Lisää, kaikki, mitä on ja mikä estää elämän ja ihan turhaa, laitoin tekstin taas pieneksi, koska tuntuu siltä, että hävettää

Löysin Carloksella Franz Ferdinandin. Take Me Out, jota laulan kotiin kävellessäni. Toki asuessa samassa paikassa on ulkona kaikkien muiden kanssa ja minä hajoan olemattomiin. Jään ilmeettömänä eteisen ovenpieleen, en voi mitään, etkä sinäkään. En liiku, keho on liian väsynyt nousemaan. Makaan keittiössä. 
Haluaisin mennä jonnekin, tehdä jotakin. Huomenna, aina huomenna, ensi viikolla, ei sittenkään tänään, koska on niin paljon tekemistä, kummallakin ja varsinkin sinulla. 
Ei ole mitään mieltä tehdä enää mitään. Jostain syystä, nyt ihan vakavasti ja ihan sama vaikka olisin kuinka typerä ja kuinka naurettava, en osaa enää tehdä mitään, kun millään ei ole enää tulevaisuutta. Ehkä se on sitä todellista ymmärrystä, mistä Vedat ja muut puhuu. Typerää huomionhakua, hölmöä ja tyhmää, mutta ehkä siinä se onkin, tyhmiä on täällä jo ihan tarpeeksi ilman minuakin. Häpeän olemassaoloani, mutta keventääkseni: "ei voi mitään" ja pieni naurahdus. Ei tämä ole niin vakavaa, nauran kuolemallekin päin naamaa. Tule ja ota, ihan sama, ei kiinnosta.
Ahdistaa, olen alkanut vihata sanaa. Tuntuu typerältä vain hokea samaa asiaa uudestaan ja uudestaan, "ahdistaa vähän", "tänään mua on vähän ahdistanut", "mua ahdistaa, voidaanko lopettaa", "sori mua ahdistaa taas", "ahdistaa, mut kyllä tää menee ohi". Menneisyys kietoutuu nykyisyyteen ja kaikki huono on kasaantunut yhdeksi minuun ja tekee kaikesta kuivaa ja ei-mitään. Mikään ei enää tunnu miltään, paitsi ahdistus ja suru, mikäli ne edes on mitään.
Kun menneessä ja nykyisin tapahtuu samoja asioita, olen alkanut miettiä, miksi juuri minä olen se kokija, joka kokee ihmisten huonot tunteet, muttei itse koskaan toimi. Ehkä ihmisyys on jotakin, mitä minulla ei ole. 
Kaikilla on hauskaa, kaikki nauravat. Tajuan kyllä, mikä on hauskaa, mutta ilmeeni pysyy samana, sitä mystistä olotilaa, mikä muilla on, ei vain herää. Nauru on jotakin, joka oli joskus, muttei enää.
En ymmärrä. Kuinka hauskuus voi olla niin helppoa? Vaikka itseasiassa, tänään oli hauskaa, kun äiti kävi täällä. Ja silloin tiistaina oli jonkin verran hauskaa ja silloin joskus aikaisemmin muistan, että nauroin kerran ja se tuntui hyvältä, jotenkin vapauttavalta, kuin sisältä olisi hajonnut jotakin, joka piti kaiken pahan kasassa. 
Sanoin Hlle siitä, etten enää aio hyväksyä toisilta kuin vain sellaista käytöstä kuin miten itse kohtelen muita. Toki se voi hieman olla hankalaa ilman, että linnoittaudun kotiin, enkä tapaa ketään, mutta aion yrittää. On masentavaa huomata, että suurin osa porukasta (monet mun ystävätkin, ihan sama, jos tunnette huonoa omaatuntoa, mä teidän tapauksessanne ainakin olisin tuntenut jo vuosia) on käyttäytynyt mua kohtaan tavalla, jolla en käyttäytyisi ketään kohtaan. Toki se taas saa miettimään, onko vika mussa, ehkä olen tehnyt jotakin, josta en tiedä, ehkä mun paikallaolo vain on ylipäänsä epämiellyttävää. Ehkä on mun oma vika, jos kaikki, jotka sanoo rakastavansa mua, satuttaa, ja tietenkin vielä enemmän juuri sen takia, että rakkaus avaa musta tilan, johon lyödessä sattuu enemmän kuin vain pintaan.

Mulla oli myös ihan ilmoitusluontoista asiaa Suvi-Anetelle ja Eilille, jos sattuu koskaan kiinnittämään ähän huomiota:
S: Tiedän, että olen huono sisko ja aion olla parempi heti, kun saan itseni sen verran kasaan, että saan ensin hoidettua kuivat velvollisuudet ja sitten tartuttua puhelimeen. Tuukka varmaan auttaa siinä, joten ole sille kiitollinen, ilman sitä mä varmaan makaisin edelleen Kontulan solun lattialla katsellen ulkona liikkuvia valoja ja paranisin liian hitaasti tehdäkseni mitään.
E: Mietin vaan sitä, että sitten, kun tulet tänne, voitaisiin puhua ja jos tarviit lisää materiaalia sun sarjakuviin, voin mielelläni tehdä pienen autobiografisen käsikirjoituksen. Siitä saisi yllättävän paljon materiaalia (tiedän, etten ikinä puhu, kun ei kukaan ikinä kysykään, mutta haa, mun mielenmaisemasta saisi kyllä oikeasti aika paljon irti).

Olen pahoillani en tiedä mistä.