Tein kuukausia sitten zinen, jonka sisältö oli:

Sipuli

Täydellinen ihminen
on sellainen, että
kaikki näyttää kauniilta.
Salaa voi ensimmäisten kuorten alla ajatella
kuolemaa.
Sipulinsa keskellä voi itse itselleen paljastaa,
ettei halua elää.
Tärkeässä seurassa voi taas edustaa ja esittää,
että kaikki on hyvin,
että on täydellinen
sipuli.


Toinen asia: Eräs rakas ystäväni melkein tappoi itsensä (ja on onneksi nyt sairaalassa ja ehkä vihdoin saamassa selvyyttä terveydentilaansa), mikä vaivaa mieltä joka kerta, kun itse ajaudun itsemurhasuunnitelmiini. En missään tapauksessa halua menettää häntä, ja koska tiedän jo ennestäänkin, kuinka pahalta ystävän kuolema tuntuu, en halua tehdä sitä itse muille. Eräällä tavalla siis rakkaan ihmisen kuolema ja kuolemanvaara on saanut heräämään omien ajatusten kamaluuteen. Lapsellisissa nukkumaanmenomietinnöissäni haluaisin solmia rakkaideni kanssa sopimuksen, jonka mukaan meistä kukaan ei tapa itseään, vaikka kuolemasta ei voida sopia missään tapauksessa. Kuten isäni kerran unissani sanoi, kuolema tulee silloin, kun sen aika on, vaikka siitä päättäisikin itse.

Kirjoitin Pöllöön kerrankin muuta kuin pakinoita. Tässä siis kunnollinen teksti täälläkin pitkästä aikaa. Psst. Kaamos masentaa, mutta muuten on pikkuhiljaa jo parempi olo kuin syyskuussa.

Ihmisyys paljastuu vaarassa arvomaailmojen moneudeksi

Yhden väistyessä jokin toinen tulee näkyviin. Kun kuva yleisestä ja yhteisestä ihmisyydestä väistyy, toinen puoli siitä tulee esiin. Ihmisyys eli ihmisenä oleminen paljastuu muun muassa tilanteessa, jossa yhteiskunnan yhteinen arvopohja on kadonnut ja Eurooppaa uhkaa henkinen pirstaloituminen yhä uudestaan. Uhkaavaksi koettu tilanne tarjoaa mahdollisuuden pelastukseen, jossa universaaliksi oletettu ihmisyys ymmärretään sittenkin yksittäisinä arvomaailmoina. Vasta tämän jälkeen voidaan lähteä etsimään ratkaisua Euroopan ja maailman kriiseihin.

Sanomalehtien etusivuilla päivitellään ihmisyyden suuntaa, samoin filosofian kirjoituskilpailuissa ja Gaudeamuksen kirjanjulkistustilaisuuksissa, kaikissa hieman eri tavoilla ja eri näkökulmista. Jokainen mielikuva ihmisyydestä ja sen kriisistä peilaa muodostajansa näkemystä aikakaudestaan sekä ihmisen ja ympäristön suhteesta. Tällöin eurooppalaisen ihmiskuvan romuttuminen kertoo kohtaamisista, jotka paljastavat jotakin uutta, mutta näyttäytyvät uhkana juuri tutun ja turvallisen mielikuvan katoamisen takia. Usein ihmisyyden suunnasta ja kriisistä puhutaan kuitenkin ikään kuin ihmisyys olisi yksi ja yhtenäinen, kaikille selkeästi määritelty absoluuttinen olotila, joka on kaikille puhujille sama ja jonka kriisien aiheuttajat olisivat vain jotakin alempaa, ikään kuin aristoteelisen hyveajattelun kontekstissa heikkotahtoisia tai tietämättömiä.

Länsimainen näkemys ihmisyydestä ja ihmisenä olemisesta on viimeisen vuosisadan sotien ja nykyhetken ympäristötuhon myötä selvästi pessimistisempi kuin valistusajattelun romanttinen kuva henkisesti aikuistuvasta, vapaasta ja älykkäästä maailman valtiaast. Tämän muutoksen myötä euroopplainen ylemmyydentunto on karissut. Nykyisessä globalisoituvassa ja moniarvoisessa maailmassa kysymys ihmisenä olemisesta näyttää jäävän vaille selkeää vastausta, kun erilaiset mielipiteet ja elämänkatsomukset kohtaavat samalla viivalla jopa Suomen Yleisradion lähetyksessä. Yhteisen kuvan katoaminen tulkitaan eurooppalaisissa uutisissa yleisesti uhkaavana, mutta juuri sen kautta on mahdollista tarkastella ihmisyyttä perustavammin kuin aikaisemmin ja saada se paljastumaan ilman oman lähtökohdan ennakko-oletuksia.

Teoksessaan Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia Edmund Husserl käsittelee inhimillisen olemisen mieltä tai mielettömyyttä. Eurooppalainen ihmiskunta on hänen mukaansa ajautunut eurooppalaisen filosofian ja tieteiden mukana kriisiin koko kulttuurillisen mielekkyytensä ja koko olemassaolonsa suhteen. Nykyihminen on vaarassa upota skeptiisyyteen, mikäli hän antaa totuuden hävitä näkyvistä. Pelkän nykyisen arvoneutraalin ”tosiasiatieteen” kautta ihmisyydestä on tullut luonnollisten tieteiden asettamiin faktoihin keskittyvää, yhteisiin arvoihin ja merkityksiin epäuskoisesti suhtautuvaa ”tosiasiaihmisyyttä”. Maailmansotien jälkeen usko moderneihin arvoihin – edistykseen, tasa-arvoon ja aina lisääntyvään hyvinvointiin – on Husserlin mukaan päättynyt, ja tilalla on postmoderni moninaisuus, jopa kyynisyyteenkin yltävä kulutus- ja yksilökeskeisyys, jossa päätökset perustellaan pikemminkin faktoilla kuin arvoihin vetoamalla.

Tilanne Suomessa ja muuallakin länsimaissa vuonna 2016 vaikuttaa uhkaavuudessaan melko päinvastaiselta, kun asiantuntijoiden kuulemisen sijaan yhteisten asioiden kohdalla vedotaan ennakkoluuloihin ja subjektiivisiin tuntemuksiin. Toisaalta tilanne muistuttaa Husserlin sanoja siinä mielessä, että hyvinvointivaltion pohjalla olevat arvot näyttävät tehtävän politiikan ja mielipidemittausten perusteella muuttuneen. Tällaisetyhteiskunnat ovat arvomaailmoiltaan ja siten ihmiskuvansa suhteen hallitsemattomassa ja pelottavassa muutoksessa, eli kriisissä.

