IHMINEN.
Näin btw toissayönä unta, jossa ohjeistettiin, kuinka naisia tulisi käyttää välineinä. Ahh, Heidegger sanoisi siihen, että tämä perverssi väärä luulo aiheuttaa ongelmia niin fudamentaaliontologialle ja siten luonnontieteelle ja muulle tieteelle ja yhteiskunnan ollessa tällainen tiedeuskovainen vaikuttaa yhteiskuntaankin ja saa ihmisten ymmärryksen itsestään vääristymään pahemmanlaatuisesti. Joo.

Ja ah, Heidegger antoi läjän vasta-argumetteja ihmisen koneellistaville tyypeille. Jippidippiduu. Ja kuka olisi arvannut, että facebook pelastaa mun itsetunnon tältä päivältä, kun H ja satunnainen kaverin tapaaminen vei mun olon itkun partaalle (kun musta tuntuu vähän pahalta olla Tuukan varjo, joka kulkee sen perässä katsoen söpösti silmiin ja pyytäen rakkautta, ja koska oon Tuukan varjo, kukaan ei huomaa mua, huomaa vain Tuukan, ja puhuu sille mun ohi. Ei siinä muuta, se vaan tuntui jotenkin pahalta tänään, kun ihminen, jonka voisin laskea mun kaveriksi, ei sanonut mulle edes moi, vaan puhui mun ohi ikään kuin ei olisi tuntenut mua, ehkei se enää muistanut mua tai jotain, ehkä mut on vaikea muistaa viikon jälkeen). Itkinkin sitten muuten bussissa, mutta onneksi mun viereen istui huohottava ja kiireiseltä ja arkeen vajonnut nainen, joka ei huomannut mun kyyneliä. Se varmaan luuli mun olevan humalassa tai ei ajatellut mitään (pikemminkin niin päin, ei sitä varmaan kiinnostanut).  Me väiteltiin tänään Peterin kanssa ja se oli aika hauskaa, jeejee. Argumentointi on kivaa, koska voin käyttää mun osaamia hienoja sanoja ja mun päätä ja kapitalisminvastaisia argumentteja.

Kerroin tänään äidille, ettei mun psyyke ole ihan kunnossa, ei ole ollut enää vähän aikaan. Odotan aikaa, jolloin voin sanoa äidille asioita nykyisyydestä.

Mut kyllä kaikki järjestyy. Oon nuori ja söpö, kyllä tää tästä.
Det löser sig, ordnar sig, det kommer fixa sig i slut. Så brukar allt bli.
Juujuu, kyl menee ohi.

Oon tainnut kirjoittaa sarjakuvakäsikirjoitusta Eilille jo joku kymmenen sivua parissa bussimatkassa ja luennolla tänään. Se on semi rankkaa tekstiä ja kertoo siitä "raiskauksesta", jos sitä sellaiseksi voi sanoa, koska parisuhteessahan ei aina voi sanoa kuin, että se ei tuntunut oikealta, ja itseasiassa aika pahalta. Mielessä vaan pysyy se miesten juttu, joka lävistää uudestaan ja uudestaan ja sattuu.
Mut tuntuu vähän paremmalta, kun on piirtänyt sen paperille. En toki halua näyttää sitä kenellekään, voisi pelästyä.
Timbuktun musiikki puree ihanaisen hyvin, herättää elämän, vaikka elämänhaluhan tässä ongelmana onkin ollut. Kirjoitin siitä mun kuolemanhalusta, joka onkin vain pelkkä valhe. Tosiasiassa haluisin vain vajota ehkä johonkin koomaan, koska mun elämänvaisto on aika hereillä vielä. Vitsi oon alkeellinen eliö... Jos haluisin todella kuolla, niin en keksisi helppoja tapoja kuolla ja olisi sitten toteuttamatta niitä, vaan tappaisin itseni. Juttu on siinä, etten oikeasti halua, ja että on rakkaita ihmisiä, yksikin on jo liikaa vapaaehtoiseen poistumiseen, ja rakkaita ollessa monta on jo aika selvää, etten ole tekemässä mitään hölmöä.
Mut joo, mua on vähän pahoinpidelty, ja kai se alkaa pikkuhiljaa käydä ilmi. Ne kaikki salaisuudet, joita pidin, oli sitä, että häpesin mun likaisuutta, mun huoruutta ja rakkaudenkaipuuta, kun ajattelin, etten ansainnut sitä. Paljon helpompi puhua asioista, kun on jo kerran kirjoittanut niistä.

Mutta mä en ole enää niin sekaisin, kaikki alkaa järjestyä varmaan pikkuhiljaa.
 Haluisin puhua lähellä oleville, joita kiinnostaisi, mutta kun ei taida olla ketään tässä, niin piirrän Eilille ja pistän sen näkemään (oon pahoillani, toivottavasti et ahdistu niistä!).

Tunteettomuus

Päivä meni ohi katsellen maailmaa elokuvakankaalta. Istuin baarissa tyyppien kanssa, jotka on mun kavereita, mutta joita kohtaan en tuntenut mitään, paitsi mukavuutta olla siinä seurassa. Puhe ryntäili vähän kaikkiin aiheisiin ja tunteiden ollessa poissa aikaa jäi tyhjälle tilalle, joka tuli esiin toisten naurussa ja katseissa, joissa eli jokin. Tarkkailijan näkökulmasta huomaa erinäisiä asioita ja kiinnittää huoiota siihen, mitä ei aikaisemmin ole nähnyt. Kuin katsoisi liikuvaa kuvaa, jossa jokainen vaikuttaa hahmolta, joka ei ymmärrä ympärillään tapahtuvaa ja tekee juuri niin kuin sohvalla istuva katsoja tietää, ettei tulisi tehdä.
Meitä oli pöydän ympärillä yhdeksän. Katselin kaikkia ja huomasin, kuinka nuorin fuksinen yritti kovasti päästä mukaan vanhempien opiskelijoiden puhetapaan ja elekieleen. Vanhemmat opiskelijat esiintyivät lähes moitteettomasti ja vain vaivihkaa ilmaisivat alla kytevän epävarmuuden. Puolet taisi olla enemmän tai vähemmän omia itsejään, mikä teki sen, että olivat aikalailla hiljaa. En tiedä, huomasiko kukaan muu, mutta keskustelu sujui kuten aina, mikä toki hieman huolestuttaa. Mietin, onko se aina ollut sitä, että heillä on se kuvitelma jostakin "toisesta", jonka edessä olla jotakin, mitä pelkää, ettei todellisuudessa ole.
Katselin heitä, enkä osannut enää välittää. Lopulta itsekin alensivat itsensä ja alkoivat halveksia olemistaan, samoin mun, mistä heräsi lopulta jotakin. Kerrankin tunsin, joten jouduin lähtemään, sillä se porukka, jotka elivät siinä ohuimman veitsen terällä, olisivat romahtaneet alas egoistaan huomatessaan jotakin todellisesta ihmisyydestä, avattuna ja verhon takaa.

Lauseista on tullut jotenkin lyhyitä ja ytimekkäitä, kuin koneen ajattelemia. Ei ole enää sitä särmää, mikä oli ennen, sillä voima on siirtynyt elossa pysymiseen. Kuvittelin, että paranisin näin, ehkä niin, ehkä hitaasti, mutta toisaalta olen alkanut pohtia, että ehkä tämä onkin vain pahempaa kuin ennen. Toisaalta, pystyn puhumaan joistain asioista, joten, vaikea sanoa. Olen kuitenkin viime aikoina pohtinut, tulenko koskaan parantumaan tästä, vai onko olotilani muuten vain luonnostaan tämä, jolloin mitään parannettavaa ei edes ole. Mietin, tuleeko kaikki aina olemaan näin. Pohdin tosissani sitä, ettei tunnu olevan järkeä elää tällaista elämää, mutta toisaalta, samahan se on, elänkö pidempään, suhteessa elämä on aina yhtä pitkä. Jos taas kuolen nyt, en ikinä saa tietää, pääsenkö koskaan tästä.
Toisaalta. Ehkä tämä on juuri sitä olemisensa edessä ahdistumista, sitä, mistä Kierkegaard ja Heidegger puhuvat ja mikä tuntuu olevan hämärän peitossa koko elämän, kun elää vain arkimaailman jokapäiväisyydessä. Ehkä olen nyt saavuttanut ihmisen puhtaan ymmärryksen itsensä edessä ja ymmärtänyt itseni ontologisesti. Ehkä olen vapautunut kenestä tahansa ja täälläolona olen puhdas täälläolo, en julkisuuden ja tulkkiutuneisuuden muovaama ihan sama kuka. Ehkä tämä vihdoin on sitä, mikä todistaa, ettei ihminen ole kone, sillä ymmärrän elämäni ja eläväni tässä, maailmassa, olevani kuolemaa kohti ja olemalla minä itse. Kone ei ahdistu olemisensa edessä ja nouse masennukseen ja pelkoon. Koneella ei myöskään ole sitä outoutta ja ahdistavuutta, jonka edessä paeta.
Tuntuu paremmalta. Ehkä juuri tätä olisi viisaus, juuri sitä, että sattuu. En ainakaan ole yksi niistä julkisuuden koulimista apinoista, joita ei tarvitse esitellä, kun esittelevät itse itseään. Eikä oikeastaan tunnu miltään sanoa näin, vaikka kuulenkin päässäni äänet, jotka sanovat, että on aika rankkaa tekstiä ja HUHHUH.

Lisää, kaikki, mitä on ja mikä estää elämän ja ihan turhaa, laitoin tekstin taas pieneksi, koska tuntuu siltä, että hävettää

Löysin Carloksella Franz Ferdinandin. Take Me Out, jota laulan kotiin kävellessäni. Toki asuessa samassa paikassa on ulkona kaikkien muiden kanssa ja minä hajoan olemattomiin. Jään ilmeettömänä eteisen ovenpieleen, en voi mitään, etkä sinäkään. En liiku, keho on liian väsynyt nousemaan. Makaan keittiössä. 
Haluaisin mennä jonnekin, tehdä jotakin. Huomenna, aina huomenna, ensi viikolla, ei sittenkään tänään, koska on niin paljon tekemistä, kummallakin ja varsinkin sinulla. 
Ei ole mitään mieltä tehdä enää mitään. Jostain syystä, nyt ihan vakavasti ja ihan sama vaikka olisin kuinka typerä ja kuinka naurettava, en osaa enää tehdä mitään, kun millään ei ole enää tulevaisuutta. Ehkä se on sitä todellista ymmärrystä, mistä Vedat ja muut puhuu. Typerää huomionhakua, hölmöä ja tyhmää, mutta ehkä siinä se onkin, tyhmiä on täällä jo ihan tarpeeksi ilman minuakin. Häpeän olemassaoloani, mutta keventääkseni: "ei voi mitään" ja pieni naurahdus. Ei tämä ole niin vakavaa, nauran kuolemallekin päin naamaa. Tule ja ota, ihan sama, ei kiinnosta.
Ahdistaa, olen alkanut vihata sanaa. Tuntuu typerältä vain hokea samaa asiaa uudestaan ja uudestaan, "ahdistaa vähän", "tänään mua on vähän ahdistanut", "mua ahdistaa, voidaanko lopettaa", "sori mua ahdistaa taas", "ahdistaa, mut kyllä tää menee ohi". Menneisyys kietoutuu nykyisyyteen ja kaikki huono on kasaantunut yhdeksi minuun ja tekee kaikesta kuivaa ja ei-mitään. Mikään ei enää tunnu miltään, paitsi ahdistus ja suru, mikäli ne edes on mitään.
Kun menneessä ja nykyisin tapahtuu samoja asioita, olen alkanut miettiä, miksi juuri minä olen se kokija, joka kokee ihmisten huonot tunteet, muttei itse koskaan toimi. Ehkä ihmisyys on jotakin, mitä minulla ei ole. 
Kaikilla on hauskaa, kaikki nauravat. Tajuan kyllä, mikä on hauskaa, mutta ilmeeni pysyy samana, sitä mystistä olotilaa, mikä muilla on, ei vain herää. Nauru on jotakin, joka oli joskus, muttei enää.
En ymmärrä. Kuinka hauskuus voi olla niin helppoa? Vaikka itseasiassa, tänään oli hauskaa, kun äiti kävi täällä. Ja silloin tiistaina oli jonkin verran hauskaa ja silloin joskus aikaisemmin muistan, että nauroin kerran ja se tuntui hyvältä, jotenkin vapauttavalta, kuin sisältä olisi hajonnut jotakin, joka piti kaiken pahan kasassa. 
Sanoin Hlle siitä, etten enää aio hyväksyä toisilta kuin vain sellaista käytöstä kuin miten itse kohtelen muita. Toki se voi hieman olla hankalaa ilman, että linnoittaudun kotiin, enkä tapaa ketään, mutta aion yrittää. On masentavaa huomata, että suurin osa porukasta (monet mun ystävätkin, ihan sama, jos tunnette huonoa omaatuntoa, mä teidän tapauksessanne ainakin olisin tuntenut jo vuosia) on käyttäytynyt mua kohtaan tavalla, jolla en käyttäytyisi ketään kohtaan. Toki se taas saa miettimään, onko vika mussa, ehkä olen tehnyt jotakin, josta en tiedä, ehkä mun paikallaolo vain on ylipäänsä epämiellyttävää. Ehkä on mun oma vika, jos kaikki, jotka sanoo rakastavansa mua, satuttaa, ja tietenkin vielä enemmän juuri sen takia, että rakkaus avaa musta tilan, johon lyödessä sattuu enemmän kuin vain pintaan.

Mulla oli myös ihan ilmoitusluontoista asiaa Suvi-Anetelle ja Eilille, jos sattuu koskaan kiinnittämään ähän huomiota:
S: Tiedän, että olen huono sisko ja aion olla parempi heti, kun saan itseni sen verran kasaan, että saan ensin hoidettua kuivat velvollisuudet ja sitten tartuttua puhelimeen. Tuukka varmaan auttaa siinä, joten ole sille kiitollinen, ilman sitä mä varmaan makaisin edelleen Kontulan solun lattialla katsellen ulkona liikkuvia valoja ja paranisin liian hitaasti tehdäkseni mitään.
E: Mietin vaan sitä, että sitten, kun tulet tänne, voitaisiin puhua ja jos tarviit lisää materiaalia sun sarjakuviin, voin mielelläni tehdä pienen autobiografisen käsikirjoituksen. Siitä saisi yllättävän paljon materiaalia (tiedän, etten ikinä puhu, kun ei kukaan ikinä kysykään, mutta haa, mun mielenmaisemasta saisi kyllä oikeasti aika paljon irti).

