Pieni valaistu tila, kuutio, keskellä pimeää hiljaisuutta. Maailma on vain minä, tilani ja loputon olemattomuus, pelkkää pimeää ja tyhjää. Joku tulee, joku menee, ovi käy ja olen taas yksin.

En tiedä ulkomaailmasta, onko sitä. Maailmallisuus, toki, mutta onko maailmallisuuteni vain valaistu tila ja ulkopuolinen kokemus pelkkä illuusio? Jos näkisin, jos pääsisin ulos.

Unissa kuljen muualla, paikoissa, joita ei täällä ole. Kadut, märkä sade ja musta asfaltti, joka valuu noroina viemäreihin. Nopeita junia, kasvottomia kuljettajia ja ihmisten varjoja. Vieraita sisätiloja, vastaantulijoita, puhetta jonkun kanssa, jonka tunnen. Entä jos heräisin, katoaisiko tämä? Yritän katsoa seitsemännestä kerroksesta alas, mutten näe mitään, kun siellä ei olekaan mitään. Vain varjoja.

Herätessäni kaikki on poissa. Valkoinen tila, kaksi huonetta, eteinen, jossa ovi tyhjään, kylpyhuone ja keittiö, joka hurisee vaimeasti. Käyskentelen ympäriinsä ja ihmettelen, onko se kaikki todellakin ollut minun elämääni, minuahan ei ole. Varjojen maailmassa on se, missä olen käynyt ja elänyt tilan ulkopuolella, eteisen ovi näyttää suurelta ja uhmaavalta, sieltä pääsee siihen tyhjyyteen, josta herää uni. Todellinen on vain minussa.

Kaikki hajoaa, tila ei tunnu käden alla. Olen tilavuus, jonka minun kehoni vie ei-mistään. Tulen ajatelleeksi, miten ei voi olla mitään muuta, sillä saadakseni käsityksen mistään muusta sen pitäisi olla jotenkin, ehkä. Tai ehkä sitä on, mutta vain unina, ei täällä. Tilakin muuttuu vähitellen uneksi, eikä todellisuutta enää ole, pelkkää harhaa ja minun kehoni yksin tyhjyydessä. Ketään ei ole, kukaan ei enää astu eteisen ovesta, ovikin on kadonnut ja vajoan tiedostamattomaan.