”Mutta missä vaara on, kasvaa, pelastus myös”, kuuluu katkelma Hölderlinin runosta Patmos. Heidegger tulkitsee kyseisen pelastuksen olevan olemuksen (das Wesen) esille nostamista, sen näyttäytymistä, toisin sanoen pelastus on asioiden olemuksen ja siten totuuden näkemistä puitteiden peittävyyden alla. Tekstissään Die Frage nach der Technik Heidegger puhuu tekniikan asettamista puitteista (Ge-stell), joissa nykyisessä, alati teknologisoituvassa yksilökeskeisessä tilanteessa ihmisen todellinen uhka ei niinkään ole mahdollisesti hengenvaaralliset koneet, vaan ihmisen oman olemuksen paljastamisen (Entbergen) ja siten totuuden kokemisen estyminen. Kirjoittaessaan teknologiasta Heidegger on sitä mieltä, että pelastus itse on piilossa tekniikan olemuksessa, jolloin ongelmana tai vaarana ei ole tekniikka tai teknologian aikakausi itsessään, vaan se, ettei sen sisällään pitämää mahdollisuutta ihmisyyden olemuksen paljastamiseen huomioida.

Samalla tavalla pelastus arvomaailmojen pirstaloitumisessa ja huomattavassa muuttumisessa piilee juuri kriisissä itsessään. Eurooppalaisen tai laajemmin länsimaailaisen ylvään ihmiskuvan osoittautuessa harhaksi nousee näkyviin se ihmisyys, joka on tähän asti ollut piilossa, koska näkemysten erilaisuus on ollut näkymättömissä. Eurooppalaisuuden paljastuttua maailmansotien, Jugoslavian hajoamisen sekä Yhdysvaltojen kanssa harjoitetun Lähi-idän pommitusten myötä ihanteensa irvikuvaksi vapautuu mahdollisuus nähdä ihmisyys ilman romantisointia ja epäyhtenäisenä, sillä valheellisen ihanteen hävitessä katoaa myös eurooppalainen ihmisyyden yhtenäistävä määritelmä. Tällöin avautuu tila uudelle ja erilaiselle.

Pelastus kasvaa kuitenkin vain ja ainoastaan siellä, missä todellinen vaara nähdään vaarana. Vaaran huomaamiseksi tulee siis ensin myöntää, että pinnallisen ongelman, keskustelun puutteen, ääriliikkeiden ja dialogin puuttumisen, alla on tilanne, joka  saattaisi olla avain pelastukseen eli kriisistä selviämiseen. Jos taas tilannetta ei huomioida, se on uhka yhteiselle hyvälle. Omaa kuvaansa ei siis tulisi asettaa universaaliksi, eikä toisaalta aliarvioida tai sulkea silmiään pirstoutuneisuudelta, eikä tulisi paeta toisen ihmisen toisenlaisuutta omanlaistensa pariin. Globalisoituva ja postmoderni, moniarvoinen eurooppalainen yhteiskunta ei enää tarjoa jäsenilleen helppoja vaihtoehtoja yleisen arvomaailman sekä yhteisen identiteetin muodossa, mutta juuri siinä piilee sen tarjoama ihmisyyden olemuksen paljastava monikulttuurinen tekijä, jonka avulla huomataan oma näkökulma vain näkemykseksi muiden joukossa - ja jokaisen toisen tarjoavan vastausta itselle. Yksikään arvomaailma ja ajatus ihmisyydestä ei välttämättä itsessään ole pahempi tai parempi toista, mutta omaan arvomaailmaan uppoutuminen ja toisen aliarvioiminen peittää ongelman selvittämisen mahdollisuuden.

Husserl esittelee Kriisissä huomion myös tieteellisen epistemen eli tutkitun tiedon alla piilevästä doxasta, toisin sanoen tieteellisesti perustelemattomista ennakko-oletuksista, joka ensisijaisena tieteentekemiselle aina jo muokkaa tieteentekemisen suuntaa. Sama doxa hallitsee aina jo elämän valintoja, merkityksiä ja havaintoja, minkä huomaa vasta toista, erilaista doxaa vasten. Siten yhteisten arvojen ja päämäärien puuttuminen ei itsessään ole ongelma, sillä toisen ennakko-oletusten huomaaminen saa näkemään myös omat perustelemattomat käyityksensä. Ongelma on pikemminkin tilanne, jossa emme anna moninaisuuden tarjoamalle mahdollisuudelle tilaa. Eläessämme arjessa ja tehdessämme tiedettä kuvittelemme todellakin käsittelevämme pelkkiä objektiivisia tosiasioita, jolloin ”tosiasioiden” takana piilevä perusta jää piiloon ja näyttää siltä, että erimielisyyksiä aiheuttavat toisen ymmärtämättömyys, eivätkä käsiteltävien aiheiden erilaiset tavat näyttäytyä eri ihmisille. Ongelma ei siis ole minun koherenttiuteni ja toisen tyhmyys, vaan koherenttien kokonaisuuksien kohtaamattomuus.

Husserlin doxan käsitettä voi verrata kulttuurin perusintuitioon, joka määrittää ajattelua tapakulttuurista logiikkaan. Heinrich Rombach puhuu aiheesta tekstissään Völkerbegegnung im Zeichen der Philosophie eri kulttuurien perusvirittyneisyytenä (Grundstimmung), eli perustavana intuitiivisena ajattelutapana, joka muokkaa kaikkea muuta ajattelua sekä käsitystä maailmasta ja ympäröivistä asioista (lähde). Rombach puhuu tekstissään länsimaisesta ja aasialaisesta intuitiosta, mutta eurooppalaistenkin yhteiskuntien sisällä vallitsee oikeastaan erilaisia kulttuureja, jotka poikkeavat toisistaan suuresti niin tapojensa kuin uskomustensa puolesta, mutta joiden eroavaisuutta on kenties vaikeampi huomata niiden ollessa samojen aikojen ja paikkojen raameissa.

Erilaiset käsitykset ihmisyydestä saavat syventymään oman käsityksen perustoihin. Pelastus vaaran uhatessa näkyy tässä tapauksessa todellisessa interkulttuurisessa keskustelussa ja keskustelusta uudessa valossa paljastuvassa ihmisyyden moninaisuudessa. Niin yhden monikulttuurisen yhteiskunnan sisällä kuin yhteiskuntien välillä vallitsevassa monimuotoisessa tilanteessa on mahdollisuus keskustelun kautta huomata eurooppalaisen perinteen luonne sekä tuoda esiin sen itsestäänselvinä pidetyt kuvitelmat, jotka ovat saaneet partikulaarit näyttämään universaaleilta. Eri traditioiden vuoropuhelussa tavat ymmärtää oma ja toisen arvomaailma tulevat esiin, ja keskustelijat joutuvat huomaamaan perustojensa vastakkaisuuden.

