Että kirjoittaa iloisista asioista..? Psst. laitoin tekstin pikkuiseksi, koska nyt, kun katson tätä kahden tunnin päästä, en halua poistaa tätä, mutta tätä ei tarvitse lukea, jos joku tulee tänne, niin hypätkää tän yli, ihan turhaa tekstiä, oikeasti.

Ei kovin helppoa, sanoisin.
Tää on muuten aika pitkä ja epäkiinnostava, koska purin tähän mun surun, joten suosittelen vaan skippaamaan, mun mielestä ainakin on jotain paljon kiinnostavampaa tän jälkeen. Ja se mun artikkeli, johon saa antaa kommentteja!

Tänään oli ihan kiva päivä toki, sain taas ihan tyydyttävästi luettua ja kävin joogassa, ja oli kivaa, kun sain lukea Tn kanssa. Enkä muuten jaksa kirjoittaa hyvää tekstiä, olen niin väsynyt, kaikki voima on lähtenyt ja silmiä taas vähän särkee ja ripsiväri on varmaan levinnyt, en halua katsoa peiliin (tätä kaikkea ei ole tapahtunut vähään aikaan, koska viimeksi nukahdin siihen, eikä mulla ollut meikkiä enää).

Mutta kivoista asioista on vaikeaa kirjoittaa. Kiva on aikalailla ominaisuus, joka kuvaa yleistä iloisuutta/tyytyväisyyttä, mutta joka ei aiheuta millään tavalla poikkeavaa tunnetta arkiolosta. Toki on hyvä, että mun perusmieliala on ihan kiva, ettei esimerkiksi jatkuva alakulo tai vastaavaa. Tämä varmaankin johtuu siitä, että olen asettanut itseni sellaiseen jatkuvaan kivamoodiin (sinänsä ärsyttävää, jatkuva ihan kiva on jollain tavalla väsyttävää). Kivoista asioista on vaikeaa kirjoittaa, eikä nyt ole tapahtunut mitään ratkiriemukastakaan, joten kirjoitan surullisista asioista.
    Ehkä pikemminkin asiasta, koska itkemisen voi niputtaa mieluummin yhdeksi kokonaisuudeksi. Oli kivaa lukea Tn kanssa ja oli kivaa käydä joogassa, ja tietenkin joogan jälkeen mulla oli hirveä nälkä, mut ajattelin jossain vaiheessa käydä ostamassa ruokaa. Sitten kuitenkin T halusi ostaa mulle ruokaa sitten, kun ollaan molemmat lähdössä kirjastosta, joten odotin siihen asti. Me sovittiin, että me nähdään, kun oon lukenut, ja jäin lukemaan kymmeneksi minuutiksi. Menin alakertaan, missä sen olisi pitänyt olla, ja kun en löytänyt sitä, menin etsimään ympäriinsä, minkä jälkeen odotin sitä 20 minuuttia Kaisan alakerrassa ja lähetin sille kolme viestiä ja yritin soittaa, koska sehän oli sanonut haluavansa käydä mun kanssa kaupassa ja olla kiva mua kohtaan ja olisi muutenkin ollut kivaa jutella sen kanssa, koska me ei oltu oikein puhuttu mitään kunnolla vähään aikaan, koska kirjastossa ei hirveästi voi puhua ja jostain syystä me ei oltu puhuttu kotonakaan mitään järkevää. Sitten T soitti ja sanoi, että se oli päättänyt lähteä ja sitten mun akku loppui.
     Sinäsä tää ei ole niin paha, mutta se tekee tätä viime aikoina ainakin kerran viikossa, vaikkakin tää nyt oli sellainen pikkujuttu, mutta koska mua on loukannut ne edellisetkin kerrat vähän ja T ei ikinä vastaa, kun yritän ottaa siihen yhteyttä, aloin itkeä, kun nää kaikki kerrat alkaa hiljalleen tuntua aika pahalta. Ymmärrän kyllä sen, ettei aina jaksa ilmoittaa, mutta mulle ainakin tulisi huono omatunto, jos antaisin jonkun jatkuvasti odottaa itseäni ja olemaan huolissaan musta (mitä tein teininä mun äidille, ehkä tämä on jotain huonoa karmaa siitä tai jotain).
