Olla rakastettu, mitä ihmettä?! Kuitenkin, ihmeitä tapahtuu ja ilo kasautuu ja sitten pursuaa, kun se pääsee rikkomaan sen suojamuurin.

Sanoin Eilille kirjoittavani, joten tässä tää:

Pillastuin aika tavalla toissapäivänä. Luulin, että Tuukka, joka on aina niin ihana ja rakas, oli tehnyt jotain tyhmää ja loukkaavaa, ja olin siitä aika loukkaantunut ja vihainen. Huhh, melkein olisin puhunut siitä Aralle, mutta onneksi tällä kertaa se, etten ehtinyt sanoa mitään, oli aika hyvä.
Vähän ehkä edelleen ahdistaa, koska mua nyt ylipäänsä ahdistaa kaikki, mikä liittyy seksuaalisuuteen ja näin, eikä se varmaan ihan kohta ole lähtemässä pois. Kun kun, kun on ollut käytetty ja hyihyi niin eespäin, ei oikein ihan helposti lähde se perustunne, joka ei ole mitään positiivista. Se on sellainen tunne, joka nousee ja kasvaa hiljalleen, koko kehoa alkaa kuumottaa, alkaa pelottaa ja huimata, enkä pysty enää tekemään mitään, koko keho on täysin lamaantunut.
Tuukka ei ollutkaan tehnyt ihan sitä, mitä olin luullut. Oikeastaan, oli hyvä, että kysyin asiasta, koska sen ansiosta Tuukka kertoi jotain todella kaunista ja melkein alkoi itkettää. Ei kukaan voi rakastaa mua niin paljon sillä tavalla.
Mutta mua edelleen ahdistaa. Haluisin sen pois. Haluan olla vapaa, en halua, että rintaan ja vatsaan sattuu koko ajan, en halua, että hengästyttää ja väsyttää, kun mieli on niin sekaisin. Tajusin eilen, että ehkä voisin tosiaan jopa puhua mielenterveydellisistä häiriöistä. Olisi pitänyt puhua jo talvella, muttei pystynyt.
Haluan avata siivet levälleen ja lentää vapaana. Haluan ilmaa, raitista ja ihanaa tuulta, jonka päällä liitää. Haluan pysyä järjissäni.
Meinasin tänään kertoa liikaa. En puhu, en koskaan tule puhumaan. Ehkä siksi, etten pysty, alkaa itkettää liikaa ja sitten, kun itkee, ei oikein voi puhua. Enkä halua, että kukaan ikinä ajattelee mua siinä tilanteessa, ollen niin hyväksikäytetty niin rumalla tavalla. Tänäänkin alkoi itkettää ja kuumottaa ja tajusin jossain vaiheessa vetäytyneeni kerään ja puristavani kovaa itseäni kasaan. Se iso lapsi, joka oli liian vahva.
Kuitenkin, Tuukka on ihana. Voin nyt todella rauhallisin mielin sanoa, että se rakastaa mua, eikä mun tarvitse pelätä, että sanon jotain väärin, tai että se ei oikein tykkäisi tai jotain. Tuukka ja minä rakastetaan toisiamme. Siinä se on. Todellakin, maailman ihanin mies rakastaa mua, eikä näe mua välineenä, vaan ihmisenä, rakastaa mua, eikä mun kehoa.
Mutta kultarakasihanaiseni, muista valita sun sanat oikein. Mun mieli on niin herkkä, se on edelleen pieni hauras lasikuula, joka helposti hajoaa, ja sitten, kun se hajoaa, ei ole enää mitään tehtävissä, koska en todellakaan tiedä, miten lasia korjataan niin, että se olisi taas kauniisti kunnossa. Jokainen sana, joka kuulostaa väärältä, on vaarallinen. Tiedän sen, ja siksi sanonkin. En halua seota ja kadota ahdistukseen, koska se ahdistus on polttavaa ja hukuttavaa tummaa merivettä, josta ei koskaan pääse pois, vaan sinne tukehtuu ja kuolee. Enkä halua kuolla sillä tavalla. Haluan kuolla onnellisena.
HALUAN. Opin haluamaan. Mullakin on oma tahto! Mitä ihmettä. Kun joku tarpeeksi usein kysyy, mitä mä haluan, mitä mulle kuuluu, mitä mä ajattelen, alkaa pikkuhiljaa kasvaa varmuus siitä, että saan haluta, toivoa ja myös ilmaista sen. Mulla onkin nyt pari haluttavaa asiaa ja mielelläni puhuisin niistä. Vähän, ihan vähän pelottaa, mutta se ei varmaan haittaa. Kyllä se menee ohi.
Parin päivän aikana on tapahtunut  paljon. Mun itsevarmuus kasvaa hieman kerrallaan ja olokin paranee, ahdistus häviää hiljalleen ja kaikki alkaa tuntua paremmalta. Onneksi ei ole kiire.