Ihmisyyden perusta näyttäytyy juuri keskustelun kautta eli kielessä. Heidegger mainitsee myöhäisvaiheen teksteissään, muun muassa Kirjeessä humanismista sekä Unterwegs zur Sprache, kielen olevan ”olemisen talo”. Tämä tarkoittaa sitä, että ajattelu, joka kuuluu Heideggerin mukaan erottamattomasti yhteen olemisen kanssa, tapahtuu aina jo tietyssä kielessä ja sen luomien mahdollisuuksien puitteissa, ja siten muotoilee ihmisen eksistessiä. Siten ihminen ymmärtää kokemaansa, itseään sekä ympäristöään sen perusteella, missä kielessä elää tai ”asuu” (wohnt). Olemisen ollessa aina kielessä se on jokaisessa kielessä eri tavalla, ja väitän, että pirstaloituneessa yhteiskunnassa jopa saman kirjakielen sisällä puhutaan samoin sanoin ikään kuin eri kieliä. Heideggerin dialogissa  Aus einem Gespräch von der Sprache keskustelijat (”kysyjä” ja ”japanilainen”) tulevat tulokseen, että mikäli kieli todella on ”olemisen talo”, "ovat eri kieliä puhuvat ihmiset eri tavoin". Toisin sanoen kieli antaa kaikkien olemassa olevien asioiden suhteiden muodon ja järjestyksen. Koska oleminen näyttäytyy ihmiselle ainoastaan kielessä, joten ihmiset ymmärtävät itsensä ja tosensa perusteellisesti eri lailla riippuen kielestä ja kulttuuristaan. Kieletkään eivät puhujien mukaan ole vain ainoastaan erilaisia, vaan eroavat myös olemukseltaan. Kuitenkaan interkulttuurinen ”keskustelu talosta taloon” ei ole mahdotonta, vaan sitä vastoin kielen ja kulttuurin perustoihin syventyvää. Yksikään puheenvuoro ei näyttäydy toiselle itsestään selvänä, jolloin jokainen keskustelija joutuu selvittämään itselleen sen, mitä on pitänyt intuitiivisesti itsestään selvänä.

Pelastus postmodernissa maailmassa, jossa merkitykset näyttävät hävinneen ja ihmiset elävän vain ”tosiasiaihmisinä” kuvitellessaan lukemansa tai kuulemansa olevan totta, on juurikin postmodernin suurten kertomusten puuttumisesta syntyvän tyhjiön paljastama perustojen moninaisuus. Eri olemisen tapojen, eli kielessä paljastuvien kulttuurien perustojen, kautta huomataan, että ajatus jo valmiiksi olemassa olevasta yhtenäisestä ihmisyydestä on illuusio, kuten Theodor Adorno luennoissaan Zur Lehre von der Geschichte und von der Freiheit sanoo. Kaikkia ihmisiä yhdistävistä piirteistä, kuten kielellisyydestä, oppimisesta tai sosiaalisuudesta, voidaan tietenkin puhua, mutta yhdestä ihmisenä olemisesta, yleisestä (eksistentialistisesta, ei esimerkiksi biologisesta) ihmisyydestä, ei välttämättä voida. Sitä voidaan Adornon mukaan pohtia ainoastaan individuaation kautta, ottamalla huomioon jokaisen ihmisen eroavaisuus ja ihmisyyksien moninaisuus. Adorno vertaa tässä yhteydessä ihmisyyttä musiikkiin, joka jonkinlaisena edelleen olemassa olevana jatkumona pitää aina sisällään jotakin ikivanhaa, mutta eroaa kuitenkin radikaalisti siitä, mitä se on ollut, ja mitä se on ehkä jossakin muualla.

Kun yhtenäinen totaalinen ihmisyys on harhakuva, ei Adornon mukaan voida myöskään puhua sen suunnasta esimerkiksi pahempaan tai parempaan, vaan ainoastaan ihmisyyden itsensä paljastumisesta yksittäisissä kehitysaskeleissa, joiden perspektiivi määrittää myös perspektiivin ihmisyyteen (lähde). Ilman kehityksen suuntaa ei ole olemassa hegeliläistä universaalihistoriaa, eikä teoretisoitavissa olevaa objektiivista tapahtumien kulun kuviota, on vain analyyseja ja niiden pohjalta tehtyjä oletuksia. Ihmisyyden muutoksia ei voida ennakoida, vaan se paljastuu muutoksissa, mahdollisesti aina erilaisena tilanteesta riippuen. Tällöin esimerkiksi medioissa leviävät Trumpin vertaukset Hitleriin perustuvat jollekin ihan muulle kuin todelliselle historian itseään toistavuudelle, vaan tapahtumien käsitteellistämiselle, kun tapahtumissa kuvitellaan tunnistettavan jotakin ja konstruoidaan todellisuuden kuvio.

Yhdestä ja yhtenäisestä ihmisyydestä, tavasta olla ihmisenä, ei voida pirstoutuneisuudessa puhua, mutta se ei tarkoita, etteikö eri ihmisyyksistä ja niiden takana olevista arvomaailmoista voitaisi keskustella. Ihmisyys voidaan tällöin nähdä laajempana metatason ilmiönä, niin kuin musiikista voidaan puhua musiikkina, vaikka se saattaakin tarkoittaa sekä merkitä jokaiselle keskustelijalle eri asiaa. Ihmisyys paljastuu pelastuksena, kun vaara huomataan vaarana, ja ymmärrys toisesta avautuu vasta sitten, kun erilaisuus (ei oikeus tai vääryys) itsessään huomataan.

Keskustelu ongelmien ratkaisun välineenä ei tietenkään ole uusi ajatus, mutta jos se ei ole todellinen dialogi intuitioiden perusteista ja kajoa juuri moninaisuudesta johtuvaan toistemme ymmärtämättömyyteen, ei siitä ole paljonkaan apua. Kai Alhanen sanoo juuri julkaistussa kirjassaan Dialogi demokratiassa, että dialogin toimimisen edellytys on juurikin ymmärrys. Toisen ihmisyys, toisen oma erilainen kuva itsestään ja muista, ja hänen ymmärryksensä minusta, on hänen mukaansa avain todelliseen keskusteluun, todelliseen pelastukseen. Tämä ei ole helppoa, vaan äärimmäisen vaikeaa, mutta se on tapa päästä ulos kriiseistä. Niin kuin Heideggerin ja japanilaisen keskustelussa, asioihin päästään käsiksi hitaasti, kun maailmojen erilaisuus tulee ensin ymmärtää, jotta ei puhuttaisi toisen ohi, jotta dialogiin pyrkivä keskustelu ei jäisi osapuolien päällekkäisiksi monologeiksi.

Mitä siis vastata, kun New York Timesin etusivulla komeilee oranssi tuleva presidentti, ja sen alla kysytään, mitä enää on ihmisyys ja mihin ihmiskunta on menossa? Kysymykseen on vaikea antaa vastausta, koska ihmisenä olemisen tapoja on niin monia. Antamatta sen suurempia ratkaisuja jatkuvaan eurooppalaisuuden tai länsimaiden kriisiin, haluan sanoa, että toisen kohtaaminen hyväksyen toisen erilaisuus on mahdollinen alku selviytymiseen. Interkulturaalinen dialogi on mahdollinen, jos hyväksymme moninaisuuden ja yritämme ymmärtää toisen ”olemisen taloa”, toisen kieltä ja tapaa ymmärtää maailmaa.

Soidintanssi itsemurhalle

Herätessäni pimeässä
puhelimeni rakkauslauluun
huomaan kohti puskevan maailman
syleilevän minua vihallaan.
Niin se on,
kultaseni,
että viharakkautemme
johtaa vääjäämättä
sinne, minne kaikki, ja samalla kukaan
ei koskaan haluaisi astua,
mutta missä vapaus vasta
aktualisoituu.
Ja pimeys päättyy Nirvanaan.
 

Mετά

Olen viime aikoina tykästynyt tavallista enemmän klassiseen kreikkaan. Se ehkä näkyy.

