Yksin yöllä aina sortuu

Mutta semihyvä olo nyt.

Luin Ylioppilaslehdestä siitä, kuinka halutaan lisää älykköblogeja. Onhan ne kivoja, mutta niistä yksikään ei kerro tärkeimmistä kysymyksistä. Meni yli 20 vuotta, ennen kuin tajusin, mitä on tärkeimmät kysymykset ja tärkeintä elämässä, eikä siinä ole mitään pinnallista, vaan päinvastoin. Varsinkin analyyttiset kysymykset skeptikon oikeassa olemisesta ovat sitä, mikä on kaukaisinta pintaa, kaukana ihmiselämästä eli tästä, mitä todella on. Siksi en kirjoita "älykköblogia", vaan uniikkia tekstiä, joka kertoo vain minusta, minua ollen vain yksi. Ei tärkeintä ole se, mitä kuvitteellinen sofisti sanoo, vaan minun olemiseni.
Ja luin taas Heideggeria.

Vaikkakaan ei hyvä olo koskaan. Sellaisina häivähdyksinä ja välähdyksinä muistuttamassa siitä, miltä tulisi tuntua, koska on onnellinen, mutta miltä ei tunnu, vaikka on onnellinen.
Jostain syystä on herkkä olo ja loukkaannun kaikesta. Turruttaa tunteet, olisiko se todella vaihtoehto? Osaan tehdä sen kovinkin hyvin, mutta se ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole kovin hauskaa. Luulin olevani täydessä mielenrauhassa, mutten usko, että sellaista voisi vain menettää, tai en tiedä. Ehkä ajatusmaailma toimii fyysisen lailla, eli pieni esimerkki:
Toissapäivänä oli fuksiaisbileet ja oli hauskaa jne, kunnes mun päätä alkoi särkeä niin pahasti, että oli pakko lähteä kotiin (edelleen suuri kiitos Tuukalle, kun tuli mun kanssa, en olisi välttämättä selvinnyt yksin!). Heräsin aamulla vielä pahempaan oloon, väsyneenä päänsärky ei tunnu niin pahalta, kun väsymys peittää osan alleen. Virkeänä kipu kuitenkin takoi ja jyskytti läpi koko kehon seivästäen hermot joka sykähdyksellä. En päässyt ylös hakemaan vettä, mutta onneksi Tuukka jossain vaiheessa toi sitä ja parin tunnin päästä pystyin aikalailla hoipertelemaan pari metriä vessaan, kun sattui niin paljon, että alkoi oksettaa. Siinä vaiheessa kipu oli niin kova, että alkoi pyörryttää, enkä tuntenut enää itse kipua, vain sen suuren jyskytyksen, ja silmissä alkoi sumentua.
Ehkä samalla tavalla toimii mentaalikipu, kun se on tarpeeksi suuri, sitä ei tunne enää, tuntee vain sielun jyskytyksen, muttei kiinnitä siihen enää huomiota. Kivun liennyttyä sen vasta tajuaa ja sitä voi alkaa parantaa.
On ollut perjantaista lähtien aika herkkä olo. Siitä lähtien, kun tuntui, etten omaa päätösvaltaa kuin vain silloin, kun dominantit naiset on kuumia ja siitä, kun tunsin oloni täysin turhaksi ja luin Weberissä yksin ET:n tenttiin. Kaikesta, mistä vain voi, tulee huono olo. Siksi ei ole ollut kovin hyvä olo viime päivinä. Joo, tästä se johtuu, hyvähyvä, kirjoittaminen aina auttaa, varsinkin, kun kohteena on sekä minä itse että näkymätön toinen, kuvitteellinen lukija, joka lisäksi tuntee minut, koska ainahan jokaisen unelmissa on joku, joka tuntee todella ja tietää, mitä tarkoitan kaikilla pikku nyansseilla ja sanasilla siellä täällä. Pelkälle itsellekin kirjoittaminen joskus auttaa, muttei aina, kuten ei nyt.
Herkimmällä hetkellä ei arvostella toista edes vahingossa, siitä seuraa aina tällaista alakuloa ja hirveää herkistymistä.
Ainakin nyt tajusin, mistä tämä johtuu ja miksi perjantaina peilistä tuijotti vastaan maailman rumin ja lihavin ihraluomus. Haluan olla taas normaali ja antaa Tuukan katsoa viisi tuntia shakkivideoita tuntematta oloani yksinäiseksi ja hylätyksi. En halua olla taakka tai takiainen, vaan haluan olla vapaa lintu, jota kutsua ja joka voisi tulla silloin, kun haluaa ja toinen sen ansaitsee. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen sekä riippukivi että kaukainen muisto, samaan aikaan vieläpä, kun on niin paljon ihmisiä. Tuntuu pahalta, kun en aina muista kaikkia rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, vaan keskityn muuhun. Mutten halua puhua virtuaalissa, haluan tavata ja koskettaa toista, olla toiselle toinen oleva ja toisen kanssa, mutta siihen tarvitaan oikea aika ja paikka. 
Huomasin myös, mistä ajoittainen ruokaongelma johtuu. Se tulee esiin silloin, kun tuntuu pahalta ja huonon olon voi ulkoistaa nälkään. Siksi siis: mun mielestä älytön laihuus ei ole siistiä, enkä halua näyttää siltä, ei huolta, mun ruokajuttu on jotain ihan muuta, verrattavissa viiltelyyn, mikä toki tuntuu nololta, koska mun mielestä viiltely on aina ollut käsittämätöntä ja hölmöä, mutta huomaankin nyt itse tehneeni samaa jo vuosia, hieman huomaamattomammin vain.
Hirveää sortumista keskellä yötä.