Kesäpainajainen

Neuvosto-Viro 1986.
Tasainen nurmikenttä keskellä tyhjää ja harmaata kaupunkirakennelmaa. Ihmisiä kyllä riittää. Porukka puikkelehtii isojen ja toisistaan kaukana olevien talojen välissä ja makoilee nurmikentällä. Kenttä on kaupunkilaisten puisto, ja ajaa asian kuumana ja aurinkoisena kesäpäivänä.
     Joku ottaa aurinkoa, joku pieni lapsi leikkii ja joku koululainen lukee kokeeseen. Kaikilla on oikeastaan poikkauksetta hauskaa. Ihmisiä on nurmella paljon, minä heidän joukossaan.
     Bussista nousee yksi polkkatukkainen blondi mies, jolla on aurinkolasit. Hänen jälkeensä nousee toinen, lyhyt- ja tummatukkainen, hänelläkin aurinkolasit. Katselen ympärilleni ja tunnen iloa lämmöstä ja ihmisten vapaasta olosta kaiken harmaan vankilakaupungin keskellä. Ei kaikki olekaan niin rumaa.
      Sivummalla leikkivien kolmevuotiaiden otsiin ilmestyy punaisia virtoja. Jostain kuuluu laukauksia. Aurinkolasimiehet ovat vetäneet esiin aseet ja alkaneet ampua. Lapset ovat kaatuneet maahan ja kaikki tuijottavat tapahtunutta epäuskoisina. Pienet lapset, jotka olivat suloisia ja pullaposkisia hymynaamoja, makaavat nyt ilmeettöminä maassa verisinä ja luodinreiät otsissaan. Ampujat jatkavat tappamistaan. En ymmärrä. Eikö yleensä mene niin, että tappaja tappaa pari kaikkein syytöntä ja sitten huutaa, mitä tällä kaikella haluaa ja sitten saa sen ja lähtee pois?
      Tappajat kävelevät vierekkäin ja ampuvat määrätietoisesti ja suunnitelmallisesti. Koululainen, koululainen, tyttö, jolla on vaaleat saparot, koulupoika, joka yrittää mennä piiloon vihkonsa taakse, nainen, joka ottaa aurinkoa, kaikki saavat osuman otsaansa, ja kaikki kaatuvat selälleen maahan kasvot veressä. Koululaiset koettavat mennä piiloon kouluvihkojensa alle ja sivujen väliin, mutta tappajat nostavat heidät esiin ja ampuvat järjestelmällisen kylmästi, kuten he tekevät kaikille muillekin. He lähestyvät minua ja tiedän, ettei mitään ole tehtävissä.
       Katselen tappajia ja pohdin, miltä kuoleminen tuntuisi. Yritän rauhoitella itseäni, eihän minun kuulu tuntea kuolemanpelkoa, en ole yksi niistä tavallisista inisijöistä, jotka eivät pysty pitämään yllä mielenrauhaansa. Ehkä se polttaisi, luotihan taitaa olla kuuma. Kerran se kuitenkin vain sattuu, sitten se on ohi. Tai ehkä se iskisi kipeästi, kun luoti rikkoisi otsaluun ja räjähtäisi aivoissa. Entä jos jäisin eloon? Olisin sen jälkeen vammainen. Kukaan muu täällä ei kyllä ole luodin jälkeen jäänyt, joten ehkä ei sitten syytä huoleen.
       Polkkatukka blondi tulee kohdalleni. Odotan. Hän ei ammu. Odotan. Hän säätää jotain aseensa kanssa. Alkaa jo vähän ärsyttää. Olen koko ajan valmis, enkä halua pelätä enää. Ammu nyt. Blondi katsoo tummatukkaista ja tajuan, ettei heillä ole enää luoteja jäljellä. Tummatukkainen harppoo ruumiiden ja pelokkaiden ihmisten läpi bussille, josta kysyy, voitaisiinko sieltä myydä heille vähän lisää. Monet bussikuskit ovat alkaneet näihin aikoihin tehdä bisnestä myymällä kaikenlaista asetavaraa sivuikkunastaan. Bussikuskin kaunis avustajanainen katselee tilannetta, painaa päänsä alas, sulkee ikkunan ja sen takaa pudistaa päätään. Ei luoteja tappajille (mutta keille niitä sitten pitäisi myydä?). Tajuan tilanteeni onnekkuuden ja blondin vielä tuijottaessa epäuskoisena tummatukkaista, jolle ei myyty luoteja, nousen ja lähden juoksemaan. Kukaan muu ei lähde, paitsi toinen ampujista. En tajua, kumpi, enkä ehdi katsoa perääni.
      Kadut ovat täynnä ihmisiä, eikä kukaan ole huomannut puistossa tapahtunutta. Ihmisiä tulvii edessäni, ängen läpi ja juoksen niin kovaa kuin pystyn. Tässä kohtaa annan kuolemanpelolle täyden vallan, se antaa energiaa juoksemiseen. Jostain syystä kadulla lauletaan jotain hindunkielistä, voi ei, täällä on hinduhäät. Juoksen silti, minulla on siihen lupa, kun perässäni on tappaja. Yritän huutaa jo etukäteen, että olen tulossa läpi, niin jotkut tajuavat siirtyä ja pääsen nopeammin. Ylitän risteyksen. Risteys on leveä ja tyhjä, ja pelkään tappajan näkevän minut täältä. Katson ensimmäisen kerran taakseni. Ketään ampujaa ei kuitenkaan ole, mutta jatkan silti juoksemista.