Sitten: olen huomannut, kuinka yliopiston pääkirjaston ikkunat muistuttavat vierivieressä seisovia valokuvia, joista jokainen näyttää ympäristön eri kulmasta ja siten erilaisena.

Husserl puhuu siitä, kuinka ei ole koskaan mahdollista havaita mitään koskaan kokonaisena puhtaassa havainnossa, vaan kaikki on aina havaittu jostain suunnasta jonakin hetkenä. Kokonaisuus on oletettua ja tapahtuu uskomuksen varassa. Siksi erehtyminen on mahdollista.

Alan myös pikku hiljaa taas jaksaa nähdä ystäviä. Otin eilen erääseen yhteyttä, ja olen ylpeä itsestäni.

Olen myös päättänyt, etten anna syömisongelmani estää graduntekoa. Sekin alkaa kai hiljalleen onnistua.

Elämä on vain yksi herakliittinen Erlebnisstrom, kokemusten virta, ja silti tuntuu välillä siltä, että elän montaa elämää samaan aikaan.

Yritän ymmärtää, mitä reflektointi on. Siitä olen ainakin varma, että se tapahtuu aina kunkin hetken jälkeen.

Kirjoitan viime aikoina niin kuivaa (lue: huonoa) tekstiä, koska tunteenpalaset, joita masennuksen läpi tihkuu, kuuluvat nykyisin Edmundille ja hänen palvelijoilleen. Koska masennuksen pyörteissä pyörivät tunteet ovat aika sekalaista vyyhtiä, kirjoitin niistä runoja:

Πάντα

Kun ei ehdi eksplikoida,
Sillä maailma ja minä ja jokainen toinen
On yhtä ja samaa,
„Ein und Dasselbe“ (Heidegger 1947, 38).
Konstitutiivinen
On se sana,
Jota arjessa kutsumme
Kaikeksi.

Morsian on Minervan pöllö

Kun lennähdät taas
Tavalliseen tapaasi
Ymmärtämättä suuruuttasi,
Minkä näen silmistäsi,
Niin sydämeni jyskyttää
Kunniakierroksen
Minervan perinnölle,
Se sinun kauttasi puhuu.

Λόγος  siis on kuultava,
Ymmärrettävä antaa
Sen olla siellä ja terästää aisteja
Ei siksi, että näkisi,
Vaan pääsisi sinne, nähdyn taakse
Tai sen yli,
Pintapuolen tuolle puolen,
Transsendentti ja
Transsendentaali
Ovat ainoat ne,
Joille näköni riittää.

Lennä sen puun,
Josta Eeva antoi,
Tuolle puolen,
Tule tulevan ajan paremmaksi filosofiksi

Tiputtaa

Lopultakin rakastan taas vapaasti sitä, mitä teen. Tiedän olevani riittämätön, mutta koska olen hyväksynyt sen, ei se haittaa. Kaikki ovat yksin riittämättömiä siihen, mitä akateeminen maailma (laajassa mielessä) tekee.
Parasta tässä rakkaudessa on se, että se sattuu juuri niin paljon kuin annan sen satuttaa, eli siinä määrin kuin haluan sen sattuvan. Tiedän syyttäväni tyhmyyttäni ihan itse, ja tiedän olevani kykenevä niin paljoon kuin vain ikinä jaksan tehdä. Ongelmani ovat itse asettamiani, niin henkilökohtaiset kuin akateemisetkin.
En malta olla ajattelematta tutkimuksiani, on pakko lukea jatkuvasti lisää ja päästä puhumaan viisaampieni kanssa. Jokainen sananvaihtohetki älykkäässä seurassa saa innostumaan.
Jokainen askel on samalla hyppy pimeään. Jännittää.
Kuuntelen Airin kappaletta Alone in Kyoto. Siinä melodia kuulostaa siltä kuin joku laulaisi sanoja "tiputtaa, tiputtaa" uudestaan ja uudestaan niin kuin sadepisarat särkyisivät puistoon. Vesi tippuu, mutta niin myös viisaus. Sitä tiputtelee maailman raoista, ja putoan sen mukana. Sitä on se hyppy, eikä putous koskaan lopu.
Vatsanpohjassa on jännä tunne.

Henkilökohtaisia pohdintoja Nietzschestä (ei välttämättä kovin kiinnostavaa muille kuin henkilökohtaisesti kiinnostuneille)

Kiitän tätä filosofia usein erityisesti kahdesta asiasta: yli-ihmisen käsitteestä sekä henkilökohtiasen elämän ongelmista, jotka antavat siinä mielessä voimaa, että tiedän olevan mahdollista sekä kärsiä vakavista mielenterveydellisistä ongelmista että kirjoittaa mielettömän hyvää filosofiaa.

Olen tähän mennessä toistellut itselleni, että niin kauan kuin voin Nietzscheä paremmin (jossain hänen myöhemmän elämänsä vaiheessa v ), henkilökohtainen tilanteeni on vielä ihan ok. En vain ole koskaan näin puolivitsikkäästi ajatellessani tullut huomioineeksi mahdollisuutta, etten aina voisikaan Nietzscheä paremmin. Minulla ei tosin ole aivokuppaa ( :D ! ), mutta alkaa tuntua siltä, että masennus ja ahdistus voisi viedä minut yhtä lamaantuneeseen ja huonovointiseen tilaan, jos tämä tästä vielä pahenee. Tai sitten vaan kuolen, mutta yritän pysyä elossa vielä.

Muistelen YTHS:n psykiatrin sanoja siitä, että elossa pysyminen on nyt kohdallani hyvä tavoite. Yritän pitää siitä kiinni ja pitää mielessä koko ajan toisen vaihtoehdon ja syyn siihen, miksi sittenkin joka hetki valitsen elää.

Tunteiden kirjosta ja masentuneesta tilanteesta tiedefoorumissa

Tämänpäiväisessä tieteidenvälisessä keskustelussa puhutaan tunteista. Ne on jaettu ainakin seuraaviin kategorioihin (englanniksi, yritän parhaani mukaan suomentaa):

emootio
sensaatio
tunne, tuntemus, tunnelma (feeling)
moodi/ mieli (esim. hyvä mieli)
asenne
affekti (vaikutus)

Yleisöstä nousee kysymys siitä, miten nämä voi kokemuksessa erottaa toisistaan. Kysymys on hankala, sillä eletyssä oikeassa kokemuksessa erottelu on epämääräistä. Tunteiden kategoriat ovat päällekkäisiä, samanaikaisia ja sekottuneita. Onko näitä edes olemassa yksittäisinä?
      Mietin itsekseni, mihin kategoriaan masentuneet päivät mahtuisivat, sillä ne ovat enemmän kuin mikään kategorioista, lähimpänä olisi kai mielentila, mutta sekään ei tavoita masentuneiden päivien kategoriaa. Ehkei masentuneisuudesta, kuten ei sitten kai muistakaan psyykkisistä ongelmista voida puhua tuntemuksina tai tunteina, vaan suurina vyyhteinä, jotka tuntuvat, mutta joista ei voida kokemuksessa erottaa yhtäkään tunnetta selvärajaisesti. Niiden päivien väsymys on enemmän kuin tuuli, joka puhaltaa maailmasta tietynnäköisen, ne päivät ovat mielentilaa, tai pikemminkin maailmantilaa. Ne päivät myös punoutuvat jatkumoksi, tilanteeksi, ja ovat hetkiä, jolloin huomaan kyseisen tilanteen.