Olen pahoillani en tiedä mistä.

Pieni valaistu tila, kuutio, keskellä pimeää hiljaisuutta. Maailma on vain minä, tilani ja loputon olemattomuus, pelkkää pimeää ja tyhjää. Joku tulee, joku menee, ovi käy ja olen taas yksin.

En tiedä ulkomaailmasta, onko sitä. Maailmallisuus, toki, mutta onko maailmallisuuteni vain valaistu tila ja ulkopuolinen kokemus pelkkä illuusio? Jos näkisin, jos pääsisin ulos.

Unissa kuljen muualla, paikoissa, joita ei täällä ole. Kadut, märkä sade ja musta asfaltti, joka valuu noroina viemäreihin. Nopeita junia, kasvottomia kuljettajia ja ihmisten varjoja. Vieraita sisätiloja, vastaantulijoita, puhetta jonkun kanssa, jonka tunnen. Entä jos heräisin, katoaisiko tämä? Yritän katsoa seitsemännestä kerroksesta alas, mutten näe mitään, kun siellä ei olekaan mitään. Vain varjoja.

Herätessäni kaikki on poissa. Valkoinen tila, kaksi huonetta, eteinen, jossa ovi tyhjään, kylpyhuone ja keittiö, joka hurisee vaimeasti. Käyskentelen ympäriinsä ja ihmettelen, onko se kaikki todellakin ollut minun elämääni, minuahan ei ole. Varjojen maailmassa on se, missä olen käynyt ja elänyt tilan ulkopuolella, eteisen ovi näyttää suurelta ja uhmaavalta, sieltä pääsee siihen tyhjyyteen, josta herää uni. Todellinen on vain minussa.

Kaikki hajoaa, tila ei tunnu käden alla. Olen tilavuus, jonka minun kehoni vie ei-mistään. Tulen ajatelleeksi, miten ei voi olla mitään muuta, sillä saadakseni käsityksen mistään muusta sen pitäisi olla jotenkin, ehkä. Tai ehkä sitä on, mutta vain unina, ei täällä. Tilakin muuttuu vähitellen uneksi, eikä todellisuutta enää ole, pelkkää harhaa ja minun kehoni yksin tyhjyydessä. Ketään ei ole, kukaan ei enää astu eteisen ovesta, ovikin on kadonnut ja vajoan tiedostamattomaan.

Jotta voisin paneutua tärkeämpään ja pahoitteluni, että täällä on taas tällainen hirveä purkautuminen jostain idiootista.

Ei ole kenenkään satunnaisen läskimahan asia, pukeudunko mihin vaatteisiin. On hassua, miten olen aina niin kohtelias ja mukava jopa täysille idiooteille, vaikka niille pitäisi sanoa suoraan, ettei niillä ole mitään asiaa kommentoida mun ulkonäköä. Käytän nahkahousuja, jos haluan, ja jos en, niin en käytä. Se tyyppi ei varmaankaan halunnut olla ilkeä tai mitään, mutta jäi vähän inhottava olo siitä.
    Tein sen mukaan esteettisen rikoksen. Ei siinä mitään, sitten tein. Käytin farkkuja nahkahousujen sijaan, koska HUVITTI. Idiootti. Ei siinä mitään, onneksi tyypin kommenttia ei tarvinnut ottaa tosissaan, koska se oli ruma läski, joka pukeutui tylsästi, ja siten sen kommentti vaan kertoi sen omasta vammaisesta tavastaan yrittää saada jotain muistoja keskusteluista, joita voi sitten käyttää joskus myöhemmin yksin öisin. En kyllä ehkä haluaisi olla sen muistoissa, mutta ei kai voi mitään. Toisen ajatuksia ei voi pakottaa pois.
   Vähän kyllä yritin huomauttaa, että esteettisyys on korkeintaan katsottavaa, ei mitenkään muuten kommentoitavaa, kun se vähän halusi liian tarkasti tietää mun nahkahousujen yksityiskohdista.
    Ehkä se sittenkin vain halusi kertoa hieman epäonnistuneesti, että mulla oli kivat housut, ja että sen mielestä nahkaaatteet on siistejä. Kuitenkin se kertoi sen vähän huonolla tavalla.
    On ärsyttävää, ettei ikinä tajua sanoa sitä, mitä pitäisi, silloin, kun pitäisi. En toisaalta kuitenkaan haluaisi olla epäkohtelias tai mitään, ja siksi en haluaisi sanoa ihan suoraan, että tyypin jutut on vähän asiattomia. Vaikeaa. Ehkä sitten, jos se ensi laitoskahveilla tulee selittämään mun vaatetuksesta, kerron sille, ettei mun pukeutuminen oikeastaan ole sen asia. Ja ettei mulle sanota "moi sitten, tytöt!", koska taidan tässä vaiheessa elämää enemmänkin jo olla nainen.
    En pääse siitä tyypistä yhtään yli. Helvetin idiootti, paskiainen ja vammainen tyhmä miessovinisti. Sen mielestä naiset ei näköjään myöskään osanneet pelata shakkia tai lukea filosofiaa. Olen pahoillani sen puolesta, kun se ei tajua, ettei se ole niin erityinen, kun osaa vähän pelata jotain tai lukea jotain LOGIIKKAA. Vitsi vauvatkin osaa, jos niille kerrotaan ne konjuktiivit yms. Sain mäkin siitä vitosen, mutta ei se tee musta sen fiksumpaa, vaan pikemminkin se, että olen esim. kiva ihminen ja osaan olla möläyttelemättä typeryyksiä. Ne oli sentään LAITOSKAHVIT, jossa oli yliopiston TUTKIJOITA ja muuta fiksua porukkaa, ei mitkään random puskabileet, jossa kaikki etsii itselleen jotain yhden yön säätöjä, eikä siellä siis todellakaan ollut sopivaa selittää jotain noin tyhmää. Kai se oli epätoivoinen ja yritti etsiä itselleen jotain perjantaiseuraa.
   Ja Tuukka vielä meni pelaamaan shakkia sen kanssa. Petturi. Haluisin, että se olisi nyt mun kanssa kotona, jotta voisin puhua sen kanssa tästä ja sen jälkeen opiskella, mikä olisi paljon tärkeämpää kuin olla pahastunut jostain idiootista. HELVETIN VAMMAINEN, tuhosit mun opiskeluillan ja varmaan koko proseminaarinkin tässä samalla. Vihaan sua, tai ehken vihaa, mutta halveksin. Senkin läski sika. Mulle ei huomautella tolla tavalla. Haluaisin niin, että se saisi tän käsiinsä ja häpeäisi silmät päästään.

Just tällaisista idiooteista kirjoitin laulun yks päivä. Siinä on yksi kohta, joka kuvaa aika hyvin mun asennetta noita sikamiehiä kohtaan ("sikamies" on muuten aika hyvä käsite, alan käyttää sitä yleisesti, koska se myös erottaisi noi tyypit tavallisista ihmisistä, jotka sattuu olemaan miehiä):

The more you try to make me to be
the thing you would mostly like to see
the more I start to think of me
as an independent person that will always be free.

Enkä siis ole velvollinen ketään kohtaan, mitä tulee mun ulkonäköön ja muuhun vastaavaan. Se tyyppi taas on velvollinen käyttäytymään mukavasti muita kohtaan, mitä se ei selvästi tehnyt. Onneksi Emilia tajusi sanoa sille vähän suoremmin (fiksu ihminen).

Silkkivalo,
lehtien, kankaan läpi.
Herkkä kosketus iholla,
katoava,
ei paikkaa paeta pimeyttä,
jään tänne ja nautin viimeisen.
Hetken vapaus,
lentäisi kauas.
Yksinäisyyden huomaa vasta yhdessä,
olla Toinen,
enimmäkseen kuviteltu.
Ollaan yhdessä yksin,
rakkaani,
en ole, eikä minua tule,
hajoan valoon pieniksi partikkeleiksi,
niin olen tuleva onnelliseksi.

Välihuomautus

Mulla on ihan hyvä olo. Vähän epäonnistunut, niin opiskelijana kuin tyttöystävänäkin, mutta ei se mitään. Teen mustikkapiirakkaa, se auttaa, kuten aina (ainakin, jos onnistun tekemään siitä hyvää, kuten aina).

Toivoisin jonkun lukevan nyt sen artikkelin, joka on tuolla alempana, ja kertomaan mielipiteensä, niin saisin lähetettyä sen sinne Minervan Pöllöön.

MUA AHDISTAA

KATSOIN AREENASTA DOKUMENTIN SEKSUALISOINNISTA JA LAPSISTA JA SAMAISTUIN IHAN LIIKAA NIIHIN TEINITYTTÖIHIN, JOTKA EI OLLEET VALMIITA SEKSIIN JA JOIHIN SATTUI JA JOTKA OLI HYVÄKSIKÄYTETTYJÄ HUORIKSI HAUKUTTUJA VOIMATTOMIA UHREJA, MUTTA KUKAAN, NE ITSEKÄÄN EI TAJUA SITÄ, KOSKA KAIKKI KUVITTELEE, ETTÄ PUOLET MAAILMASTA ON VAIN TOISEN PUOLEN MIELLYTTÄMISTÄ VARTEN, JOLLOIN NE TYTÖT VAAN LUULEE OLEVANSA HUONOJA, KUN EI TARPEEKSI PYSTY MIELLYTTÄMÄÄN.
Ja mulla on huono olo siitä, mitä puhuin Tn kanssa Seurasaaressa. SE EI OIKEASTI OLLUT MUN VIKA. Se, että jouduin (huom. JOUDUIN) tekemään jotain, mitä en olisi halunnut, ei ollut mikään valinta, en pystynyt vaikuttamaan siihen, koska luulin todella olevani niin pohjamutaista saastaa, että mun ainoana tehtävänä oli pitää toisen ihmisen halut tyydytettyinä, ihan sama kuinka kamalalta musta tuntui.

Ääh, mun ei pitäisi katsoa mitään tästä aiheesta, koska rinnassa alkaa puristaa ja hengitys salpautuu. En halua taas maata kylmällä lattialla puristaen itseäni kasaan ja sitten naureskelemassa itselleni, kun olen niin hölmö, että ahdistun tästä ja sitten naureskelemassa Eilin kanssa puhelimessa, kun se soittaa ja sanon, että kaikki on hyvin, VAIKKA KAIKKI EI TODELLAKAAN OLE HYVIN JA MÄ OLEN EDELLEEN TOTAALISEN RIEKALEINA SIITÄ, MITÄ MULLE ON TEHTY. Osaan vaan nykyään hoitaa sitä juttua paremmin. Olen nyt alkanut harkita jotain terapiaa tai jotain, joka voisi auttaa mua pääsemään yli, koska tarvitsen jonkun, joka tajuaa, ettei ole mikään valinta tulla hyvksikäytetyksi, koska silloinhan hyväksikäyttöä ei olisi. Mun mielestä on kohtuutonta ja väärin syyttää mua siitä, mitä on tapahtunut, koska edelleen, SE EI OLLUT MUN VALINTA, enkä voinut vaikuttaa siihen mitenkään. MITENKÄÄN.

Mun tekisi mieli rehua ja potkia kaikki meidän asunnon seinät hajalle, muttei voi, koska nää seinät ei ole mun.

Äh, mä rakastan sitä ihanaa typerää ihmistä todella paljon.

Mm, itseasiassa mulla on ikävä Tuukkaa, vaikka olinkin tänään aika loukkaantunut. Olisi kivaa, jos se tulisi kotiin ja halaisi mua, koska en mä enää ole vihainen, koska ei se nyt niin paha ollut. Ja mulla on vähän yksinäinen olo, eikä itketä enää niin paljon. Haluisin vain, että se tulisi kotiin ja halaisi mua.

Että kirjoittaa iloisista asioista..? Psst. laitoin tekstin pikkuiseksi, koska nyt, kun katson tätä kahden tunnin päästä, en halua poistaa tätä, mutta tätä ei tarvitse lukea, jos joku tulee tänne, niin hypätkää tän yli, ihan turhaa tekstiä, oikeasti.

Ei kovin helppoa, sanoisin.
Tää on muuten aika pitkä ja epäkiinnostava, koska purin tähän mun surun, joten suosittelen vaan skippaamaan, mun mielestä ainakin on jotain paljon kiinnostavampaa tän jälkeen. Ja se mun artikkeli, johon saa antaa kommentteja!

Tänään oli ihan kiva päivä toki, sain taas ihan tyydyttävästi luettua ja kävin joogassa, ja oli kivaa, kun sain lukea Tn kanssa. Enkä muuten jaksa kirjoittaa hyvää tekstiä, olen niin väsynyt, kaikki voima on lähtenyt ja silmiä taas vähän särkee ja ripsiväri on varmaan levinnyt, en halua katsoa peiliin (tätä kaikkea ei ole tapahtunut vähään aikaan, koska viimeksi nukahdin siihen, eikä mulla ollut meikkiä enää).

