-

Outo olo, kipuava tunne, ahdistuksen ja oksetuksen väliltä. Ei inhotus, vaan täysi hämmentyneisyys negatiivisesti latautuneena. Kuristava hämmennys, sitä se on.
Ei pitäisi, kauneimpia asioita ei pitäisi liittää rumimpiin, mutta niin se vain on, että kipu ja nautinto kulkevat käsikädessä, mitä suurempi nautinto, sitä suurempi kärsimys on sen kääntöpuoli. Siksi tämä tunne.
Kauneuden ollessa muualla palaa rumuus, joka on piillyt mielessä pitkään. Pelkään puhua, pelkään liikkua, sanoa ajatuksiani ääneen, pelkään kertoa, pelkään osoittaa tunteitani. Samalla haluan niin kovasti avata itseni maailmalle. Pelkään, että maailma potkii minua avonaiseen syliini, eikä minusta jää mitään, paitsi jähmettynyt kerä, joka ei näe, kuule, eikä tunne ulkomaailmaa.
Kaikkialle sattuu. Miten pääsen mihinkään? Olen koko päivän yksin nyt, kun eniten kaipaisin halausta. Toisaalta, yksin ollessa on helpompaa olla surullinen, ei tarvitse pusertaa hymyä, joka ei ole aito.
Samantien olla ruma. Sitä voisin. Kun ei kuitenkaan ole mitään iloa olla kaunis, jos on niin surullinen.
Ei minusta ole pakottamaan tätä tunnetta pois. Pelkään tätä tunnetta, pelkään, että se vie minulta kaiken, varsinkin rakkauden, joka tulee rakkaimmiltani.
Ihana koti, ihana rakkaus ja ihana valo. Kaikki on jossain muualla, sumuverhon takana ja minä olen yksin paikassa, jota ei ole, epäpaikka, se on minun oloni.

Kaikki on hyvin, anteeksi alas luotu katseeni.