Huomaan, ettei masennus ole tunne missään mielessä, vaikka se tuntuukin. Nimeän sen siis "tilanteeksi". Lisään sen listan jatkeeksi:

tilanne (sekalainen ja selvittämätön vyyhti kaikkea edellistä)

Mietin muitakin, ns. normaaleja päiviä, ja tulen siihen tulokseen, että jokainen hetki ja jokainen päivä on tilanne. Tämä tarkoittaisi sitä, että eri tunteiden kategoriat ovat vaihdon hetkiä, ajanjaksoja, joina jokin tunne eroaa normaalista, ja näyttäytyy jonain tunteena, kun muita ei huomaa. Neurotieteilijä puhuu tunteista ikään kuin ne olisivat hetkissään staattisia aineiden ilmentymiä aivoissa. Todellisuudessa ne ovat muistoa äskeisestä. Se ilahduttaa siinä mielessä, että muistan huonoina päivinä paremmat, ja huomaan nämä paremmat päivät. Tämä taas tarkoittaa sitä, että huomaan parempien päivien olemassa olon, ja voin naiivin induktion vallassa laskea sen varaan, että pian koittaa taas parempi päivä.

Väliaikatietoa

Dear all,

Olen palannut Helsinkiin (tosin lähden pian käymään Tallinnassa), mutten ole ottanut yhteyttä keneenkään, koska olen yksinkertaisesti liian masentunut ja ahdistunut tehdäkseni mitään. Luen Husserlia ja yritän kirjoittaa Hausarbeitia reduktion ongelmista.

Tämä tila on aika ikävä, mutten osaa tehdä tälle enempää kuin jo yritän. Olen vain täysin puhki, eikä mikään tunnu miltään. Odotan ei-tuntuvalla innolla sitä, että jaksan taas tehdä jotakin, jotta voin nähdä kaikkia niitä rakkaita ihmisiä, joita haluaisin nähdä, mutta joille en jaksa soittaa, koska puhelimenkin käteen ottaminen on raskasta.

Sitten, kun olen saanut joitakin juoksevia asioita ja pakollisia tekstejä kirjoitettua, kirjoitan tännekin jotakin kivempaa luettavaa.

All the best,
Minna-Kerttu

Huomautuksia Nietzschestä

Jäin miettimään O-P:n kommenttia tekstiin meistä nousemassa maailman aamuhämärissä. Mietin samantyyppisiä asioita aikaisemmin seminaarissa, kun luimme joukolla Zarathustraa. Seuraavaksi siis tykittelyä suoraan ajatuksista. Pahoittelen lukijalle mahdollisia epäselvyyksiä, otan vapauden käyttää vaikeita käsitteitä ilman selityksiä, sillä rakkaat lukijani varmasti saavat paremman käsityksen jokaisesta käsitteestä "res cogitansista" sartrelaiseen "vapauteen" jostain muualta kuin minun naputteluistani.

Olin edellisessä kohdassa väärässä yli-ihmisen suhteen. Yli-ihmistä tai yli-ihmisyyttä ei saavuteta, vaan ihminen on yli-ihminen silloin, kun on kehittynyt itse merkityksensä ja päämääränsä luovaksi yksilöksi, eräällä tavalla autenttiseksi, vapaaksi sartrelaisessa mielessä, vaikkakin huomioiden kehonsa (toisin kuin Sartren tekstistä voisi ymmärtää), tullessaan tietoiseksi kehollisuudestaan. Yli-ihminen ei ole laumaeläin, toisin kuin ihminen, sillä vaikka yli-ihmisen ei tarvitsekaan olla erakko, on hän itsenäinen, eikä ollakseen tarvitse pakonomaisesti muita ollakseen olemassa, toisin kuin ihminen, joka aina tarvitsee toista peilatakseen omaa olemistaan. Yli-ihminen on vallassa, eikä siis ole toisen hallittavissa esimerkiksi foucault'laisen biovallan keinoin. Yli-ihminen ei esimerkiksi ole ylipainoinen tai syntinen, koska ne säännöt eivät päde häneen, vaikka hän tekisi tai olisi jotakin samaa kuin ylipainoinen ja syntinen ihminen. Yli-ihminen on siis erossa täytymisestä, "minun pitää" -tilasta ("ich soll"), ja on "minä haluan" -tilassa ("ich will"), jolloin yli-ihmisessä on samaa kuin Aristoteleen hyveellisessä, joka erona voimakastahtoiseen toteuttaa hyveitä täysin omasta tahdostaan sen sijaan, että tekisi niin kuin kuvittelee, että kuuluisi tehdä. Yli-ihmisen ja hyveellisen ero näyttäisi kuitenkin olevan se, ettei yli-ihminen toimi hyveellisesti moraalisessa mielessä, vaan on moraalin yläpuolella ja toimii siten kuin näkee oikeaksi (mutta juuri oikeaksi, minkä takia yli-ihminen ei voi toimia väärin), kun taas hyveellinen ihminen ainakin oman ymmärrykseni perusteella toimii enemmänkin yleisemmin määriteltyjen hyveiden puitteissa, ja Aristoteleshan määrittääkin näitä kourallisen. Toisin kuin usein harhaisesti luullaan, yli-ihminen ei kuitenkaan ole nihilisti siinä mielessä, ettei arvottaisi tekoja, hän vain arvottaa ne itse. Erona viimeiseen ihmiseen yli-ihminen on siis onnellinen tavalla, johon sana εὐδαιμονία viittaa, vaikkei tavoittelekaan onnea tai pidä sitä tärkeänä, sillä toimii merkitystensä puitteissa ja kohti päämääriä, kun taas viimeinen ihminen haluaa onnea ja väittääkin saavuttaneensa sen passiivisessa toimettomuudessaan, flegmaattisessa rauhassaan.

Mitä tulee luontoon ja yli-ihmiseen, niin yli-ihminen on tietoinen luonnostaan eli luonnosta itsessään. Hän ei siis missään mielessä kulje takaisin luontoon, hän vain huomaa sen. Zarathustran luku kehonkieltäjistä kuvaa tätä tilannetta hyvin: kehonkieltäjä uskoo olevansa vain kartesiolainen res cogitans, Ich, joka on muuta kuin kehonsa, ja siksi näkee itsensä vääristyneesti, eikä voi ymmärtää olemistaan. Nietzschen mukaan ihminen on kuitenkin Selbst, kehollinen Ich, eletty keho Merleau-Pontyn kehittämässä mielessä. Minulla ei siis ole kehoa, vaan pikemminkin, minä olen se. Emme toisin sanoen missään vaiheessa ole irtautuneet luonnosta, käsite on vain syntynyt tekemään eroa kehollisuuden ja jumalallisuuden, ration, väitetyn objektiivisuuden, välille, vaikka jälkimmäinen on harhaa ja siksi saavuttamattomissa. Emme siis kulje "takaisin", tulemme vain tietoisiksi itsestämme. Siispä humanismi ei voikaan olla, kuten O-P sanoi, umpisokeaa ihmisrakkautta, vaan itsetietoisuuden projekti, jonka kautta ihminen vapautuu ei-kenenkään vallasta ja ottaa vallan itselleen.

