Tunteettomuus

Päivä meni ohi katsellen maailmaa elokuvakankaalta. Istuin baarissa tyyppien kanssa, jotka on mun kavereita, mutta joita kohtaan en tuntenut mitään, paitsi mukavuutta olla siinä seurassa. Puhe ryntäili vähän kaikkiin aiheisiin ja tunteiden ollessa poissa aikaa jäi tyhjälle tilalle, joka tuli esiin toisten naurussa ja katseissa, joissa eli jokin. Tarkkailijan näkökulmasta huomaa erinäisiä asioita ja kiinnittää huoiota siihen, mitä ei aikaisemmin ole nähnyt. Kuin katsoisi liikuvaa kuvaa, jossa jokainen vaikuttaa hahmolta, joka ei ymmärrä ympärillään tapahtuvaa ja tekee juuri niin kuin sohvalla istuva katsoja tietää, ettei tulisi tehdä.
Meitä oli pöydän ympärillä yhdeksän. Katselin kaikkia ja huomasin, kuinka nuorin fuksinen yritti kovasti päästä mukaan vanhempien opiskelijoiden puhetapaan ja elekieleen. Vanhemmat opiskelijat esiintyivät lähes moitteettomasti ja vain vaivihkaa ilmaisivat alla kytevän epävarmuuden. Puolet taisi olla enemmän tai vähemmän omia itsejään, mikä teki sen, että olivat aikalailla hiljaa. En tiedä, huomasiko kukaan muu, mutta keskustelu sujui kuten aina, mikä toki hieman huolestuttaa. Mietin, onko se aina ollut sitä, että heillä on se kuvitelma jostakin "toisesta", jonka edessä olla jotakin, mitä pelkää, ettei todellisuudessa ole.
Katselin heitä, enkä osannut enää välittää. Lopulta itsekin alensivat itsensä ja alkoivat halveksia olemistaan, samoin mun, mistä heräsi lopulta jotakin. Kerrankin tunsin, joten jouduin lähtemään, sillä se porukka, jotka elivät siinä ohuimman veitsen terällä, olisivat romahtaneet alas egoistaan huomatessaan jotakin todellisesta ihmisyydestä, avattuna ja verhon takaa.

Lauseista on tullut jotenkin lyhyitä ja ytimekkäitä, kuin koneen ajattelemia. Ei ole enää sitä särmää, mikä oli ennen, sillä voima on siirtynyt elossa pysymiseen. Kuvittelin, että paranisin näin, ehkä niin, ehkä hitaasti, mutta toisaalta olen alkanut pohtia, että ehkä tämä onkin vain pahempaa kuin ennen. Toisaalta, pystyn puhumaan joistain asioista, joten, vaikea sanoa. Olen kuitenkin viime aikoina pohtinut, tulenko koskaan parantumaan tästä, vai onko olotilani muuten vain luonnostaan tämä, jolloin mitään parannettavaa ei edes ole. Mietin, tuleeko kaikki aina olemaan näin. Pohdin tosissani sitä, ettei tunnu olevan järkeä elää tällaista elämää, mutta toisaalta, samahan se on, elänkö pidempään, suhteessa elämä on aina yhtä pitkä. Jos taas kuolen nyt, en ikinä saa tietää, pääsenkö koskaan tästä.
Toisaalta. Ehkä tämä on juuri sitä olemisensa edessä ahdistumista, sitä, mistä Kierkegaard ja Heidegger puhuvat ja mikä tuntuu olevan hämärän peitossa koko elämän, kun elää vain arkimaailman jokapäiväisyydessä. Ehkä olen nyt saavuttanut ihmisen puhtaan ymmärryksen itsensä edessä ja ymmärtänyt itseni ontologisesti. Ehkä olen vapautunut kenestä tahansa ja täälläolona olen puhdas täälläolo, en julkisuuden ja tulkkiutuneisuuden muovaama ihan sama kuka. Ehkä tämä vihdoin on sitä, mikä todistaa, ettei ihminen ole kone, sillä ymmärrän elämäni ja eläväni tässä, maailmassa, olevani kuolemaa kohti ja olemalla minä itse. Kone ei ahdistu olemisensa edessä ja nouse masennukseen ja pelkoon. Koneella ei myöskään ole sitä outoutta ja ahdistavuutta, jonka edessä paeta.
Tuntuu paremmalta. Ehkä juuri tätä olisi viisaus, juuri sitä, että sattuu. En ainakaan ole yksi niistä julkisuuden koulimista apinoista, joita ei tarvitse esitellä, kun esittelevät itse itseään. Eikä oikeastaan tunnu miltään sanoa näin, vaikka kuulenkin päässäni äänet, jotka sanovat, että on aika rankkaa tekstiä ja HUHHUH.