Mutta kivoista asioista on vaikeaa kirjoittaa. Kiva on aikalailla ominaisuus, joka kuvaa yleistä iloisuutta/tyytyväisyyttä, mutta joka ei aiheuta millään tavalla poikkeavaa tunnetta arkiolosta. Toki on hyvä, että mun perusmieliala on ihan kiva, ettei esimerkiksi jatkuva alakulo tai vastaavaa. Tämä varmaankin johtuu siitä, että olen asettanut itseni sellaiseen jatkuvaan kivamoodiin (sinänsä ärsyttävää, jatkuva ihan kiva on jollain tavalla väsyttävää). Kivoista asioista on vaikeaa kirjoittaa, eikä nyt ole tapahtunut mitään ratkiriemukastakaan, joten kirjoitan surullisista asioista.
    Ehkä pikemminkin asiasta, koska itkemisen voi niputtaa mieluummin yhdeksi kokonaisuudeksi. Oli kivaa lukea Tn kanssa ja oli kivaa käydä joogassa, ja tietenkin joogan jälkeen mulla oli hirveä nälkä, mut ajattelin jossain vaiheessa käydä ostamassa ruokaa. Sitten kuitenkin T halusi ostaa mulle ruokaa sitten, kun ollaan molemmat lähdössä kirjastosta, joten odotin siihen asti. Me sovittiin, että me nähdään, kun oon lukenut, ja jäin lukemaan kymmeneksi minuutiksi. Menin alakertaan, missä sen olisi pitänyt olla, ja kun en löytänyt sitä, menin etsimään ympäriinsä, minkä jälkeen odotin sitä 20 minuuttia Kaisan alakerrassa ja lähetin sille kolme viestiä ja yritin soittaa, koska sehän oli sanonut haluavansa käydä mun kanssa kaupassa ja olla kiva mua kohtaan ja olisi muutenkin ollut kivaa jutella sen kanssa, koska me ei oltu oikein puhuttu mitään kunnolla vähään aikaan, koska kirjastossa ei hirveästi voi puhua ja jostain syystä me ei oltu puhuttu kotonakaan mitään järkevää. Sitten T soitti ja sanoi, että se oli päättänyt lähteä ja sitten mun akku loppui.
     Sinäsä tää ei ole niin paha, mutta se tekee tätä viime aikoina ainakin kerran viikossa, vaikkakin tää nyt oli sellainen pikkujuttu, mutta koska mua on loukannut ne edellisetkin kerrat vähän ja T ei ikinä vastaa, kun yritän ottaa siihen yhteyttä, aloin itkeä, kun nää kaikki kerrat alkaa hiljalleen tuntua aika pahalta. Ymmärrän kyllä sen, ettei aina jaksa ilmoittaa, mutta mulle ainakin tulisi huono omatunto, jos antaisin jonkun jatkuvasti odottaa itseäni ja olemaan huolissaan musta (mitä tein teininä mun äidille, ehkä tämä on jotain huonoa karmaa siitä tai jotain).
     Bussissa itkeminen on vähän typerää, kun tuntuu, että kaikki katsoo. Silti en pystynyt tekemään asian eteen mitään, joten suljin silmät. Silmät kiinni tuntuu paremmalta itkeä julkisella paikalla, koska ei joudu kohtaamaan kenenkään katsetta, vaan voi olla siinä uskossa, ettei kukaan katso. Sitten siellä bussissa oli kärttyisä mummo, joka ei päässyt kunnolla ulos (minkä takia se varmaan oli kärttyisä), joten autoin sitä nostamalla sen tavarat ulos bussista, kun se jäi mun kanssa samalla ja mulle tuli taas sellainen hassu välinpitämätön olo, mikä tulee aina silloin, kun on surullinen. Se mummo oli oikein iloinen ja halusi kiitellä mua, mutta mä en jaksanut, vaan hymyilin sille vähän ja lähdin nopeasti pois. Tällaiset jutut tosin on ihan kivoja, hymyilevät mummot on kivempia kuin kärttyisät, muttei jaksa jutella, kun on vaikeaa puhua.
     Kotona oli paljon helpompaa, kun pystyi itkemään vapaasti. Tosin, kun soitin Tlle ja kysyin, mitä oikein tapahtui ja miksi se oli lähtenyt, oli vaikeaa, koska aloin itkeä, enkä pystynyt puhumaan, ja sitten vaan sanoin sille moimoi, jotta se ei olisi kuullut. Mulla on todella nolo olo, kun itken tällä tavalla yksin kotona niin herkästi.
     T sanoi, ettei se ehkä ole tulossa kotiin, mutta tällä kertaa se varmaan ilmoittaa, jos ei tule. KIITOS. Kiitos, että suvaitset edes ilmoittaa. Vaikka mä en uskokaan sua. Sä et ikinä ilmoita, eikä sua ikinä kiinnosta. On todella hyvä, että mä lähden Carlokselle, niin T saa musta vähän rauhaa ja ehkä sitä sitten kiinnostaa marraskuun alussa vähän enemmän, että miltä musta tuntuu, tai sitten ei, todennäköisesti ei, mutta mä elättelen toiveita.
    Ehkä mä olen liian ruma tai ehkä mä olen tylsää seuraa, mä pelaan huonosti shakkia, enkä ole tehnyt mitään magnifisenttiä ruokaa vähään aikaan, ehkä mun jutut on tylsiä tai ehkä sitä ärsyttää se, että mulla on niitä mun traumoja niihin yksiin juttuihin liittyen, minkä takia en voi olla kovinkaan aktiivinen tai kokeilla uusia jänniä juttuja. Se varmaan myös pahastuu, kun kirjoitan tänne, tai sitten ei, koska se ei lue mun juttuja, joten se ei saa tietää. Mutta mussa on jotain vikaa, ehkä mä olen vaan tylsä ihminen, mitä en ihmettelisi, koska mä tosiaan olen kai aika monen mielestä. Mutta mulla on silti todella surullinen olo tästä jutusta. Haluisin, että se tulisi kotiin ja että voisin puhua sen kanssa joskus, ja toivoisin, että sitä kiinnostaisi. Toki se kysyy aika usein, mitä mä mietin tai mitä mulle kuuluu, koska se kuulemma haluaa tietää tai sillä ei ole mitään sanottavaa, mutta mä en usko, että sitä kiinnostaa. Enkä mä usko, että olen sen mielestä kaunis, enkä mä usko, että olisin sille mitenkään tärkeä. Ei se muuten tekisi mulle näin niin usein.
    Mä olen toki tyhmä, mutten niin tyhmä, että jaksaisin aina kuunnella sitä imartelevaa yritystä saada mut unohtamaan sen jatkuva häviäminen. Mä en halua enää kuulla sitä, että joo, sori pistin sut etsimään mua ja soittelemaan ja 20 minuutiksi seisoskelemaan, enkä edes aikonut ilmoittaa, et lähin, et ihan hyvä, että soitit, niin et odottanut pidempään, mutta sä olit tänään kyllä todella kaunis ja kyllä mä rakastan sua, niin eihän sua varmaan haittaa.
    Tietenkään mä en halua olla sen esteenä millekään tai olla mitenkään sen tiellä niiden asioiden suhteen, mitä se haluaa, mutta mun mielestä se voisi ainakin olla paikalla, jos se pistää mut odottamaan tai tulemaan paikalle. Se olisi voinut edes lähettää viestin, että se lähti, niin kaikki olisi ollut hyvin, eikä mulle olisi tullut tällainen olo. Tää olo on ärsyttävä, koska en voi tehdä mitään, kun koko ajan itkettää ja kurkkuun alkaa sattua.
    Ja mulla on nälkä. Mä en kuitenkaan halua syödä, koska en pysty syömään, kun on tällainen olo, ja koska tyhjä vatsa saa olon vähän paremmaksi. Tuntuu paremmalta, jos sattuu jonnekin muualle, ja vaikka tää onkin tyhmää, tiedän, että sitä ärsyttää, jos en syö. Ajattelin siellä bussissa, että aion laihtua niin rumaksi, ettei mulla olisi enää varaa loukkaantua, ehkä sitten olisi parempi olo. Tai sitten ei. Mut haa, oon syönyt tänään 500 kaloria, eikä enempää ole tulossa, koska ainahan alan vihata mun kehoa, kun tuntuu tältä.
    Tavallaan on ihan hauskaa asua yksin näin kivassa ja hienossa asunnossa. Täällä on toki Tn jotain vaatteita lattialla, mutta siivosin ihan hyvin kaiken jo pois (vaikkakin vähän rumasti, jostain syystä kuvittelin, että kostan sille, jos siivoan vähän huonosti, enkä viikkaa sen vaatteita kaappiin).
    Ei mulla kuitenkaan ole yhtään parempi olo. Mulla on loukattu olo, ja mä olen surullinen, ja yritän nyt pohdiskella, mitä voisin tehdä sen eteen, että sen mielestä mä olisin vähän kivempi. Ehkä me vaan nähdään liikaa, ehkä pitäisi nähdä vähemmän. Jos sitä ei kiinnosta tulla nukkumaan mun luo, vaan se jää mieluummin jonnekin toisen tyypin lattialle, niin mä olen varmaan käynyt tylsäksi. Ehkä on myös parempi, että sitten, kun tulee se putkiremppa, lähden Tallinnaan koko ajaksi, niin se saa olla rauhassa jonkin aikaa.
     Kyllä se varmaan ihan tykkää musta, se oli tänäänkin kirjastossa ihana, mutta mä olen sille varmaan sellainen hetkellinen hauska, jota kohtaan ei ole mitään vastuuta asioista tai jota voi kohdella, miten huvittaa. Koska sitä ei taida hirveästi kiinnostaa, jos se ei näe mua vähään aikaan. Äh, mä olen niin surullinen. Enkä mä voi tehdä muuta kuin maata sohvalla ja vähän kyynelehtiä tyhmästi.
     Ehkä sitä ärsyttää just se, ettei mulla aina ole kaikki hyvin. Tosin tänään mulla olisi ollut kaikki hyvin, jos se ei ensin olisi luvannut jotain ja sitten häipynyt tolla tavalla, vaan jos se vaikka olisi vaan yksinkertaisesti sanonut, että se lähtee ennen kuutta, nähdään kotona, eikä mun olisi pitänyt etsiä ja odottaa sitä ja yrittää ottaa yhteyttä ja sitten tulla surulliseksi ja olla nälkäinen koko loppupäivää. Ja muutenkin mulla on kyllä viime aikoina ollut kaikki ihan hyvin, paitsi silloin, kun se viimeksi teki näin viime viikolla ja sitä edellisellä. Mut muuten, vain musta itsestäni riippuen, mulla on ollut kaikki ihan hyvin. Toki mua alkoi ahdistaa shakki silloin yksi päivä, varsinkin, kun se yhtäkkiä alkoi hirveästi painostaa, mut ei muuta. Muuten kaikki on ollut todella hyvin. Mutta ehkä ihan hyvä, että on välillä vähän surullinen olo, niin on jotain purettavaa. Mut mä en jaksa enää niitä lupauksia, jotka ei ikinä täyty, koska alan odottaa, ja tuntuu pahalta pettyä myöhemmin. Olisi parempi, jos mitään lupauksia ei olisi, niin ei olisi mitään odotettavaa.
    En jaksa kirjoittaa ja rumentaa mun blogia enempää. Vajoan nyt makaamaan sohvalle, kun voimat alkaa olla vähissä, enkä jaksa enää käyttää mun lihaksia. Mun poikaystävä on vähän tyhmä välillä, mut ei se mitään. En voi kuitenkaan lakata rakastamasta sitä, ja kyyneleet tuntuu ihan hyvältä välillä, varsinkin, kun ne valuu hitaasti alas poskia pitkin.

Oli pakko sanoa asiasta virtuaaliaalloille, koska en pysty muuten tekemään mitään, enkä halua taas alkaa inistä yksin lattialla tai hallitsemattomasti täristä, kun mieli on niin täynnä vaikeaa asiaa, että se purkautuu hallitsemattomasti fyysisin keinoin.

Make Love Not Porn, mikä ihana nettisivu! Tosin aika huolestuttavaa, että ihmisille pitää kertoa, ettei se, mitä ne näkee fiktiossa, useinkaan ole totta. Vähän kuin joutuisi selittämään ihmisille, ettei me oikeasti asuta Keskimaassa, ja ettei meillä oikeasti ole Gandalfia suojelemassa meitä Sauronilta.
Luin sivunpitäjän saamia sähköposteja, ja tulin kovin suruisaksi siitä, että niin moni on joutunut kokemaan sen, mitä olen itse kokenut parin ihmisen kanssa. Kenenkään ei pitäisi olla toisen ilmaisena tosielämän pornonäytteiljänä.
Sivulla oli myös tällainen ja monia muita huikean itsestäänselviä, mutta monille yllättäviä pointteja. Haluan vain kertoa, että mikäli H ikinä lukee tätä, niin tiedoksi, että naamalle tai muualle herkälle iholle tuleminen SATTUU, eikä ole kovin mukavaa, varsinkaan, kun se tulee varoittamatta ja jos sitä ei vaikka pääse heti kunnolla pesemään pois. Ei ihme, että mulla on edelleen välillä käytetty olo.
Mietin myös, pitäisikö mun linkata kyseinen sivu Hlle. En halua, että kukaan joutuu kokemaan samaa, ja olisi myös parempi, jos ihminen voisi oppia virheistään. Tosin Tuukan ääni mun päässä sanoo, ettei se ehkä kuitenkaan olisi kovinkaan kilttiä. Mietin siis asiaa. Tosin, aina välillä edelleen suutun sille, joten ehkä on ihan sama, onko mikään erityisen kilttiä. Toisaalta kuitenkin katuisin myöhemmin. Paitsi en tätä ehkä. Tähän alla olevaan sen verran, että kannattaa aina kysyä toiselta, mitä mieltä se on asioista, ettei sille tule huono olo asioista. Esim. säkyyn oksentaminen ei varmaan ole kivaa kenellekään.