     Bussissa itkeminen on vähän typerää, kun tuntuu, että kaikki katsoo. Silti en pystynyt tekemään asian eteen mitään, joten suljin silmät. Silmät kiinni tuntuu paremmalta itkeä julkisella paikalla, koska ei joudu kohtaamaan kenenkään katsetta, vaan voi olla siinä uskossa, ettei kukaan katso. Sitten siellä bussissa oli kärttyisä mummo, joka ei päässyt kunnolla ulos (minkä takia se varmaan oli kärttyisä), joten autoin sitä nostamalla sen tavarat ulos bussista, kun se jäi mun kanssa samalla ja mulle tuli taas sellainen hassu välinpitämätön olo, mikä tulee aina silloin, kun on surullinen. Se mummo oli oikein iloinen ja halusi kiitellä mua, mutta mä en jaksanut, vaan hymyilin sille vähän ja lähdin nopeasti pois. Tällaiset jutut tosin on ihan kivoja, hymyilevät mummot on kivempia kuin kärttyisät, muttei jaksa jutella, kun on vaikeaa puhua.
     Kotona oli paljon helpompaa, kun pystyi itkemään vapaasti. Tosin, kun soitin Tlle ja kysyin, mitä oikein tapahtui ja miksi se oli lähtenyt, oli vaikeaa, koska aloin itkeä, enkä pystynyt puhumaan, ja sitten vaan sanoin sille moimoi, jotta se ei olisi kuullut. Mulla on todella nolo olo, kun itken tällä tavalla yksin kotona niin herkästi.
     T sanoi, ettei se ehkä ole tulossa kotiin, mutta tällä kertaa se varmaan ilmoittaa, jos ei tule. KIITOS. Kiitos, että suvaitset edes ilmoittaa. Vaikka mä en uskokaan sua. Sä et ikinä ilmoita, eikä sua ikinä kiinnosta. On todella hyvä, että mä lähden Carlokselle, niin T saa musta vähän rauhaa ja ehkä sitä sitten kiinnostaa marraskuun alussa vähän enemmän, että miltä musta tuntuu, tai sitten ei, todennäköisesti ei, mutta mä elättelen toiveita.
    Ehkä mä olen liian ruma tai ehkä mä olen tylsää seuraa, mä pelaan huonosti shakkia, enkä ole tehnyt mitään magnifisenttiä ruokaa vähään aikaan, ehkä mun jutut on tylsiä tai ehkä sitä ärsyttää se, että mulla on niitä mun traumoja niihin yksiin juttuihin liittyen, minkä takia en voi olla kovinkaan aktiivinen tai kokeilla uusia jänniä juttuja. Se varmaan myös pahastuu, kun kirjoitan tänne, tai sitten ei, koska se ei lue mun juttuja, joten se ei saa tietää. Mutta mussa on jotain vikaa, ehkä mä olen vaan tylsä ihminen, mitä en ihmettelisi, koska mä tosiaan olen kai aika monen mielestä. Mutta mulla on silti todella surullinen olo tästä jutusta. Haluisin, että se tulisi kotiin ja että voisin puhua sen kanssa joskus, ja toivoisin, että sitä kiinnostaisi. Toki se kysyy aika usein, mitä mä mietin tai mitä mulle kuuluu, koska se kuulemma haluaa tietää tai sillä ei ole mitään sanottavaa, mutta mä en usko, että sitä kiinnostaa. Enkä mä usko, että olen sen mielestä kaunis, enkä mä usko, että olisin sille mitenkään tärkeä. Ei se muuten tekisi mulle näin niin usein.
    Mä olen toki tyhmä, mutten niin tyhmä, että jaksaisin aina kuunnella sitä imartelevaa yritystä saada mut unohtamaan sen jatkuva häviäminen. Mä en halua enää kuulla sitä, että joo, sori pistin sut etsimään mua ja soittelemaan ja 20 minuutiksi seisoskelemaan, enkä edes aikonut ilmoittaa, et lähin, et ihan hyvä, että soitit, niin et odottanut pidempään, mutta sä olit tänään kyllä todella kaunis ja kyllä mä rakastan sua, niin eihän sua varmaan haittaa.
    Tietenkään mä en halua olla sen esteenä millekään tai olla mitenkään sen tiellä niiden asioiden suhteen, mitä se haluaa, mutta mun mielestä se voisi ainakin olla paikalla, jos se pistää mut odottamaan tai tulemaan paikalle. Se olisi voinut edes lähettää viestin, että se lähti, niin kaikki olisi ollut hyvin, eikä mulle olisi tullut tällainen olo. Tää olo on ärsyttävä, koska en voi tehdä mitään, kun koko ajan itkettää ja kurkkuun alkaa sattua.
