Pelkkää salailua minulta, en puhu

Mystinen suru. En tiedä, miksi se on, vaikka tiedänkin, mistä se johtuu.
Leivon täällä tuplasuklaamuffinsseja, joissa on kaksi kerrosta, alempi tummaa suklaata ja ylempi valkosuklaata, ja joihinkin sain tehtyä päälle valkosuklaa-hasselpähkinäkuorrutuksen. Haluaisin kuorruttaa jokaisen niistä kyynelillä, mutta silmäni ovat kuivat.
Kornia, ehkä, mutta sitä minun sisäni on. Tajutonta huonoa oloa, joka alkoi jostakin, joka on vaivannut koko kesän. Ehkä siksi, ettei kesä anna syytä murheelle, vaan pakottaa kieltämään tunteet ja hymyilemään pepsodenthymyä auringolle.
Suruni syy ylettyy  pitkälle menneisyyteen. Se herää henkiin olevaisuudessa tässä ja puskee pintaan. Mikään ei auta. Onneksi lähden huomenna Tampereelle, voin puhua ihmiselle.
...
En tarvitse elävää seinää, vaan jonkun, jota oikeasti kiinnostaa. Kiinnostusta ei voi kuitenkaan pakottaa, eikä sen puutteesta voi syyttää.
Pelkään aina, että joku suuttuu. Viha muissa on pelottavinta, mitä on. Ei kamalinta, mutta sitä, joka panee vetäytymään kerälle ja tärisemään ja itkemään kauhusta. Viha tekee minusta sylilapsen ja avuttoman typeryksen. Siksi pelkään.
Suru liittyy kaikkeen. Niin kaunista, mutta samalla kamalaa. Hukkaan kaiken, elämän ja ihanuuden.
Suru johtuu menneistä, siitä, että olin huono, etten kelvannut, että olin kamala ja typerä ja poisheitettävä, pelkkää roskaa ja hyväksikäytettävä naiivi lapsi, jota saattoi käyttää mielensä mukaan miten huvittaa. Hetki nostaa sen pintaan, vaikka kaikki onkin hyvin. En vain saa mennyttä pois. Tiedän, että puhuessa tapahtumat muuttuvat vain sanoiksi ja lopulta katoavat olemasta. Puhuminenkin on kuitenkin vaikeaa. En minä itsekseni voi alkaa selittää, enkä voi pakottaa ketään kuuntelemaan. Ei sellainen auta yhtään.
Vihaan auringonpaistetta ja kaunista ilmaa. Haluaisin, että sataisi kaatamalla, että voisin mennä sateeseen tanssimaan kukkapenkkien keskelle. Haluaisin, että ukkostaisi, että salamoisi kunnolla, eikä olisi mikään suloinen päivänpaistesää. Ei yhtäkään pilveä taivaalla, oi älkää te taas pilailko kustannuksellani.
Haluaisin tanssia suruni pois, haluaisin soittaa ja laulaa suruni olemaan olematta, haluaisin olla kanssasi vapaa ja laulaa ja tanssia ilman pelkoa tunteesta, joka nousee pintaan. Miksi se ei ikinä onnistu?