Mua myös ahdistaa ja pelottaa. Haluisin puhua tästä Tuukalle ja halusin jo eilen, mutta mun piti lukea ja sitten unohdin. Mua ahdistaa se, että tuntuu, etten ole tarpeeksi kaunis ja että tuntuu elävältä seksilelulta, vaikka tiedän, ettei Tuukka ikinä voisi suhtautua muhun sillä tavalla. Kuitenkin musta tuntuu välillä pahalta ja vaikka haluankin olla kaunis ja haluttava jne, niin tuntuu silti välillä käytetyltä. Haluan sen tunteen pois, koska se haittaa hieman mun muuten kivaa elämää. Juttelin eilen myös Jarmon kanssa siitä, että ihmisten pelot usein toteutuu, ja ehkä mua edelleen pelottaa kipu ja siksi sitä on niin paljon. Ken tietää.
Joka tapauksessa olen kuitenkin iloinen, kun musta on alkanut kokonaisuudessaan kuitenkin tuntua paremmalta ja ensimmäistä kertaa mun koko seksuaalihistorian aikana fyysinen rakkaus tuntuu hyvältä (mitä ihmettä, luulin sen todellakin olevan vain ahdistusta ja välttämätöntä pahaa, jolla vaiennetaan kitisevät poikaystävät).
Kuitenkin ahdistaa. Mä en halua, että sä katsot toisten naisten kuvia varsinkaan, kun mä olen kotona ja voisit katsella mua. Ja anteeksi, mutta mun mielestä mä saan kertoa täällä kaikesta, mitä ei tule piilotella (eri asia on, jos joku ei halua tulla mainituksi nimeltä, koska jokaisella on yksityisyys), ja se, miten ihmiset käyttäytyy mun kanssa ei tulisi olla mitään, mikä hävettää, koska olen huomannut, että mullakin on sittenkin ihmisarvo, ja ettei ihmisiä kohdella tavoilla, jotka ei kestäisi päivänvaloa. Siksi kerron myös Hn käytöksestä mua kohtaan, ja jos sitä haittaa, niin katsokoot peiliin. Kukaan, joka ei tiedä jo ennakolta, mitä ja milloin ja liittyen kehen on tapahtunut, ei tajua, kenestä on puhe, ja jos kyseistä henkilöä itseään häiritsee kohdata omat tekonsa, niin en ole pahoillani.

Hmm, musta tuntuu tosin aika kamalalta. En halua taaskaan sanoa asiasta, koska kuitenkin se on vain mielikuvitusta tai jotain, mutta tuntuu silti pahalta.

Herkät asiat jäävät aina painamaan mieltä, ja jokainen turha ja väärältä kuulostava tokaisu alkaa pelottaa. Toivon kuitenkin, että kaikki menee hyvin. Pelkään vain rakkaani lyövän minua kasvoihin.

Vihaan miehisyyteen liitettävää eläimellistä ja hallitsematonta hormonikasahirviöpuolta.

Eilen tai oliko se tänään en muista (kai tänään), tuntui kuin H olisi ollut takanani ja käyttänyt minua tavalliseen tapaansa. Kaipa se jäi vaivaamaan ja muistin kuinka en ole mitään ja olen turha ja ruma ja tietenkin jokainen mies nyt toivoisi jotain lisää. Olen pelkkä hyödyke.

Ääh ja katsoin niitä kuvia äärettömän laihoista reisistä. Mua alkoi ällöttää omani, en halua, että ne alkaa näyttää samalta, mutta mullakin on kuuluisa reisivako. Tuukan mielestä ei kai tosin ole ja hyvä niin.

En tajua sitä lausetta, ettet halua ketään muuta. Onko siinä edes mitään mietittävää? Rakkaushan on jotain ihan muuta kuin ruumiillista ihastumista. Toki haluan olla sinulle kaunis ja toki haluan osoittaa sinulle rakkautta myös fyysisesti, mutta haluan sinun muistavan, että se on aina jotain täysin uniikkia, ettei minua ole kuin yksi. Siksi jotenkin tuntuu hassulta ajatus, että hmm... Tai ehkei sittenkään, jos pelkoni toteutuu. Toisaalta en voi sanoa, että pelkäisin sitä, koska haluan sinun olevan onnellinen. Sanot kuitenkin, että rakastat minua. Mitä jos se oli kuitenkin freudilainen lipsahdus? En haluaisi uskoa niin, mutta mitä muutakaan voin? Tiedän, että olet sellainen visuaalinen ihminen, ja vaikka en haluakaan usein puhua siitä, tuntuu se silti vähän loukkaavalta.

En halua ajatella näitä asioita. Haluaisin, että tulisit kotiin, ettei käy niin kuin on aina aikaisemmin käynyt. Ei kukaan voi rakastaa minua, olin ihan oikeassa silloin teininä, kun huomasin parasta ennen -päivämäärän menneen minu kohdallani.

Älkää kysykö, onko kaikki hyvin. On, ihan yhtä hyvin kuin on aina ollut, aina silloin, kun olen nauranut ja vähätellyt kipua. Koska en uskalla kohdata kipua. Ja koska ei kuitenkaan ole mitään konkreettista, mikä olisi erityisen huonosti.
Mulla on ikävä mun ystäviä.

Älkää ehkä sittenkään lukeko, koska en lähetäkään tätä, koska suoraan sanottuna mun mielestä tää on todella huono, mutta koska en kuitenkaan halua poistaa tätä, niin tää on edelleen täällä. Blogitekstinähän tää toimii ihan hyvin.

Olla nainen täällä tässä ajassa

"Miks porukka tulee tänne, jos kaikki naiset on varattuja?!"
Eräs nuorimies tokaisi näin Kuppalassa, erittäin ärtyneenä, kun kerroin, ettei meistä paikalla olleista naispuolisista kukaan tainnut olla sinkku. Ehkä vähän valehtelin, muttei mitään väliä, koska tuskin kukaan olisi halunnut häntä häiritsemään kylkeensä. Ei sillä, ettei kukaan voisi pitää tyypistä, mutta kukaan tuskin haluaa toimia satunnaisena kumibarbarana epätoivoiselle poikamiehelle.
   Tuijotin tyyppiä hetken ja sain lopulta hämmennyksestä yli päästyäni sanottua, että ehkä me kaikki kuitenkin olimme paikalla ihan vaan siitä syystä, että bileissä näkee kivoja ihmisiä ja voi pitää hauskaa. En tajunnut tyypin ajatusta, jonka mukaan minun olisi pitänyt olla paikalla vain, jotta olisin houkutellut paikalle miehiä, jotka olisivat juhlineet ja pitäneet hauskaa minun ollessani jonkinlainen koriste-esine (tai jotain).
    Kerroin tapauksesta myöhemmin muille. Sanoin, etten tajunnut, miten kukaan saattoi ajatella noin (koska ajatushan on ihan käsittämätön. Miksi puolet dilemmalaisista tulisi paikalle vain ollakseen houkuttimina?), tai varsinkin sanoa tuollaisen ajatuksensa ääneen. Kenenkään ei pitäisi olla niin tyhmä (ja anteeksi, mutta ihminen todella on TYHMÄ, jos tokaisee noin), että sanoo ääneen jotain noin typerää. Ihmisellä pitäisi olla jotain kunnioitusta edes itseään kohtaan (kun muita kohtaan ei selvästi ollut) ja antaa edes kohtalaisen mukava kuva itsestään, eikä vain tuhota sosiaalista elämäänsä olemalla avoimesti idiootti.
    KUKAAN miehistä, joiden kanssa olen puhunut tilanteesta, ei ole hämmästynyt. Yksi ystävistäni sanoi, että tokihan moni ajattelee noin. Toinen sanoi, että mies oli hölmö, ja minut olisi pitänyt pelastaa siltä tyypiltä. Kolmas totesi tyynesti, että oli aika kovaa objektivointia. Neljäs toivoi, että tyyppi olisi myöhemmin löytänyt helpompia tyttöjä.
     Olen pahoillani, mutten tajua teistä ystävistäni ketään. Tilannehan oli täysin käsittämätön, en usko, että kukaan menee juhlimaan sen takia, että toimisi ilmaisena mainoksena paikalle! Ja kaikki te vain otitte asian kovin rauhallisesti ja niin ymmärtäen tyypin kokemattomuutta naisasioissa. Joka kerta hämmennyin niin, etten osannut sanoa vastauksiinne mitään, sanon siis tässä.
    Ensiksikin: En arvosta ketään, joka ajattelee kuten kyseinen tyyppi silloin Kuppalassa. Enkä pyydä tätä anteeksi. Ihmisiin ei vain suhtauduta noin. Jos rakas ystäväni itse ajattelet noin, en toki katkaise yhteydenpitoa sinuun, mutten voi enää arvostaa ajatteluasi (mikä ei tarkoita, ettenkö kunnioittaisi ihmisyyttäsi jne.). Toiseksi: MINUA EI TARVITSE PELASTAA. Kiitos. En ole avuton idiootti, joka ei pysty tulemaan toimeen yksin. Osaan itse sanoa ihmisille, jos en jaksa kuunnella tyhmiä juttuja. Kolmanneksi: Oli joo kovaa objektivointia, mutta kyse on jostain muustakin, koko sen tyypin suhtautumisesta muihin IHMISIIN, ei se, ettei se osaisi suhtautua naisiin, vaan IHMISIIN ylipäätään. "Naiset" ei ole mikään outo kaltoin kohdeltu käsilläoleva ihmisporukka, jota pitää vähän kohdella hyvin samalla tavalla kuin lemmikkikissoja kohdellaan hyvin, vaan minäkin olen sukupuolestani riippumatta ihan tavallinen ihminen, toimin samalla tavalla kuin muutkin ihmiset, ensisijassa itseäni varten, enkä koskaan tahdottomana tavarana jotain toista ryhmää varten. Naiset, kuten ihmiset ylipäätään, eivät edes ole mitään objektivoitavaa, vaan toisia ihmisiä, joihin muodostetaan suhteita ja joihin törmätään kadulla ja joiden kanssa jutellaan tasavertaisina toimijoina. Siksi kolmannen ystäväni suhtautuminen tapaukseen tuntui niin kummalliselta. Idiootin tyypin suhtautuminenhan oli KÄSITTÄMÄTÖNTÄ, ei mitään yleistä toimintaa, jota vähän voidaan paheksua. Neljänneksi: Toivottavasti kyseisestä ystävästänikin tulee järkevämpi ja ihmisiin mukavammin suhtautuva. Ihmisiä ei isketä tai saalisteta. Jos kaksi ihmistä haluaa olla yhdessä, niin ovat sitten, ei ole mitään helpompia saaliita ja vaikeampia saaliita. Jos haluan olla jonkun kanssa, niin olen, ja jos en, niin en ole. Ei siinä muuta. En ole mikään saalistettava otus, joka juoksee nopeasti pois edestä tai on huonokuntoinen, eikä jaksa juosta ja tulee siten pyydystetyksi.
      Tyyppi saattoi olla aika vaikeasti autistinen, koska ei ymmärtänyt muiden ihmisten olevan itsestään erillisiä itsenäisiä henkilöitä, joilla ei ole mitään velvollisuutta tätä tyyppiä kohtaan. Siispä tyypin suhtautumisen toisiin ihmisiin olisi mielestäni pitänyt saada aikaan vähän muita reaktioita kuin vain vähän paheksuvaa päivittelyä. Tuollaisen suhtautumisen ei pitäisi olla normaalia. En osaa huutaa, joten siksi kirjoitan: TAJUTKAA JO IHMISET, ETTEI TUO OLE NORMAALIA KÄYTTÄYTYMISTÄ, JA MIKÄLI SE ON YLEISTÄ, NIIN SE ON IHAN MIELETTÖMÄN KAMALAA JA KANSANKEHITYSVAMMA TAIJOTAIN!!! MUTTA TÄLLAISTA EI HYVÄKSYTÄ!!! Parhaassa tapauksessa tällaista hoidetaan.

"Minihametyttö lukee filosofiaa, mitä helvettiä?"
Toinen hämmentävä tapaus kävi kerran bussissa tavallisena lauantaipäivänä matkalla keskustaan. Luin Russellin Länsimaisen filosofian historiaa, ja yhtäkkiä vieressäni istuva keski-ikäinen mies alkoi hohottaa. Katsoin miestä vähän aikaa miettien, pitäisiköhän minun vaihtaa paikaa, mutta tajusin hänen olleen ihan kunnossa ja selväjärkinen, kun hän sai hohotuksensa seasta sanotuksi, että on hauskaa, kun tuollainen minihametyttö lukee filosofiaa. Minulla oli siis päälläni pitkähihainen polviin ulottuva musta mekko, liilat paksut sukkahousut ja isot maiharit, minkä ei mielestäni olisi pitänyt aiheuttaa noin kovaa minihamereaktiota. Mies kuitenkin ihmetteli, miten minunlaiseni tyttö lukee filosofiaa, "kun eihän tytöt edes lue filosofiaa" ja kaiken lisäksi minulla oli hame. Tuijotin miestä ja sopersin, että ei minun hameeni ollut niin lyhyt ja että satuin vain olemaan kiinnostunut aiheesta. Mies rauhoittui ja aloimme jutella stoalaisista, mikä oli ihan hauskaa, vaikkakaan en osannut suhtautua tähän ihmiseen oikein mitenkään.
     Sittemmin olen kohdannut monesti ihmetystä siitä, että luen filosofiaa, ja siitä, että osaa pelata shakkia, ja siitä, että luin pitkää matikkaa (kun eihän tytöt osaa), ja siitä, että luen ja kirjoitan ja osaan keskustella vakavasti ja järkevästi asioista, ja siitä, että osaan käyttäytyä järkevästi, enkä kilju ja kuluta aikaani H&M:n meikkiosastolla ja lukien Cosmopoltania (mikäs siinä, jos tykkää, mutta täytyy pitää mielessä, etteivät kaikki samaa sukupuolta edustavat tykkää samoista asioista, esim. kaikki miehetkään eivät halua jatkivasti käydä salilla, katsoa lätkää tai nauraa tyhmille jutuille). Jopa nettiohjelma poisti mielenkiinnonkohteistani kaiken akateemisen (paitsi lapsiin liittyvät jutut) saatuaan tietää, että olen nainen.
     Sukupuolenhan ei toki pitäisi kertoa ihmisestä muuta kuin sen, että se on syntynyt tietyin kromosomein ja sen ansiosta sillä on tietynlainen sukupuolielin. On ihan mielettömän ärsyttävää, kun kaveri, joka on poika, saa yo-juhlissa Wittgensteinin Tractatuksen ja minä saan kukkasin koristellun aforismikirjan (koska tytöthän ei ymmärrä vaikeampaa tekstiä).
      Ulkonäkökään ei (yllätys!) kerro ihmisen sisäisestä maailmasta välttämättä kovinkaan paljoa. Minihamemiehestä on nyt jo parisen vuotta, mutta aina silloin tällöin tekisi mieli sanoa sille, että voisin olla vaikka kuinka blondipissiksen näköinen, kulkea silikonitisseissä ja pinkeissä bikineissä ja silti lukea filosofiaa. Ulkonäkö ja sukupuoli (ja naisellisuus) eivät vaikuta siihen mitenkään.