    Ja mulla on nälkä. Mä en kuitenkaan halua syödä, koska en pysty syömään, kun on tällainen olo, ja koska tyhjä vatsa saa olon vähän paremmaksi. Tuntuu paremmalta, jos sattuu jonnekin muualle, ja vaikka tää onkin tyhmää, tiedän, että sitä ärsyttää, jos en syö. Ajattelin siellä bussissa, että aion laihtua niin rumaksi, ettei mulla olisi enää varaa loukkaantua, ehkä sitten olisi parempi olo. Tai sitten ei. Mut haa, oon syönyt tänään 500 kaloria, eikä enempää ole tulossa, koska ainahan alan vihata mun kehoa, kun tuntuu tältä.
    Tavallaan on ihan hauskaa asua yksin näin kivassa ja hienossa asunnossa. Täällä on toki Tn jotain vaatteita lattialla, mutta siivosin ihan hyvin kaiken jo pois (vaikkakin vähän rumasti, jostain syystä kuvittelin, että kostan sille, jos siivoan vähän huonosti, enkä viikkaa sen vaatteita kaappiin).
    Ei mulla kuitenkaan ole yhtään parempi olo. Mulla on loukattu olo, ja mä olen surullinen, ja yritän nyt pohdiskella, mitä voisin tehdä sen eteen, että sen mielestä mä olisin vähän kivempi. Ehkä me vaan nähdään liikaa, ehkä pitäisi nähdä vähemmän. Jos sitä ei kiinnosta tulla nukkumaan mun luo, vaan se jää mieluummin jonnekin toisen tyypin lattialle, niin mä olen varmaan käynyt tylsäksi. Ehkä on myös parempi, että sitten, kun tulee se putkiremppa, lähden Tallinnaan koko ajaksi, niin se saa olla rauhassa jonkin aikaa.
     Kyllä se varmaan ihan tykkää musta, se oli tänäänkin kirjastossa ihana, mutta mä olen sille varmaan sellainen hetkellinen hauska, jota kohtaan ei ole mitään vastuuta asioista tai jota voi kohdella, miten huvittaa. Koska sitä ei taida hirveästi kiinnostaa, jos se ei näe mua vähään aikaan. Äh, mä olen niin surullinen. Enkä mä voi tehdä muuta kuin maata sohvalla ja vähän kyynelehtiä tyhmästi.
     Ehkä sitä ärsyttää just se, ettei mulla aina ole kaikki hyvin. Tosin tänään mulla olisi ollut kaikki hyvin, jos se ei ensin olisi luvannut jotain ja sitten häipynyt tolla tavalla, vaan jos se vaikka olisi vaan yksinkertaisesti sanonut, että se lähtee ennen kuutta, nähdään kotona, eikä mun olisi pitänyt etsiä ja odottaa sitä ja yrittää ottaa yhteyttä ja sitten tulla surulliseksi ja olla nälkäinen koko loppupäivää. Ja muutenkin mulla on kyllä viime aikoina ollut kaikki ihan hyvin, paitsi silloin, kun se viimeksi teki näin viime viikolla ja sitä edellisellä. Mut muuten, vain musta itsestäni riippuen, mulla on ollut kaikki ihan hyvin. Toki mua alkoi ahdistaa shakki silloin yksi päivä, varsinkin, kun se yhtäkkiä alkoi hirveästi painostaa, mut ei muuta. Muuten kaikki on ollut todella hyvin. Mutta ehkä ihan hyvä, että on välillä vähän surullinen olo, niin on jotain purettavaa. Mut mä en jaksa enää niitä lupauksia, jotka ei ikinä täyty, koska alan odottaa, ja tuntuu pahalta pettyä myöhemmin. Olisi parempi, jos mitään lupauksia ei olisi, niin ei olisi mitään odotettavaa.
    En jaksa kirjoittaa ja rumentaa mun blogia enempää. Vajoan nyt makaamaan sohvalle, kun voimat alkaa olla vähissä, enkä jaksa enää käyttää mun lihaksia. Mun poikaystävä on vähän tyhmä välillä, mut ei se mitään. En voi kuitenkaan lakata rakastamasta sitä, ja kyyneleet tuntuu ihan hyvältä välillä, varsinkin, kun ne valuu hitaasti alas poskia pitkin.