Eikä ole siis niin, että yli-ihminen ei olisi ihminen siinä mielessä kuin "ihmisen" arkikielessä ymmärrämme. Lajinsa edustajana ihminen ja yli-ihminen ovat toki samaa lajia, mutta yli-ihminen on parempi, vapaa, toisin kuin ihminen.

Rakkausrunoja Pariisista

Olen katsellut.

Olen katsellut niin, että
maaima huokuu minussa.

Se huokuu hukkuen ja haluten ulos, ettei
kuolisi omaan itseensä.

Olen katsonut sinuun,
katsonut niin, että
haluan huutaa, kertoa,
näyttää poskillesi nousevan aamuruskon,
ranskalaisen parvekkeen lasisen katseen,
amerikankahvistasi välkkyvän kuvasi,
sen kermaisen hymysi,
joka katsoo espressokupin krumeluuriin pohjaan.

Olen katsellut sinua niin kuin sinä olet maailmassa pitäesi sisälläsi kaiken sen,
minkä minä vain näen,
sillä minulle sinä olet maailma ilman immanenttia ainoastaan,
olet se, mistä aamuaurinko huokuu minusta.

Nousemme lentoon iltahämärissä

Tajusin äsken, että meidän sukupolvelle on annettu jotakin historiallisesti todella merkittävää. Me ollaan nimittäin sitä, mistä Hegel puhuu sanoessaan Minervan pöllön nousevan lentoon vasta iltahämärissä. Me ollaan sitä ensimmäistä sukupolvea, joka maailmanlaajuisesti todella tajuaa, mikä on ihmisen ja luonnon suhde sen kaiken humanistisen ihmiskeskeisyyden ja "luonnon ylittämisen" jälkeen: ihminen on osa tätä, me ei olla, eikä tulla koskaan olemaan, luonnon yläpuolella, ainakaan ennen kuin ymmärretään luonto itsessämme ja pystytään hallitsemaan sitä. Valitettavasti me taidetaan myös jäädä viimeiseksi sukupolveksi, sillä meitä nuoremmat, ne, jotka on nyt taaperoita, ei ehkä tule koskaan elämään mahdollisuutta sivistää itseään, vaan joutuu vain taistelemaan eloonjäämistään (niin kuin mekin, mutta ehkä keski-ikäisinä tai vanhempina sillä ei ole meille enää niin paljon väliä).
       Nietzsche puhuu yli-ihmisestä. On surullista, ettei sitä ole saavutettu, eikä ihmisen typeryyden takia kai koskaan tulla saavuttamaankaan. Olisi toki mahdollista, että me olisimme ne, mutta metaania vapautuu jo ikiroudan alta, mikä tarkoittaa sitä, että vaikka olisimmekin se pöllö, yli-ihmiset, ei meillä ole tilaisuutta elää ja nostaa lajiamme todellisiksi hallitsijoiksi. Me jäämme kaikki farssiksi, jotka idioottimaisuudessaan tappoivat itse itsensä (huom., tässä en viittaa mitenkään planeetan vaurioittamiseen, sillä bakteerit, kasvit ja jotkut eläimetkin kyllä selviävät, vaikka me tuhoiaisimmekin elinolosuhteemme).
        Jokaisen tilanteeseen heräävän mielessä pyörii kysymys siitä, miksi kukaan ei tee mitään (vaikka kyllä jotkut jotain tekevätkin). Piilottelu, kieltäminen ja prokastronointi on inhimillistä. Ihminen on tunteellinen, ja vain sairas, eli yleensä psykopaatti, on täysin rationaalinen. Siispä olen pessimisti, sillä pelko ei ole mukavaa, ja ilmastonmuutos on ahdistavin asia nykyajassa, ja emotionaalinen ihminen (eli normaali) yrittää kaikin tavoin kätkeä pelkonsa ja katsoa poispäin, jotta voisi elää elämäänsä huoletta samoin kuin on aina ennenkin elänyt.
       Kaikesta huolimatta meidän jälkeemme ei tule enää ihmiskuntaa, ainakaan, jos meno jatkuu samanlaisena kuin tähän asti. Ei kannata enää kääntää katsettaan tai kieltää ilmeistä: tämä on ihmiskunnan aiheuttamaa, ja maaliskuu 2016 oli 11. kuumin kuukausi koko lämpötilamitatun ihmiskunnan historiassa, ja Siperiassa maa tärisee ennen näkemättömästi jo 10 vuoden ajan, kun ikiroudasta sulanut metaani vapautuu ilmakehään, toisin kuin koskaan aikaisemmin. Tiedon saamiseen riittää varovaisten Hesarin uutisten lukeminen, ja informaatiota aiheesta löytyy kaikkialta. USA:n presidentinkin herääminen tilanteeseen kertoo sen vakavuudesta (kuten kaikki tiedämme, se valtio ei ole parhaiten kunnostautunut muusta maailmasta välittämisessä, joten heillä on tässä oma lehmänsä erittäin syvällä ojassa).
       Tässä on jotakin eksistentiaalisesti kutkuttavaa ja vapauttavaa. Me emme tule jäämään historiaan, sillä vanhempiemme sukupolvi tuhoaa historiaamme tietämättä, mitä tekevät. Voisin antaa heille anteeksi, mutta olen luopunut Jeesuksesta, uskonnolla ei ole enää väliä, sillä se ei tule välittymään eteenpäin. Voimme juoda viiniä ja tupakoida rauhassa, sillä kuolemme nopeammin kuin päihteiden tappamina. Voimme syödä vapaasti pelkkää vegaanista lähiruokaa, sillä meillä ei ole enää syytä mielistellä vanhempaa sukupolvea ja heidän konservatiivisia typeryyksiään. Sitä paitsi se ja aurinkopaneelit antavat meille viimeisen toivon kipinän golfvirran katketessa, kun Suomen sääolosuhteet muuttuvat ikuiseksi loppusyksyksi ja lopulta kestämättömiksi.

Ps. Jos nyt, hyvä lukijani, aiot väittää, että murehdin liikaa tai pelottelen turhaan, älä tee niin. Oleta, että olet todella väärässä skeptisyytesi suhteen, ja mieti, miksi niin olisi laita. Tee pientä tutkimusta ja ota selvää siitä, miksi maailman päättäjätkin ottavat tilanteen lopultakin vakavasti (sillä pahintahan ei ole se, että planeetta lämpenee, vaan se, mitä kriisejä lämpeneminen tuo jo mukanaan mm. ilmastopakolaisuuden muodossa).

[...]

Se, mitä on virallisten sanojen välissä, itsensä poisleikkaamana, on yleensä olennaisinta.