"Katselin, että tärviit lisää aerobiccia, aika läskit reidet sulla"
Rakas setäni sanoi näin viime kesänä, kun kävelin kuumana päivänä shortseissa. En mielestäni (joistakin vastahuomautuksista huolimatta) ole mitenkään erityisen ylipainoinen, vaan ihan suht hoikka, joten katsoin setääni vähän kysyvästi ja kerroin, että anoreksia on muuten sairaus. Setäni sanoi, että siihen minulla on vielä matkaa, ja että kyllähän nyt noin nuoren naisen pitäisi vielä pystyä pysymään hoikkana. Tämä rakas setäni on itse kaljamahainen ja kaljuuntuva keski-ikäinen mies, mutta kokee olevansa hyvässä vedossa, koska eihän miesten kuulu ottaa paineita ulkonäöstään (tästä en ehkä ihan ole aina samaa mieltä, on ensinnäkin kohteliasta näyttää hyvältä tietyissä tilanteissa).
      Tämän jälkeen kiinnitin huomiota mainoksiin, jotka tulee muuten nykyisin ignoorattua, ja huomasin, että olisin tosiaan ihan liian lihava yhteenkään mainoskuvaan. Ajattelin, että pitäisi kai lopettaa syöminen kokonaan, kun muuten en ikinä tule näyttämään tarpeeksi hyvältä.
      "Tarpeeksi hyvältä" taas tulee näyttää, jotta olisi yhteiskuntakelpoinen. Rumalla naisella tai tavallisellakin naisella on vähemmän arvoa kuin hyvännäköisellä, ja koska enemmistö naisista on hyvännäköisiä jokaisen yrittäessä parhaansa, tulisi olla erityisen kaunis päästäkseen esille. Naisen arvohan näyttää laskettavan pelkän ulkonäön perusteella. Siksi setäni ei maininnutkaan mitään elämän muista alueista, kuten opiskeluista tai tulevasta työelämästä, vaan puhui ainoastaan ulkonäöstäni ja sen tulevaisuudesta.
     Toki setäni saattaa olla idiootti ja oli siksi tätä mieltä, mutta hän ei todellakaan ole ainoa kohtaamani vastaavanlainen tapaus. Isäpuolilta on tullut samanlaista kommenttia, samoin satunnaisilta pummeilta metrossa, entisiltä luokkalaisilta ja teinipojilta kaupungilla. Kommentteja on tullut myös monilta naisilta, jotka kokevat olevansa kauniimpia (=hoikempia) kuin minä tai kavereilta, jotka kokevat olevansa rumempia (=isompia) ja yrittävät purkaa huonoa itsetuntoaan läskiyteeni. Jopa Iltalehden etusivu Smarketissa kertoo, kuinka pitäisi jatkuvasti hoikistua. Samaan aikaan tulisi kuitenkin omata joitakin muotoja, kuten isot tissit, mikä tosin saattaa olla mahdotonta, koska en voi itse valita, mihin kohtaan kehoni päättää laittaa rasvani (varsinkaan enää siinä vaiheessa, kun niitä ei ole).
       En täten tiedä, mitä ulkonäön suhteen pitäisi tehdä (isot tissit vai pieni vyötärö), joten en tee mitään, mutta olisin mielelläni kuulematta jatkuvia kommentteja siitä, mikä siinä on pielessä. Se, että satun olemaan nainen, ei tarkoita sitä, että minun pitäisi toteuttaa kaikkien muiden ihmisten toiveet ulkonäköni suhteen. Kehoni on vain minun, ja vain minun kuuluu ottaa kantaa sen suhteen. Enkä muuten aio laihtua tästä enää. Ruoka on sen verran hyvää, että ensi kerralla, kun joku huomauttaa läskeistäni, ostan suklaalevyn ja ihan kiusallani syön sen tyypin edessä (enkä tarjoa sille palaakaan).

Hyvät tytöt hijabissa 
Meidän piti lukiossa kirjoittaa naisten sorrosta arabimaissa. Naisten käytännössä pakottaminen tiettyyn muottiin on toki väärin, sellainen on väärin ketä tahansa kohtaan, mutten nähnyt tilanteen mitenkään poikkeavan suomalaisesta yhteiskunnasta. Arabimaissa, kuten moni varmasti tietääkin, naiset nähdään aviomiehensä tai isänsä omaisuutena ja naisilla on rankat pukeutumissäännöt. Täällä naiset nähdään kaikkien miesten omaisuutena ja sääntönä on se, että pornahtava on kaunista (eli suositeltavaa). Toki täällä laki ei määrää naisia pukeutumaan verkkosukkahousuihin ja bikineihin, mutta eivät lait monissa arabimaissakaan pakota ketään pukeutumaan hijabiin. Mikä määrää pukeutumisen, on yhteiskunta.
     Katsoin juuri Ylen dokumentin seksualisoinnista ja lapsista. Ohjelmassa haastateltiin teinityttöjä, joiden piti olla laihoja ja muodokkaita (miten sellainen on edes mahdollista? Kun kehosta lähtee rasvaa, lähtee tissitkin, koska rinnat on enimmäkseen rasvaa), pukeutua paljastavasti ja harrastaa seksiä jokaisen haluavan pojan kanssa, koska muuten heitä olisi alettu syrjiä ja kiusata (vaikka toisaalta yhteiskunnan ristiriitainen suhtautuminen naisiin ei oikein jätä yhtäkään hyvää vaihtoehtoa -jos ei anna, on nipo, tylsä ja jopa syrjitty, jos antaa, on jakorasia tai huora). Tytöt puhuivat omasta lukiostaan, ja haukkuvat ja seksiä kinuvat pojat olivat samoilla kursseilla heidän kanssaan. Haastateltavat tytöt kertoivat haastattelijalle, että kouluun tuli pukeutua vihjailevasti, sillä piti saada poikien huomio, koska muuten jäi ulkopuoliseksi ja saattoi joutua kiusaamisen kohteeksi.
     On surullista, että samaistuin haastateltuihin tyttöihin. Naisellisuus samaistetaan yhä enemmän pornahtavaan, eli naisellinen pukeutuminen ei eroa strippiklubin esiintyjien vaatetuksesta. Jos siis haluaa näyttää hyvältä ja saada positiivista huomiota toiselta sukupuolelta, tulee vaatetuksellaan osoittaa olevansa valmis seksiin milloin tahansa ja miten tahansa. Vastakohtana tälle on arabmaiden pukeutuminen, jossa naisen mahdollisuudet rakkauselämän ja avioliiton suhteen kasvavat, jos käytöksellään ja pukeutumisellaan osoittaa olevansa hillitty ja hyvätapainen, eikä siis miesseikkaile.
     En näe länsimaista "vapautta" yhtään parempana kuin arabimaiden "sortoa". On aika sama, pukeudunko hijabiin vai supertopattuihin rintaliiveihin, tunnen kuitenkin itseni pelkäksi objektiksi, jolle halutaan antaa tietty kuva siitä, millainen tulisi olla. Vapaus pukeutua pornonäyttelijän näköiseksi on yhtä suuri vapaus kuin vapaus peittää hiukset huivilla. Onneksi Suomessa on sentään niin kylmä suurimman osan vuodesta, että on ihan normaalia olla jatkuvasti esittelemättä tissivakoaan tai himottavia reisiään.
     Arabimaissa saattaa olla vaikeaa löytää kaupasta minihameita tai topattuja rintaliivejä, mutta täältä on usein vaikeaa löytää järkeviä (ei-topattuja ja enemmän peittäviä kuin esitteleviä) alusvaatteita tai housuja, jotka eivät korostaisi strategisia muotoja. Kumpikin kulttuuri painostaa naisia olemaan miesten iloja, toinen peittäen, toinen esitellen, eikä kumpikaan todella anna ihmisten itse valita pukeutumistaan. Ehkä jokainen täällä ei yritä näyttää pornomallilta, kuten eivät kaikki Jerusalemin naisetkaan pukeudu hijabiin, mutta joka suunnalta tulevat odotukset ja painostus antavat mielikuvan, että ainoa tapa pärjätä hyvin on toteuttaa "miesten" (koska tuskin kaikki miehet oikeasti ovat tätä mieltä) toiveita eli olla kuuma ja ilmainen ilotyttö.

Toisen kumibarbara
Ylen dokumentissa puhuttiin myös siitä, kuinka teinitytöt alkavat nähdä itsensä vain poikien miellyttäjinä ja arvioivat itseään ja toisiaan sen perusteella. Kuten yllä annoin jo ymmärtää, ilmiö ei jää teinien tasolle, vaan on heijastuma koko yhteiskunnan asenteesta puolta ihmiskuntaa kohtaan. "Olen nainen, joten päämääräni on olla miehen miellyttäjä, niin sängyssä kuin kadullakin".
      En ole kenenkään miellyttämisen väline, vaan ihminen, jolla on omat toiveensa ja päämääränsä, oma tahto ja inhimillisyys. En ole olemassa sitä varten, että voisin olla väline toisen sukupuolen mielihyvälle. Toivoisin, että jokainen ihminen tajuaisi tämän ja lakkaisi näkemästä minut saaliina.
      Monen silmissä olen toiveistani huolimatta pelkkä seksiobjekti, liikkuva ja puhuva kumibarbara. Nyky-yhteiskunnassa naisten tehtävänä on olla seksikkäitä ja ilmaisia pornopalveluiden jakajia, ja jos en suostu tähän, saan aika ikäviä kommentteja, jopa huutoa (kuten eräältä tuntemattomalta nelikymppiseltä Tampereen keskustassa), ja muilla on nähtävästi oikeus kohdella minua huonosti. Tilanne tuntuu mielipuoliselta, sillä jos kieltäydyn menemästä jonkun (usein melko tuntemattoman) matkaan, olemasta yhdessä alasti samassa tilassa ja vaihtamasta keholimoja, olen minä se, joka ei ole fiksu ja täysin järjissään.
     
Miehet -itseään hallitsemattomia eläimiä?
"Jos heittäisit lihapalan kissojen keskelle, niin ethän voi syyttää kissoja siitä, että ne syövät lihapalan, ja samoin ovat nämä miehet syyttömiä joukkoraiskaukseen". Näin sanoi eräs imaami, ja piti siis nuoria miehiä eläiminä, joilla ei ole minkäänlaista itsehillintää tai edes ymmärrystä sellaisesta. Tämä on toki ääritapaus, muttei lopulta eroa länsimaalaisesta ajattelutavasta niin paljon kuin voisi kuvitella.
     Olen viime aikoina puhunut monien kanssa siitä, onko väärin esimerkiksi ahdistella yksinäistä naista ulkona keskellä yötä tai häiritä jotakuta seksuaalisesti. Yksikin nuori mies oli viime laitoskahveilla sitä mieltä, että ahdistelun -tai lähestymisen, kuten hän sitä nimitti -tulisi olla imartelevaa, koska sehän kertoo siitä, että nainen on haluttu. Eli seuraavan kerran, kun joku keski-ikäinen, hieman humaltunut mies tulee ehdottelemaan jotakin keskellä yötä Rauttiksella, minun kuuluisi olla imarreltu ja iloinen, kun joku haluaa minusta seksilelunsa hetkeksi.
     Keskustelu ajautui myös muille aihepiirin alueille, ja puhuimme myös epäeettisesti (huom. epäeettisesti) tuotetusta pornosta. Mies oli sitä mieltä, ettei sen kuluttamisessa ole mitään pahaa, koska kaikkihan tekevät niin (no aletaan sitten varastaa tai raiskata lapsia kaikki, niin teoista tulee ihan oikeutettuja, kun kaikki tekevät niin). Hän sanoi, ettei voinut itselleen mitään, koska oli mies, ja miesten nyt on kuulemma vain pakko saada naisia tai ainakin katsella heitä. Kuulemma miehet eivät voi hillitä itseään, vaan on pakko tuijottaa heiluvia tissejä koneelta, koska hormonit nyt vain toimivat niin, ettei voi olla ilman. Samalla tavalla on pakko ehdotella kirjastossakin, kun ei vain voi itselleen mitään, jos on mies.
     Haluan kovasti olla tämän ja parin muunkin aiheesta kanssani keskustelleen henkilön kanssa eri mieltä. En suostu uskomaan, että puolet maailman ihmisistä olisi niin viettiensä vietävissä, että moraalitonkin toiminta heidän puoleltaan tulisi hyväksyä vain siitä syystä, että sattuvat olemaan tiettyä sukupuolta. Toivoisin, että pari tyyppiä, joiden kanssa olen aiheesta jutellut, olisivat jotenkin poikkeustapauksia, tai ainakin pian tulisivat olemaan sellaisia. On kaikkia kohtaan loukkaavaa antaa puolesta ihmiskunnasta totaalisen idiootti kuva ja toisesta typerän käytöksen kohteena olemisen ansaitseva kuva. En siis ole sitä mieltä, että kaikki miehet olisivat typeriä ja viettiensä hallitsemattomasti vietävissä, päinvastoin. Kenenkään, sukupuolesta tai mistään muustakaan riippumatta, ei pitäisi antaa itselleen oikeutta olla inhottava sillä perusteella, "ettei vain voi itselleen mitään, koska on tiettyä sukupuolta". Kaikkien ihmisten kuuluu saada hyvää kohtelua ja käyttäytyä muita kohtaan kunnioittavasti.

Aukea (ihana sana, niin monimerkityksellinen)

Förresten, avautuminen on mahtava termi. Se toki on saanut hieman negatiivista kaikua niin kuin niin moni todella tärkeä nykyään. Ja niin kuin Heidegger nykyään.
Ei se mitään. Sana kuvaa ihmisen avautumista, suojan poistamista ja itsensä paljastamista. Avautuessaan ihminen on yhteydessä maailmaan ja tulee esiin subjektiivisen illuusion takaa.

Kunhan kuulostaa hienolta. Avautuminen kuitenkin on tärkeää, jotta pysyttäisiin ihmisinä, kanssaolevaisina. Siksi avaudun, vaikkakin piilossa.