       Tulen Mustamäelle. Harmaita taloja, isoja paneelirakennuksia, joissa on kaikissa samanlaiset pienet asunnot ja samanlaiset huonekalut, samanlaiset rappukäytävät ja samanlaisia ihmisiä. Talot ovat kauniissa shakkimuodostelmassa, kaupunginosan keskellä kohoaa mäki. Koko Mustamägi on rakennettu mäelle ja siksi tie nousee jatkuvasti. En jaksa juosta ylämäkeen, joten kävelen. Tie on hiekkatietä, asfalttia ei ole. Tienvieri on täynnä pieniä kojuja, joista myydään tavaraa, kaikkea neuvostosälää, kuten pinssejä ja olympianukkeja. Niiden välissä on autoja, punaisia ja vaaleansinisiä ladoja ja saparoseja. Minun isoisälläni oli tuollainen vihrä sapa.
      Kävelen ja yritän hengittää syvään. Olen lopen uupunut, en jaksa juosta enää. Kaikki on nyt hyvin, tappajat jäivät kauas taakse.
      Tulen kaupungin laidalle. Täällä on iso uimaranta, jossa on paljon ihmisiä pitämässä hauskaa ja viettämässä lomapäiväänsä. Vaaleaa pehmeää hiekkaa riittää loputtomiin, taustalla näkyvät Mustamäen harmaat ja mielettömän rumat paneelitalot, jotka eivät olekaan enää niin rumia nyt, kun ne nousevat uiimarannan vieressä. Uimaranta on kaunis, ihmiset ovat kauniita. Jokainen ihminen taitaa hymyillä, kaikilla on hauskaa nautittaessa auringosta. Täällä on jotkut festivaalit tänään ja kaikki näyttävät odottavan niitä. Festivaalilavana toimii taso, parvi tai mikä uloke, sellainen puusta tehty iso terassi, joka levittyy kuin kattona kaksi metriä alempana olevalle vesirajalle. Mäki, joka loppuu uimarantaan, päättyy kuin näkymättömään seinään ja jyrkkä seinämä on 90 asteen kulmassa tarjoten alemman jännän tason, jonne mennä kävelemään ja uimaan. Menen kapeita puisia portaita alas ja kävelen veden äärellä. Taaempana on perhe pienen lapsen kanssa, ja pieni lapsi kyselee kaikenlaista siitä, miksi meressä on paljon vettä siihen, miksi ihmiset tulevat tänne. Tosiaan, en tiedä, ehkä siksi, että kaupungissa on niin rumaa.
      Paljon ihmisiä, onnellisia lapsia ja hauska tapahtuma. Muistan tappajat. Katson ylös, ja näen saman blondin seisovan ase kädessä ylhäällä katsellen merta. Tummatukkainen tulee hänen viereensä, he sanovat jotain ja tajuan tilanteen alkavan taas. Yritän juosta seinämän viertä niin, etteivät he huomaisi minua. Jossain joku kiljuu, kuulen, kuinka rannalla kaikki menee sekaisin, kukaan ei ole enää iloinen, eikä päivä ole enää kaunis. Juoksen kulman ympäri ja katsoessani taakseni huomaan tappajien osoittavan aseillaan muualle, he eivät ole nähneet minua.
      Hiekassa on vaikeaa juosta. Jalkani eivät saa maasta kunnon otetta ja olen jatkuvasti liukastumassa ja kaatumassa nenälleni. Otan tukea kivistä, joista on rakennettu seinä matalamman ja korkeamman tason ylläpitämiseksi, ettei kaikki vajoa kasaan.
"Sinä, joka satutit, sinä joka tuhosit minun sydämeni. Sinä, joka unohdit ja sitten lähdit pois". Päässäni alkaa soida kappale vuosien takaa ja ymmärrän sen hyvin sopivan tilanteeseen, vaikka tämä onkin jotain hieman toista.
     Ryömin eteenpäin hiekassa ottaen tukea kivimuurin ulokkeista. Kivien säästämiseksi se on myös täynnä kaikenlaista, kuten laudanpätkiä ja metallipurkkeja. Käteni lipeää metallin kohdalla, mutta saan noustua taas ylös ja jatkettua matkaa. En kuule enää laukauksia, pääni on niin täynnä pelkoa. Kaikki muu on poissa.
     Tulen uimarannan reunalle. Tästä alkoivat paneelitalot, kamalaa elementtiä. Hiekkatietä, tietä, lopultakin! Tiellä saisin juostua paremmin. Taloja ja pari puuta, voin piiloutua niiden väliin. Olen ihan puhki, saan hädin tuskin kammettua itseni mäen huipulle. Lähden siitä alaspäin. En uskalla katsoa taakseni, toivon, etteivät tappajat tulisi perääni. Juoksen ja näen mielessäni maassa makaavat lapset, joiden otsissa ammottavat luodinreiät ja verisistä kasvoista on ainiaaksi kaikonnut ilo.