Ehkä juuri se, että ihminen on niin usein sulkeutunut ja työntänyt muut ihmiset syrjään, on aiheuttanut sen, että muita ihmisiä tuntuu olevan niin vaikeaa ymmärtää. Vaikkakin, eilen kaikki meni hyvin ja pääsin lopultakin KESKUSTELEMAAN erinäisten ihmisten kanssa. Mutta muuten, ah, en osaa olla. Ei siinä mitään, odotan avautumisia suuntaani, jotta pääsisin kanssaolemiseen, enkä olisi niin usein enää yksin.

Yksin yöllä aina sortuu

Mutta semihyvä olo nyt.

Luin Ylioppilaslehdestä siitä, kuinka halutaan lisää älykköblogeja. Onhan ne kivoja, mutta niistä yksikään ei kerro tärkeimmistä kysymyksistä. Meni yli 20 vuotta, ennen kuin tajusin, mitä on tärkeimmät kysymykset ja tärkeintä elämässä, eikä siinä ole mitään pinnallista, vaan päinvastoin. Varsinkin analyyttiset kysymykset skeptikon oikeassa olemisesta ovat sitä, mikä on kaukaisinta pintaa, kaukana ihmiselämästä eli tästä, mitä todella on. Siksi en kirjoita "älykköblogia", vaan uniikkia tekstiä, joka kertoo vain minusta, minua ollen vain yksi. Ei tärkeintä ole se, mitä kuvitteellinen sofisti sanoo, vaan minun olemiseni.
Ja luin taas Heideggeria.

Vaikkakaan ei hyvä olo koskaan. Sellaisina häivähdyksinä ja välähdyksinä muistuttamassa siitä, miltä tulisi tuntua, koska on onnellinen, mutta miltä ei tunnu, vaikka on onnellinen.
Jostain syystä on herkkä olo ja loukkaannun kaikesta. Turruttaa tunteet, olisiko se todella vaihtoehto? Osaan tehdä sen kovinkin hyvin, mutta se ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole kovin hauskaa. Luulin olevani täydessä mielenrauhassa, mutten usko, että sellaista voisi vain menettää, tai en tiedä. Ehkä ajatusmaailma toimii fyysisen lailla, eli pieni esimerkki:
Toissapäivänä oli fuksiaisbileet ja oli hauskaa jne, kunnes mun päätä alkoi särkeä niin pahasti, että oli pakko lähteä kotiin (edelleen suuri kiitos Tuukalle, kun tuli mun kanssa, en olisi välttämättä selvinnyt yksin!). Heräsin aamulla vielä pahempaan oloon, väsyneenä päänsärky ei tunnu niin pahalta, kun väsymys peittää osan alleen. Virkeänä kipu kuitenkin takoi ja jyskytti läpi koko kehon seivästäen hermot joka sykähdyksellä. En päässyt ylös hakemaan vettä, mutta onneksi Tuukka jossain vaiheessa toi sitä ja parin tunnin päästä pystyin aikalailla hoipertelemaan pari metriä vessaan, kun sattui niin paljon, että alkoi oksettaa. Siinä vaiheessa kipu oli niin kova, että alkoi pyörryttää, enkä tuntenut enää itse kipua, vain sen suuren jyskytyksen, ja silmissä alkoi sumentua.
Ehkä samalla tavalla toimii mentaalikipu, kun se on tarpeeksi suuri, sitä ei tunne enää, tuntee vain sielun jyskytyksen, muttei kiinnitä siihen enää huomiota. Kivun liennyttyä sen vasta tajuaa ja sitä voi alkaa parantaa.
On ollut perjantaista lähtien aika herkkä olo. Siitä lähtien, kun tuntui, etten omaa päätösvaltaa kuin vain silloin, kun dominantit naiset on kuumia ja siitä, kun tunsin oloni täysin turhaksi ja luin Weberissä yksin ET:n tenttiin. Kaikesta, mistä vain voi, tulee huono olo. Siksi ei ole ollut kovin hyvä olo viime päivinä. Joo, tästä se johtuu, hyvähyvä, kirjoittaminen aina auttaa, varsinkin, kun kohteena on sekä minä itse että näkymätön toinen, kuvitteellinen lukija, joka lisäksi tuntee minut, koska ainahan jokaisen unelmissa on joku, joka tuntee todella ja tietää, mitä tarkoitan kaikilla pikku nyansseilla ja sanasilla siellä täällä. Pelkälle itsellekin kirjoittaminen joskus auttaa, muttei aina, kuten ei nyt.
Herkimmällä hetkellä ei arvostella toista edes vahingossa, siitä seuraa aina tällaista alakuloa ja hirveää herkistymistä.
Ainakin nyt tajusin, mistä tämä johtuu ja miksi perjantaina peilistä tuijotti vastaan maailman rumin ja lihavin ihraluomus. Haluan olla taas normaali ja antaa Tuukan katsoa viisi tuntia shakkivideoita tuntematta oloani yksinäiseksi ja hylätyksi. En halua olla taakka tai takiainen, vaan haluan olla vapaa lintu, jota kutsua ja joka voisi tulla silloin, kun haluaa ja toinen sen ansaitsee. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen sekä riippukivi että kaukainen muisto, samaan aikaan vieläpä, kun on niin paljon ihmisiä. Tuntuu pahalta, kun en aina muista kaikkia rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, vaan keskityn muuhun. Mutten halua puhua virtuaalissa, haluan tavata ja koskettaa toista, olla toiselle toinen oleva ja toisen kanssa, mutta siihen tarvitaan oikea aika ja paikka. 
Huomasin myös, mistä ajoittainen ruokaongelma johtuu. Se tulee esiin silloin, kun tuntuu pahalta ja huonon olon voi ulkoistaa nälkään. Siksi siis: mun mielestä älytön laihuus ei ole siistiä, enkä halua näyttää siltä, ei huolta, mun ruokajuttu on jotain ihan muuta, verrattavissa viiltelyyn, mikä toki tuntuu nololta, koska mun mielestä viiltely on aina ollut käsittämätöntä ja hölmöä, mutta huomaankin nyt itse tehneeni samaa jo vuosia, hieman huomaamattomammin vain.
Hirveää sortumista keskellä yötä.  

Joo tämä, minkä näette alhaalla on kai kutakuinkin positiivista kehitystä, mun suru on kääntynyt vihaksi, vaikka toisaalta olen todella surullinen siitä, ettei kukaan mun lähellä todella jaksa kuunnella mua.

Ja anteeksi sinä, joka tiedät, kenestä puhun. Kirjoitin tänne, koska en enää näe sua koskaan niin, että jaksaisit kuunnella, mitä mulla on sanottavana. Kysyt joskus joo, mutta puhut heti päälle. En ehdi sanoa mitään, jos et kuuntele, ja sitten, kun luulen, että kuuntelet, kysytkin, mitä sanoin, koska et kertomasi mukaan kuunnellut. En ehdi sanoa asioista, jos en koskaan näe sua. Opiskelu ja kaikki yliopiston riennot on toki tärkeitä ja haluan, että teet sitä, mistä nautit eniten, mutta älä sitten myöhemmin ihmettele, miksen kertonut sulle vaan kirjoitin tänne. Kertoisin mielelläni, olisin eilenkin kertonut, muttet kuunnellut.

Vähän huono olo on nyt -ja NSUOGf goUO GWFgouwbrvfouz dvbzjf!!!!!

Puhuin eilen illalla taas mun syömisongelmasta, jota ei ole, koska söin nytkin ihan liikaa ja mulla on huono olo ja hirveä jano (juonen siis vettä). Miksen ikinä osaa tehdä ruokaa yhdelle? Sitä tulee aina liikaa ja sitten on huono olo, eikä jaksa tehdä mitään, esim. lukea Heideggeria, jota voisi lukea tänään vielä joku 15 sivua.

On liian helppoa puhua typeryyksiä, mielettömyyksiä ja turhuuksia. Nonsense on hyvä sana tähän.
Kuitenkin, ihmettelen hieman paria asiaa. On toki ihan mielettömän kivaa, että ihmiset on musta huolissaan, itseasiassa olen siitä todella iloinen ja positiivisesti yllättynyt (kun ainakin joidenkin lähimpien kohdalla tuntuu, ettei ne halua kuulla, eikä varsinkaan ottaa asioita todesta), mutta MULLA ON KAIKKI IHAN HYVIN. Yksikään psykologi, psykiatri tai muukaan ei koskaan ole osannut auttaa mua, eikä ketään niistä todella kiinnosta, mitä mulle kuuluu, joten en puhu niille, koska en halua puhua seinälle (jos haluisin, puhuisin yksin kotona vaikka keittiöseinälle -helpompaa ja ilmaista). Olen itseni paras psykologi, koska ymmärrän itseäni, olen avoin ja tiedän, mitä haluan, ja mistä haluan eroon. Siispä pärjään kyllä, itseni ja ihanien ihmisten avulla.
Olen myös sitä mieltä, että olen elämässäni terveemmällä pohjalla kuin moni muu, sillä olen vapaa monista "toisista", kuvitelluista kahleista ja kaiken maailman "noloista jutuista". Pyydän anteeksi, jos joku tunnistaa itsensä, siinä kohtaa kannattaa katsoa peiliin, koska en pidä mielessäni ketään erityistä. Ei mua kiinnosta, ajatteleeko joku mun olevan nolo tai outo tai mitä ikinä, jos elän niin kuin tulen onnelliseksi. Mun mielestä itselleen avoimuus ja "toisen" poistaminen mielestä on mielenterveyttä, jota monilla ei ole. Ensimmäisen maailman ongelma, kenties, tai sitten koko ihmiskunnan kirous. Joka tapauksessa, olen itsevarma ja tietoinen elämän ihanuudesta ja näin, älkää kohdelko mua kuin mielisairasta idioottia kaksivuotista. Olen ihan järkevä ihminen.
JA MUN MIELESTÄ MÄ NÄYTÄN IHAN KIVALTA. On kuitenkin vaikeaa pitää tätä itsevarmuutta tän asian suhteen yllä, jos joku jatkuvasti selittää, kuinka olisi kivaa, jos vähän lihoisin. EI OLISI KIVAA, TYKKÄÄN ITSESTÄNI NÄIN. Mulla on hyvä olo fyysisesti, en tarvitse lisätaakkaa, kiitos. Haluan olla MINÄ, tämä, mikä nyt olen, koska haluan olla tämä, en halua olla uhkea, pissis, kumibarbara, erilainen hippityttö tai barbin näköinen leikelty tyyppi. En halua olla mitään vaan sen takia, että se miellyttäisi muita, haluan olla minä, MINÄ. Minä itse, Minna-Kerttu, on kaikkein kivointa olla, en halua olla kenenkään entisen tyttöystävän näköinen, vaikka se entinen tyttöystävä olikin varmaan paremman näköinen, koska sillä oli enemmän rasvaa sen kehossa ja siten varmaan isommat tissit tai jotain. ÄLKÄÄ KOKO AJAN KERTOKO MULLE, MILTÄ MUN PITÄISI NÄYTTÄÄ. Kiitos. Tiedän ihan itse, miltä tuntuu hyvältä näyttää. Toteutan itseäni mun ulkomuodolla, mun ulkonäkö lähentelee jo harrastusta, eikä sen hoitaminen kuulu kenellekään muulle.
Ja:
Mulla ei ole syömishäiriötä, vaan taipumus siihen. Tunnen myös mun kehon, enkä tarvitse niin paljon ruokaa kuin jotkut muut. Mun keho on nyt aikuinen, eikä siihen mene enää niin paljon kuin teininä, ja jos syön yhtä pajon kuin silloin, mulle tulee huono olo, kuten nyt tuli ja vatsaan sattuu, kun söin liikaa. Tiedän, milloin mennään vaarallisen puolelle kaloreiden laskemisessa ja pyydän silloin Tuukkaa katsomaan mun perään, mutta tiedän myös, milloin olen ihan kunnossa. Sitäpaitsi mun syömisongelmat ei liity mitenkään siihen, että kuvittelisin olevani parempi laihana tai laihojen ihmisten olevan kauniimpia, jokainen näyttää hyvältä itselleen sopivalla tavalla. Mun syömisongelmat on ulkoisempia oireita sisäisistä jutuista, eli jos ahdistaa liikaa, ulkoistan ahdistuksen syömisen kontrolloimiseen, niin ei ahdista enää niin paljon. Joten ÄLKÄÄ KERTOKO MULLE, KUINKA TYHMÄ MÄ OLEN, KUN KUVITTELEN LAIHUUDEN OLEVAN SIISTIÄ. EN KUVITTELE.
Olen joo ollut vähän masentunut, mutta sille ei nyt voi mitään. Puran sen taiteeseen ja olen luova, joten sekään ei ole sen pahempi ongelma. Älkää vaan kiltit rakkaat ihmiset kertoko mulle koko ajan, kuinka olen tyhmä ja kiittämätön ja hölmö idiootti, se ei auta yhtään mitään. Tekisi mieli kirjoittaa tähän perään, että toki tiedän, että olen tyhmä ja idiootti, etten tajua asioista mitään, ettei minusta koskaan ole mihinkään, edes katsomaan itseni perään, että olen täysin turha ja taakkana maailmalle. En kuitenkaan suostu enää olemaan sitä mieltä, koska en usko, että olisin kaikkia muita ihmisiä turhempi ja typerämpi ja pelkkä inhottava loinen toisten muodostamassa kauniissa yhtenäisyydessä, koska en itsekään ajattele kenestäkään niin.
Ja anteeksi, jos joku pahastuu siitä, että sen nimi näkyy täällä jossain. Kannattaa sanoa heti, koska teen sitä joskus ihan vahingossa ajattelematta asiaa enää sen jälkeen, ja poistan sen heti, kun mulle sanotaan. Jos taas asia on siinä, että joku kuvittelee tunnistavansa itsensä vaikka sen perusteella, että on ollut kamala toista ihmistä (usein tässä tilanteessa mua, olenhan mäkin ihminen) kohtaan ja kuvittelee mun tekstin viittaavan tilanteeseen, niin voivoi, kannattaa katsoa peiliin ja miettiä uudelleen tekosiaan, jos ei kestä nähdä niitä tekstinä (tai kuvittelee ne kohtiin, joissa niistä ei mainita). 
Antakaa mun olla onnellinen, se  ei ole keneltäkään pois. Ja jos haluatte olla mulle kivoja, niin OLKAA. Kuunnelkaa, mitä mulla on sanottavana ja kysykää, mitä mulle kuuluu (ei small talkia, kiitos) ja KUUNNELKAA. Ei auta yhtään, jos selitän mun asioista ja huomaan, että oon puhunut turhaan. Kyllä mä itse tiedän mun asioista, puhun niistä, jos joku toinen haluaa tietää (mikä tosin on erittäin mukavaa ja tekee olon paremmaksi). 

-

Outo olo, kipuava tunne, ahdistuksen ja oksetuksen väliltä. Ei inhotus, vaan täysi hämmentyneisyys negatiivisesti latautuneena. Kuristava hämmennys, sitä se on.
Ei pitäisi, kauneimpia asioita ei pitäisi liittää rumimpiin, mutta niin se vain on, että kipu ja nautinto kulkevat käsikädessä, mitä suurempi nautinto, sitä suurempi kärsimys on sen kääntöpuoli. Siksi tämä tunne.
Kauneuden ollessa muualla palaa rumuus, joka on piillyt mielessä pitkään. Pelkään puhua, pelkään liikkua, sanoa ajatuksiani ääneen, pelkään kertoa, pelkään osoittaa tunteitani. Samalla haluan niin kovasti avata itseni maailmalle. Pelkään, että maailma potkii minua avonaiseen syliini, eikä minusta jää mitään, paitsi jähmettynyt kerä, joka ei näe, kuule, eikä tunne ulkomaailmaa.
Kaikkialle sattuu. Miten pääsen mihinkään? Olen koko päivän yksin nyt, kun eniten kaipaisin halausta. Toisaalta, yksin ollessa on helpompaa olla surullinen, ei tarvitse pusertaa hymyä, joka ei ole aito.
Samantien olla ruma. Sitä voisin. Kun ei kuitenkaan ole mitään iloa olla kaunis, jos on niin surullinen.
Ei minusta ole pakottamaan tätä tunnetta pois. Pelkään tätä tunnetta, pelkään, että se vie minulta kaiken, varsinkin rakkauden, joka tulee rakkaimmiltani.
Ihana koti, ihana rakkaus ja ihana valo. Kaikki on jossain muualla, sumuverhon takana ja minä olen yksin paikassa, jota ei ole, epäpaikka, se on minun oloni.

Kaikki on hyvin, anteeksi alas luotu katseeni.

Välikappalehuomautus, ps. (ei ole post vaan pre) Kirjoitin novellin mun painajaisesta, jonka näin viime yönä, lukekaa se, se oli aika jännittävää.

Noni, Tuukka joskus pyysi, että sanoisin itselleni olevani ihana ja kirjoittavani siitä, kuinka kaikki on niin iloista. Tosiaan,KAIKKI ON NIIN ILOISTA. Mulle kuuluu hyvää, koska kaikki on hyvin, olen kaunis ja kiva (kauneus ei kyllä ole mikään ominaisuus suuntaan eikä toiseen, mut ihan sama), olen mukava ja hyvä ihminen, osaan tehdä musiikkia, kirjoittaa hyviä tekstejä ja runoja, osaan tanssia kauniisti ja olla muutenkin vaan siisti tyyppi. Ja taion hyvää ruokaa vähän mistä vaan. Mulla on ihania kavereita, ihana poikaystävä ja ihana perhe. Mä opiskelen mun unelma-ainetta ja mun harrastuksesta ja elämäntavasta on tullut mun elämän keskipiste, mikä on kivaa. Filosofia. 
Olen yksi kaikista kivoista ihmisistä. :) (ruma hymiö, sori). 

Kesäpainajainen

Neuvosto-Viro 1986.
Tasainen nurmikenttä keskellä tyhjää ja harmaata kaupunkirakennelmaa. Ihmisiä kyllä riittää. Porukka puikkelehtii isojen ja toisistaan kaukana olevien talojen välissä ja makoilee nurmikentällä. Kenttä on kaupunkilaisten puisto, ja ajaa asian kuumana ja aurinkoisena kesäpäivänä.
     Joku ottaa aurinkoa, joku pieni lapsi leikkii ja joku koululainen lukee kokeeseen. Kaikilla on oikeastaan poikkauksetta hauskaa. Ihmisiä on nurmella paljon, minä heidän joukossaan.
     Bussista nousee yksi polkkatukkainen blondi mies, jolla on aurinkolasit. Hänen jälkeensä nousee toinen, lyhyt- ja tummatukkainen, hänelläkin aurinkolasit. Katselen ympärilleni ja tunnen iloa lämmöstä ja ihmisten vapaasta olosta kaiken harmaan vankilakaupungin keskellä. Ei kaikki olekaan niin rumaa.
      Sivummalla leikkivien kolmevuotiaiden otsiin ilmestyy punaisia virtoja. Jostain kuuluu laukauksia. Aurinkolasimiehet ovat vetäneet esiin aseet ja alkaneet ampua. Lapset ovat kaatuneet maahan ja kaikki tuijottavat tapahtunutta epäuskoisina. Pienet lapset, jotka olivat suloisia ja pullaposkisia hymynaamoja, makaavat nyt ilmeettöminä maassa verisinä ja luodinreiät otsissaan. Ampujat jatkavat tappamistaan. En ymmärrä. Eikö yleensä mene niin, että tappaja tappaa pari kaikkein syytöntä ja sitten huutaa, mitä tällä kaikella haluaa ja sitten saa sen ja lähtee pois?
      Tappajat kävelevät vierekkäin ja ampuvat määrätietoisesti ja suunnitelmallisesti. Koululainen, koululainen, tyttö, jolla on vaaleat saparot, koulupoika, joka yrittää mennä piiloon vihkonsa taakse, nainen, joka ottaa aurinkoa, kaikki saavat osuman otsaansa, ja kaikki kaatuvat selälleen maahan kasvot veressä. Koululaiset koettavat mennä piiloon kouluvihkojensa alle ja sivujen väliin, mutta tappajat nostavat heidät esiin ja ampuvat järjestelmällisen kylmästi, kuten he tekevät kaikille muillekin. He lähestyvät minua ja tiedän, ettei mitään ole tehtävissä.
       Katselen tappajia ja pohdin, miltä kuoleminen tuntuisi. Yritän rauhoitella itseäni, eihän minun kuulu tuntea kuolemanpelkoa, en ole yksi niistä tavallisista inisijöistä, jotka eivät pysty pitämään yllä mielenrauhaansa. Ehkä se polttaisi, luotihan taitaa olla kuuma. Kerran se kuitenkin vain sattuu, sitten se on ohi. Tai ehkä se iskisi kipeästi, kun luoti rikkoisi otsaluun ja räjähtäisi aivoissa. Entä jos jäisin eloon? Olisin sen jälkeen vammainen. Kukaan muu täällä ei kyllä ole luodin jälkeen jäänyt, joten ehkä ei sitten syytä huoleen.
       Polkkatukka blondi tulee kohdalleni. Odotan. Hän ei ammu. Odotan. Hän säätää jotain aseensa kanssa. Alkaa jo vähän ärsyttää. Olen koko ajan valmis, enkä halua pelätä enää. Ammu nyt. Blondi katsoo tummatukkaista ja tajuan, ettei heillä ole enää luoteja jäljellä. Tummatukkainen harppoo ruumiiden ja pelokkaiden ihmisten läpi bussille, josta kysyy, voitaisiinko sieltä myydä heille vähän lisää. Monet bussikuskit ovat alkaneet näihin aikoihin tehdä bisnestä myymällä kaikenlaista asetavaraa sivuikkunastaan. Bussikuskin kaunis avustajanainen katselee tilannetta, painaa päänsä alas, sulkee ikkunan ja sen takaa pudistaa päätään. Ei luoteja tappajille (mutta keille niitä sitten pitäisi myydä?). Tajuan tilanteeni onnekkuuden ja blondin vielä tuijottaessa epäuskoisena tummatukkaista, jolle ei myyty luoteja, nousen ja lähden juoksemaan. Kukaan muu ei lähde, paitsi toinen ampujista. En tajua, kumpi, enkä ehdi katsoa perääni.
      Kadut ovat täynnä ihmisiä, eikä kukaan ole huomannut puistossa tapahtunutta. Ihmisiä tulvii edessäni, ängen läpi ja juoksen niin kovaa kuin pystyn. Tässä kohtaa annan kuolemanpelolle täyden vallan, se antaa energiaa juoksemiseen. Jostain syystä kadulla lauletaan jotain hindunkielistä, voi ei, täällä on hinduhäät. Juoksen silti, minulla on siihen lupa, kun perässäni on tappaja. Yritän huutaa jo etukäteen, että olen tulossa läpi, niin jotkut tajuavat siirtyä ja pääsen nopeammin. Ylitän risteyksen. Risteys on leveä ja tyhjä, ja pelkään tappajan näkevän minut täältä. Katson ensimmäisen kerran taakseni. Ketään ampujaa ei kuitenkaan ole, mutta jatkan silti juoksemista.
       Tulen Mustamäelle. Harmaita taloja, isoja paneelirakennuksia, joissa on kaikissa samanlaiset pienet asunnot ja samanlaiset huonekalut, samanlaiset rappukäytävät ja samanlaisia ihmisiä. Talot ovat kauniissa shakkimuodostelmassa, kaupunginosan keskellä kohoaa mäki. Koko Mustamägi on rakennettu mäelle ja siksi tie nousee jatkuvasti. En jaksa juosta ylämäkeen, joten kävelen. Tie on hiekkatietä, asfalttia ei ole. Tienvieri on täynnä pieniä kojuja, joista myydään tavaraa, kaikkea neuvostosälää, kuten pinssejä ja olympianukkeja. Niiden välissä on autoja, punaisia ja vaaleansinisiä ladoja ja saparoseja. Minun isoisälläni oli tuollainen vihrä sapa.
      Kävelen ja yritän hengittää syvään. Olen lopen uupunut, en jaksa juosta enää. Kaikki on nyt hyvin, tappajat jäivät kauas taakse.
      Tulen kaupungin laidalle. Täällä on iso uimaranta, jossa on paljon ihmisiä pitämässä hauskaa ja viettämässä lomapäiväänsä. Vaaleaa pehmeää hiekkaa riittää loputtomiin, taustalla näkyvät Mustamäen harmaat ja mielettömän rumat paneelitalot, jotka eivät olekaan enää niin rumia nyt, kun ne nousevat uiimarannan vieressä. Uimaranta on kaunis, ihmiset ovat kauniita. Jokainen ihminen taitaa hymyillä, kaikilla on hauskaa nautittaessa auringosta. Täällä on jotkut festivaalit tänään ja kaikki näyttävät odottavan niitä. Festivaalilavana toimii taso, parvi tai mikä uloke, sellainen puusta tehty iso terassi, joka levittyy kuin kattona kaksi metriä alempana olevalle vesirajalle. Mäki, joka loppuu uimarantaan, päättyy kuin näkymättömään seinään ja jyrkkä seinämä on 90 asteen kulmassa tarjoten alemman jännän tason, jonne mennä kävelemään ja uimaan. Menen kapeita puisia portaita alas ja kävelen veden äärellä. Taaempana on perhe pienen lapsen kanssa, ja pieni lapsi kyselee kaikenlaista siitä, miksi meressä on paljon vettä siihen, miksi ihmiset tulevat tänne. Tosiaan, en tiedä, ehkä siksi, että kaupungissa on niin rumaa.
      Paljon ihmisiä, onnellisia lapsia ja hauska tapahtuma. Muistan tappajat. Katson ylös, ja näen saman blondin seisovan ase kädessä ylhäällä katsellen merta. Tummatukkainen tulee hänen viereensä, he sanovat jotain ja tajuan tilanteen alkavan taas. Yritän juosta seinämän viertä niin, etteivät he huomaisi minua. Jossain joku kiljuu, kuulen, kuinka rannalla kaikki menee sekaisin, kukaan ei ole enää iloinen, eikä päivä ole enää kaunis. Juoksen kulman ympäri ja katsoessani taakseni huomaan tappajien osoittavan aseillaan muualle, he eivät ole nähneet minua.
      Hiekassa on vaikeaa juosta. Jalkani eivät saa maasta kunnon otetta ja olen jatkuvasti liukastumassa ja kaatumassa nenälleni. Otan tukea kivistä, joista on rakennettu seinä matalamman ja korkeamman tason ylläpitämiseksi, ettei kaikki vajoa kasaan.
"Sinä, joka satutit, sinä joka tuhosit minun sydämeni. Sinä, joka unohdit ja sitten lähdit pois". Päässäni alkaa soida kappale vuosien takaa ja ymmärrän sen hyvin sopivan tilanteeseen, vaikka tämä onkin jotain hieman toista.
     Ryömin eteenpäin hiekassa ottaen tukea kivimuurin ulokkeista. Kivien säästämiseksi se on myös täynnä kaikenlaista, kuten laudanpätkiä ja metallipurkkeja. Käteni lipeää metallin kohdalla, mutta saan noustua taas ylös ja jatkettua matkaa. En kuule enää laukauksia, pääni on niin täynnä pelkoa. Kaikki muu on poissa.
     Tulen uimarannan reunalle. Tästä alkoivat paneelitalot, kamalaa elementtiä. Hiekkatietä, tietä, lopultakin! Tiellä saisin juostua paremmin. Taloja ja pari puuta, voin piiloutua niiden väliin. Olen ihan puhki, saan hädin tuskin kammettua itseni mäen huipulle. Lähden siitä alaspäin. En uskalla katsoa taakseni, toivon, etteivät tappajat tulisi perääni. Juoksen ja näen mielessäni maassa makaavat lapset, joiden otsissa ammottavat luodinreiät ja verisistä kasvoista on ainiaaksi kaikonnut ilo.

Ja sieltä he taas tulevat, kauneimpani.

Väsyttää. Onneksi orientointiviikko ja superdupersvenskspråkighet on ohi. Niin vaikeaa, vaikkakin palkitsevaa. För att jag på riktigt kan nu svenska. Men ändå, orkar inte prata det hela tiden.
Nojo.
Nukuin Uudella viime yön, ensi kertaa näin, mitähän seuraavaksi. Thomas Wallgren joka tapauksessa on tulossa puhumaan Dilemman fuksiaisiin.
Join paljon karpalolonkeroa. Naurakaa, se on hyvää. Samoin se limemansikkasiideri. Se Rekordeligin, se on hyvää. Tosin sinä Toinen et naura kuin minun unissani.
Ah ja Crowmoor. Sekin oli hyvää.
Onneksi tänään sentään oli viiniäiset, vähän sivistyneempää sentään. Yliopistossa on niin rankkaa. Mut jo, kaikki filosofin personal oli oikein kivaa seuraa ja vitsi ne yrittää saada mut tekemään kaikkea, mitä en jaksa. Mut en kyl tee mitään, sori vaan.
Katselin tänään universumia. Se oli pieni vaaleanpunainen kumipallo, jonka sisällä 6000 galaksia lenteli kukin omaan tahtiinsa muodostaen pieniä galaksipilviä. Kaunista.
Sitten koen taas olevani huono jostain syystä. Vaikka olenkin ihan hyvä, IHAN HYVÄ, HYVÄ!!!

Olla rakastettu, mitä ihmettä?! Kuitenkin, ihmeitä tapahtuu ja ilo kasautuu ja sitten pursuaa, kun se pääsee rikkomaan sen suojamuurin.

Sanoin Eilille kirjoittavani, joten tässä tää:

Pillastuin aika tavalla toissapäivänä. Luulin, että Tuukka, joka on aina niin ihana ja rakas, oli tehnyt jotain tyhmää ja loukkaavaa, ja olin siitä aika loukkaantunut ja vihainen. Huhh, melkein olisin puhunut siitä Aralle, mutta onneksi tällä kertaa se, etten ehtinyt sanoa mitään, oli aika hyvä.
Vähän ehkä edelleen ahdistaa, koska mua nyt ylipäänsä ahdistaa kaikki, mikä liittyy seksuaalisuuteen ja näin, eikä se varmaan ihan kohta ole lähtemässä pois. Kun kun, kun on ollut käytetty ja hyihyi niin eespäin, ei oikein ihan helposti lähde se perustunne, joka ei ole mitään positiivista. Se on sellainen tunne, joka nousee ja kasvaa hiljalleen, koko kehoa alkaa kuumottaa, alkaa pelottaa ja huimata, enkä pysty enää tekemään mitään, koko keho on täysin lamaantunut.
Tuukka ei ollutkaan tehnyt ihan sitä, mitä olin luullut. Oikeastaan, oli hyvä, että kysyin asiasta, koska sen ansiosta Tuukka kertoi jotain todella kaunista ja melkein alkoi itkettää. Ei kukaan voi rakastaa mua niin paljon sillä tavalla.
Mutta mua edelleen ahdistaa. Haluisin sen pois. Haluan olla vapaa, en halua, että rintaan ja vatsaan sattuu koko ajan, en halua, että hengästyttää ja väsyttää, kun mieli on niin sekaisin. Tajusin eilen, että ehkä voisin tosiaan jopa puhua mielenterveydellisistä häiriöistä. Olisi pitänyt puhua jo talvella, muttei pystynyt.
Haluan avata siivet levälleen ja lentää vapaana. Haluan ilmaa, raitista ja ihanaa tuulta, jonka päällä liitää. Haluan pysyä järjissäni.
Meinasin tänään kertoa liikaa. En puhu, en koskaan tule puhumaan. Ehkä siksi, etten pysty, alkaa itkettää liikaa ja sitten, kun itkee, ei oikein voi puhua. Enkä halua, että kukaan ikinä ajattelee mua siinä tilanteessa, ollen niin hyväksikäytetty niin rumalla tavalla. Tänäänkin alkoi itkettää ja kuumottaa ja tajusin jossain vaiheessa vetäytyneeni kerään ja puristavani kovaa itseäni kasaan. Se iso lapsi, joka oli liian vahva.
Kuitenkin, Tuukka on ihana. Voin nyt todella rauhallisin mielin sanoa, että se rakastaa mua, eikä mun tarvitse pelätä, että sanon jotain väärin, tai että se ei oikein tykkäisi tai jotain. Tuukka ja minä rakastetaan toisiamme. Siinä se on. Todellakin, maailman ihanin mies rakastaa mua, eikä näe mua välineenä, vaan ihmisenä, rakastaa mua, eikä mun kehoa.
Mutta kultarakasihanaiseni, muista valita sun sanat oikein. Mun mieli on niin herkkä, se on edelleen pieni hauras lasikuula, joka helposti hajoaa, ja sitten, kun se hajoaa, ei ole enää mitään tehtävissä, koska en todellakaan tiedä, miten lasia korjataan niin, että se olisi taas kauniisti kunnossa. Jokainen sana, joka kuulostaa väärältä, on vaarallinen. Tiedän sen, ja siksi sanonkin. En halua seota ja kadota ahdistukseen, koska se ahdistus on polttavaa ja hukuttavaa tummaa merivettä, josta ei koskaan pääse pois, vaan sinne tukehtuu ja kuolee. Enkä halua kuolla sillä tavalla. Haluan kuolla onnellisena.
HALUAN. Opin haluamaan. Mullakin on oma tahto! Mitä ihmettä. Kun joku tarpeeksi usein kysyy, mitä mä haluan, mitä mulle kuuluu, mitä mä ajattelen, alkaa pikkuhiljaa kasvaa varmuus siitä, että saan haluta, toivoa ja myös ilmaista sen. Mulla onkin nyt pari haluttavaa asiaa ja mielelläni puhuisin niistä. Vähän, ihan vähän pelottaa, mutta se ei varmaan haittaa. Kyllä se menee ohi.
Parin päivän aikana on tapahtunut  paljon. Mun itsevarmuus kasvaa hieman kerrallaan ja olokin paranee, ahdistus häviää hiljalleen ja kaikki alkaa tuntua paremmalta. Onneksi ei ole kiire.

Ah ja kuin intellekti olenkaan omassa yksinäisyydessäni valkoisessa huoneessa metsän kasvaessa olohuoneen ikkunasta sisälle. Ja sitten olen iloinen ja sitten, vähitellen, tajuan, ettei mikään onnistu kuitenkaan. Sisälle sattuu, koska muistan, kuinka raskasta oli nähdä unta asiasta, josta en ikinä pääsisi yli. Olen muutenkin viime aikoina nähnyt kamalia unia (Tuukasta, mikä tekee niistä vielä hirveämpiä, koska TUUKKA ON IHANA!). Asiaan (jota ei muuten ole, varoituksen sanani teille rakkaani):

Piti opiskella. Taas. Mutta mitä tekee Minna-Kerttu? Como terroritaa, HARLEM SHAKE!!! Sheikkaa joka paikkaa, pumpupumpupmpumppumpumpumumpumpmupmum ja pyöri ympyrää keskellä isoa lattiaa. Mutta kuinka ollakaan, mikä sohvaperuna! Makaan kone sylissäni ja katselen muiden sheikkaamista netistä. Youtubenörttielämätöntyhjiö = minä. Sitten kuuntelen melankolista lattiallamakaamismusiikkia ja mätän lisää riisiä omnom koska en halua syödä asioita, jotka maksaa paljon ja ajattelin säästää ruokakustannuksissa ja ajattelin myös laihtua, mutta noh... Yksin kotona koneen ja ruoan kanssa ei auta yhtään mihinkään, ruokaa kuluu ja rahaa menee. Sitten katselen itseäni peilistä kaiken syömisen jälkeen ja ajattelen, että olen hirveä läski. Hyvä hyvä, ensin syödään jääkaappi tyhjäksi ja sitten ihmetellään, kun on niin läski olo. Nojoo. Sitten mennään juomaan teetä ja ollaan niin kivoja kalorittomia. Ihan niin kuin salaatti bicmacin välissä tekisi siitä terveellisempää.
Ja pahoitteluni teille, jotka satuitte ehkä lukemaan tämän. Aivo-oksennusta. Olen oikeasti todella syvästi pahoillani, tarjoan vaikka teetä ja muffinsseja niille, jotka vaativat korvausta aikansa tuhlaamisesta. Vaikka kuka toisaalta käski sinua kasvotonta Toista notkumaan koneella lukemassa turhanpäiväisyyksiä. Kuinka onkaan mahdollista tehdä jotakin niin typerää kuin kuluttaa potentiaaliaan tällaisiin. Nytkin olen kuluttanut tunnin kaikkeen turhaan, kun piti opiskella ja tulla fiksuksi ja filmaattiseksi ja saada vitonen tentistä ja tulla opettajaksi ja tutkijaksi ja kirjailijaksi ja muusikoksi ja vaikka miksi taiteilijaksi. Ei tule mitään, musta tulee shvaperunatyökkäripummi, josta tulee läski, koska leipäjonosta saa hyvää pullaleipää ilmaiseksi.
Kun tauosta tulee loputon, ollaan jo kuoleman puolella.
En ikinä pääse kuolleiden filosofien sarjakuvaan.
Eikä rentussa, joka on nainen, ole edes mitään kiinnostavaa. Alan tyhmäksi, niin ainakin yhteiskunta hyväksyy mut, koska olenhan blondi nainen, miksen siis ole tyhmä? Vaikka mietinhän toki tyhmiä asioita jatkuvasti ja mietin, että mikäköhän on se ero, että miettiikö tyhmiä asioita vai onko kokonaan tyhmä? Jaa, ehkä se jos ei tajua. Kuin noloa vastata omiin kysymyksiinsä kuin ala-asteelainen, ja vieläpä ah niin tyhmästi ja mukatietävästi, hieman nöyristellenkin. Halveksien itseään, se on se juttu. Kaiketi.

Miksei tänään sada?

Aah, olen iloinen, siksi en kirjoita. Ja luen, siksikään en kirjoita. Oi rakas Raatikaiseni, kirjasesi jopa tarjoaakin jotakin kiinnostavaa ihmisyyden ja tieteen välillä. 
Ihminen, ihana idioottiolento. Pahoitteluni, ja tiedän, että onhan tämä jo moneen otteeseen kuultu, mutten tajua, miksi ihmeessä on pitänyt kehittyä olento, joka on kaikin puolin vammainen (ja että miten tällainen kehitys on edes ollut mahdollista). 
Niin.
Ulkona on satanut viime aikoina paljon. Se on mukavaa, kaunista ja no, rauhallista. Haluaisin juosta kaatosateeseen tanssimaan, mutta kehoni haluaa pysyä sisällä, ja sitäpaitsi pelkään olevani naurettava. Ei mitään, mutta unelma elää.
Kurkkua kuristaa. Haluaisin juuri nyt rankkasateen olohuoneeseen, makaisin sen alla ja muistelisin Pantheonia, kaikkia kreikkalaisten jumalia, jotka valaisivat valonsa päälleni pisaroiden kautta. Se Taivaan avaus siellä keskellä Italiaa, jossa jokainen juoksee rahan perässä ja huijaa jokaista vastaantulijaa, siellä on pyhä paikka, jossa koin ensi kertaa pehmeän sateen.
Kurkkua kuivaa. Antakaa minulle juotavaa, ravitkaa minut!
Ei, älkää! Älkää tulko lähelleni taaskaan! Ei minun kuulu sataa, se on taivaan tehtävä.
Haluaisin puhua, mutta olen naurettava, en voi puhua, sillä olen jo puhunut kaiken, mitä voi sanoa ääneen. Yritän aina korostaa sitä, että on asioita, jotka ovat niin pahoja, ettei niistä tiedä kukaan muu kuin minä ja tekijä, jotta joku ymmärtäisi asioiden vakavuuden, mutta eivät tämän kaltaiset asiat ikinä mene perille kauniille ihmisille. En voi pyytääkään, ei se ymmärrys siitä kasva. Eikä siitä, etten sano mitään. En kuitenkaan aio sanoa. Mikä hauska pikku dilemma.
Ei, nyt ei enää pysty. Tarvitsen vettä ja, alkaa pelottaa. En pystynyt nukkumaan viime yönä, en pystynyt olemaan yksin. En tosiaan saisi saada yhtäkään ylimääräistä aistiärsykettä, joka ei ole varmasti poissa pimeän tullen. Pelkään, että joku on täällä.
Jos onkin, tarvitsen sitä vettä! Miksen voi mennä keittiöön hakemaan lasillista? Kuinka laiska voi ihminen olla?!

Ps. Tervetuloa parahin Katariina!

Tammerfors och jag älskar dig

Jag var i Tammerfors igår och idag, och det var väldigt trevligt. Det bästa var att träffa Eili och prata med henne och att jag hittade en stol som jag genast började älska. Den är just sådan som jag har sökt för lång tid men har inte hittat. Och slutligen hittade jag en från Tammerfors gator!

Sitten toinen juttu, meen BERLIINIIN Tuukan kanssa! Ja, kun nyt tulin kotiin, mielen yhtäkkisestä tilannoususta syntyi uusi kappale, mitä ihmettä, on kovin harvinaista, että teen enemmän kuin yhden kappaleen vuodessa, ja tänä vuonna niitä on syntynyt jo KOLME!! Ohh ja voih. Joo, lisään tänne vielä sen, että se on ehkä vähän paremmin sanoitettu kuin aikaisemmat, koska se ei ole enää mitään "ah rakastan sua niiiiiin paljoon"-juttua, vaan sen nimi on näköjään (jotain) sex pet ja se kertoo siitä, kuinka en ole sitä, mitä jotkut ihmiset haluaa mun olevan, etten ole sellainen asia ja sellainen nukke, vaan ihminen, enkä kenenkään seksilelu, vaikka olenkin nainen. Eli siis että vihaan pornoa, enkä ole pahoillani siitä, etten täytä jonkun idiootin odotuksia, koska yllättäen mäkin olen ihminen.

Ja, und ich liebe auch Tuukka, und alle andere auch. Ich kenne dass ich muss das in jedem Schrift sagen, dass ich ihn liebe, aber vielleicht macht es nichts. Äää, und warum muss ich auf verschiedene Sprache zu schreiben??

Ingen aning, moikka alla människor.