Ilon piikkejä nousee hetkittäin. Ylhäältä on tosin pahempi pudotus alas kuin alhaalta, eli huono olo tuntuu oikeasti huonolta vasta sitten, kun on hetken tuntunut normaalilta tai iloiselta.
     Toissapäivänä oli hyvä päivä, ja olin pitkästä aikaa illan ei-masentunut ja ei-ahdistunut, eli tunsin oloni normaaliksi. Suurimmalla osalla ihmisistä on todennäköisesti sellainen olo jatkuvasti, ja olen ihan vähän kateellinen. Toisaalta omassa elämässäni on todella paljon sellaista, mistä joku toinen olisi kateellinen, joten ehkä on vain oikeudenmukaista, että itse eläminen tuntuu todella raskaalta.
      Erään ihanan ihmisen itsemurhan jälkeen päätin, etten aio tehdä samaa, ainakaan antamatta mahdollisuutta kieltää tekemästä niin (ei sillä, ettenkö olettaisi ymmärtäväni, miksi se ihana ihminen teki, mitä teki, ja juuri kysymättä muilta). Tuntuisi myös epäreilulta pohjoisessa olevia kuolla täällä, sillä ottaisin siten pois mahdollisuuden todella ymmärtää, että olen lopullisesti poissa. Siispä en tule olemaan loputtomasti poissa.
      Mietin myös istuessani aamupäivällä seminaarissa, että ehkä tämä ongelma aivoissa on syy siihen, että saan niinkin paljon aikaiseksi verrattuna moniin muihin, eikä niin, että tämä ongelma estäisi paljon. Ihmisten seuran ja sosiaalisen median väsyttäessä teen sitä, mikä kiinnostaa, eli filosofiaa ja muita pieniä juttuja, kuten Siksi yliopistoa, ja jossain välissä myös kirjoitan ja luen runoja sekä opettelen hiljalleen klassista kreikkaa ja lisää ranskaa. Eräs opiskelija valitti viime viikolla sitä, että käyttää vapaa-aikansa ystävien ja Netflixin kanssa, eikä siten saa mitään aikaiseksi, joten ehkä etuni on juurikin se, ettei kiinnosta nähdä niin paljon ihmisiä ja katsoa niin paljon viihdettä, että se estäisi tekemästä sitä, mitä rakastaa eniten.


Menen nyt takaisin toteuttamaan rakkauttani viisautta kohtaan, eli jatkan Zahavin artikkeleiden parissa (Zahavi kirjoittaa empatiasta ja kyseisen käsitteen variaatioista Husserlin, Steinin, Lippsin ja Schutzin teksteissä <3 br="">

Kiire viisauden tiellä (eli kiireen ja viisauden pohtimista Heideggerin pohjalta)

"Viisaalla miehellä ei ole koskaan kiire", kuuluu vanha kreikkalainen sananlasku. Sanoissa saattaa olla perää, sillä kiireessä suoritettaessa ehtii harvoin pohtia tekemisiään sen syvemmin. Vaikka paineiden alla suorittaessaan saisikin jotakin aikaan, ei se tarkoita, että ymmärrys tekemisistä kasvaisi, puhumattakaan niistä ei-kiireellisistä asioista, jotka jäävät kiireessä huomion ulkopuolelle. Voitaisiin siis sanoa kiireettömyyden olevan mahdollisuus viisauteen (toisin sanoen välttämätön, muttei riittävä ehto).
     Kiire ei ole vain aikataulujen tiedostamista, vaan niistä stressaantumista siten, että aikataulutettu projekti muuttuu päällimmäiseksi päämääräksi ja kaikki huomio keskittyy siihen. Siispä kiire eli stressi ehtimisestä ei anna tilaa muulle kuin tällä hetkellä keskipisteessä olevalle tilanteelle. Esimerkiksi bussiin kiirehtiessään ihminen siirtää kaiken muun syrjään ja keskittyy ehtimiseensä, ja esseetä viimeisenä palautuspäivänä kirjoittava opiskelija toimii ikään kuin eläisi esseenkirjoittamisen aikataulua varten. Jatkuvasti erilaisissa kiiretilanteissa eläessään ihminen ei ota etäisyyttä projekteihinsa, eikä yksinkertaisesti ehdi kasvattaa ymmärrystään itsestä, muista tai maailmasta.
     Heideggerin ajan ja olemisen analyysi antaa ymmärtää, että kiire on jokapäiväisyyden eli arkeen langenneisuuden ilmiö, jolloin ihminen on täysin uppoutunut projekteihinsa erottamatta niitä enää oikeastaan itsestään (S&Z §27). Jokapäiväisyydessä elävä täälläolo (Dasein) ymmärtää itsensä huolehtimisen kohteensa pohjalta. Henkilö on se, minkä kanssa on tekemisissä (S&Z, §47). Tämä tarkoittaa sitä, että kiire, jonka pauloissa oleva ihminen samaistaa itsensä projektiinsa, on jokapäiväisyyttä parhaimmillaan, eli se toisin sanoen peittää näkyvistä ihmisen itsensä niin täydellisesti kuin vain mahdollista. Kiire on siis olotila, jossa ihminen on niin syvällä siinä, mitä on tekemässä, että on unohtanut itsensä ja toimii itse tekemistään varten. Tällöin ihminen on "epäautenttisesti" (uneigentlich) eli tavalla, jossa ei huomaa omaa olemistaan maailmassa ja suhdettaan muihin ja ympäristöönsä.
     Epäautenttisuudella tarkoitetaan tässä sitä, että ihminen elää jatkuvassa paossa itseään, eikä ymmärrä omaa tapaansa olla maailmassa. Ihminen täälläolona on Heideggerin mukaan eksistoiva eli eksistentiaalinen oleva, joka toimii maailmassa, on suhteessa eli huolehtii ja on toisten ihmisten kanssa ja täällä, (S&Z, §9-11) eli on ymmärtävä ja huomioiva olento. Esillä- ja käsilläoleva taas on sitä kaikkea, mikä on maailmassa välineinä, esineinä tai asioina (S&Z, §16). Toimiessaan jokapäiväisyydessä ihminen kuitenkin samaistaa itsensä huolehtimaansa eli siihen, mitä tekee, eikä ymmärrä elävänsä aina jo kuolemaansa kohti, toisin kuin ne esillä- ja käsilläolevat asiat maailmassa, joista huolehtii eli joihin on suhteessa.
Epäautenttinen ihminen ei siis ymmärrä kuolemaansa aina jo olemassa olevana mahdollisuutena, vaan suhtautuu siihen jonakin, joka ei ole osana omaa itseä. Tällöin ihminen ei ymmärrä itseään eli mahdollisuuksiaan, sillä ei näe lopullisinta välttämätöntä mahdollisuuttaan eli kaikkien muiden mahdollisuuksiensa loppua ja rajaajaa, kuolemaa. Sen sijaan epäautenttinen ihminen elää ikään kuin kuolemattomana, uppoutuneena tekemisiinsä, joihin ei suhtaudu erilaisina omasta itsestä, eikä näin huomaa todellista ajallisuuttaan ja olemistaan.
     Autenttinen (eigentlich) ihminen sitä vastoin ymmärtää olevansa todella kuolevainen eli kuoleman välttämättömän mahdollisuuden sisältyvän olennaisesti omaan olemiseensa (S&Z, §60). Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen ymmärtää elämänsä olevan se, mikä se on, juuri sen takia, että se loppuu ja että sen lopullisuus muovaa sen jokaista hetkeä. Autenttinen ihminen huomaa siis aina jo olevansa loppuaan, kuolemaansa, kohti jokaisessa tilanteessaan ja projektissaan. Tämän kautta ihminen ymmärtää oman olemisensa sekä sen eron muuhun olevaan, eikä enää samaista itseään projekteihinsa. Ollessaan autenttisesti eli kuolemaa kohti ihminen siis ymmärtää oman olemisensa ja sitä kautta muun olevan, eli käsittää maailman ja itsensä.
     Autenttisuus ja viisaus näyttäisivät liittyvän vahvasti toisiinsa. Kiireessä ihminen taas on epäautenttinen ja langennut jokapäiväisyyteen. Kuoleman mahdollisuuden näkymättömyyden myötä oma oleminen on peittynyt, kun henkilö on niin sisällä projekteissaan, että samaistaa itsensä tekemiseensä. Tämä taas tarkoittaa, ettei ihminen voi kiireessä ymmärtää itseään, muita tai maailmaa, vaan suhtautuu kaikkeen olevaan ilman selvyyttä sen olemistavasta eli siitä, miten eri asiat ovat suhteessa toisiinsa.
     Viisaus olevaisen ja olemisen ymmärtämisenä sekä kiire näyttävät sulkevan toisensa pois. Tämä ei välttämättä tarkoita, että jo mahdollisesti saavutettu ymmärrys häviäisi kiireen iskiessä, mutta silloin huomio on jossain muualla ymmärryksen ollessa piilossa. Nyky-yhteiskunnassa kiireettömyys näyttää kuitenkin olevan niin harvassa, että viisauden saavuttaminen vaikuttaa mahdottomalta tehtävältä. Ehkä viisaus olikin vain antiikin kreikkalaisten luksusta, sillä myöhemmissä teksteissään Heidegger mainitsee olemisen ymmärtämisen olevan mahdollista vain ikävystymisessä, joka taitaa olla nykyihmisen saavuttamattomissa:

Aidosti ikävystyttäessä ei olla ikävystyneitä jostakin tietystä syystä, vaan ollaan ikävystytty yleisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että kiinnostuksen kohteena ei ole yhtään mitään. Ajalla on tässä merkityksensä, kuten saksankielisestä sanasta (Langweile) saatetaan ymmärtää. Kyseisessä ikävystymisessä ei ole enää tuntua tulevaisuudesta, menneisyydestä tai nykyisyydestä. Huomaamattomissa ollut oleva näyttäytyy ikävysytymisessä. (ZS, 208-9)

     Viisaus näyttäisi olevan mahdollista saavuttaa ainoastaan joutilaisuudessa, jolloin ihminen ei ole syventynyt yhteenkään projektiin, eikä siis suhtaudu aikaan projektinsa kautta menneenä, nykyisenä ja tulevana (ja dead linena), vaan huomaa oman olemisensa ja siten ymmärtää muunkin. Siispä, jos viisaalla ei koskaan ole kiire, ei kiireinen taida koskaan olla viisas. Tästä voidaankin lähteä miettimään syitä omaan elämään tyytymättömyydelle, mielenterveyshäiriöille yltäkylläisyydessä sekä tiedemaailman ongelmille kaiken informaation keskellä. Viisaus ja suorittamisen määrä eivät taida korreloida, päinvastoin.

Näin vastaat sähköpostiin:

1. Odota postia kärsimättömästi. Tarkista sähköposti tunnin välein tai useammin.
2. Saa sähköpostia oikealta henkilöltä.
3. Poistele roskapostia ja lue kaikki turhat postit. Jännitä ja pelkää viestin avaamista. Hengitä syvään. Rauhoitu (ainakin sen verran, että voit avata viestin).
4. Lue viesti. Toista monta kertaa, kunnes kuvittelet tajuavasi, mitä siinä lukee.
5. Hengitä syvään.
6. Lue viesti vielä kerran ja vaihda ilon ja jännityksen ja euforian tunteista itsemiurhasuunnitelmiin. Sähköön ei kannata koskea, se on liian helppoa ja käden ulottuvilla ihan kirjaimellisesti.
7. Jätä vastaaminen mahdollisimman myöhään, mieluiten viikon päähän, mutta pahimmassa tapauksessa huomiseen. Sulje kone ja toivo, että huomenna on parempi olo. Kuvittele, että viestin lähettäjä vihaa sinua tai pitää vähintäänkin idioottina.
8. Mieti postia koko päivä, yö ja seuraava aamu. Prokastronoi.
9. Valita poikaystävälle facebookissa, että henkilö on lähettänyt sinulle postia, ja että ahdistaa.
10. Naura omalle tyhmyydellesi.
11. Avaa viesti uudestaan ja lue se monta kertaa. Etsi merkkejä siitä, ettei lähettäjä vihaa sinua tai pidä idioottina, vaan todennäköisesti suhtautuu vähintäänkin neutraalisti ellei jopa ystävällisesti.
12. Vakuutu siitä, ettei ole mitään hävittävää.
13. Ole uhkarohkea. Ota riskejä. YOLO.
14.Tee se, mitä viestissä kehotetaan. Lähetä posti.
15. Vastaa.
16. Kirjoita, että teit sen, mitä pitikin. Lue kirjoittamasi monta kertaa ja vakuutu siitä, että se on ihan ok.
17. Katso kelloa, varmista, että aikaraja pysyy alle kahdessa tunnissa. Tai ihan sama.
18. Lähetä posti. Hengitä syvään.
19. Nyt se on ohi. Olet ihan ok.
20. Älä palkitse itseäsi.

Palanen siitä, miksi fenomenologia on tärkeää

Osuin huomiota herättävään pointtiin, jonka haluan jakaa. Olen sen verran puhki, etten jaksa analysoida tarkemmin, joten jätän sen lukijan tehtäväksi. Heideggerin Zollikon -seminaarien esipuheessa Marianne Boss-Linsmayer ja Medard Boss kirjoittavat Heideggerin teorian hyödyntämisestä seuraavasti:

In this new and alternative view, human existence in its unique way, like everything else in our world, no longer appears as something present as an object within a pregiven world space. Rather, human existence can be viewed as being, which cannot be objectified and which consists of an openness to the world and of the capacity to perceive what it encounters in that world. Through this openness, human existence itself, as well as any other given facts of our world, can come to their presence and unfolding. The proper task of human Dasein is the event of letting-be what emerges into the openness of being. Human existence is necessary for this event, which constitutes its proper and most profound meaning. Thus, it also becomes clear that this meditative, alternative, and new way of thinking may also disclose meaning and purpose to the artof healing.

Many people who are initially touched by this new and different way of thinking are stricken with great panic. They fear that if they let themselves really be touched by this thinking they will have to abandon the time-honored definition of the human being as an Ego, as a center of personality, and as a separate bodily organism. They believe they will completely lose themselves thereby. As a result, many of them quickly take refuge in the seemingly secure Freudian view of a "psychic apparatus." Yet in doing so they forget that it was Freud himself who called his notion of a "psychic apparatus* a mere "fiction" which only pretends to give human thinking a solid foundation.

Heidegger would not have devoted as much time and energy to instructing medical doctors as he did in the Zollikon Seminars had he not thought his new and alternative thinking—meditative thinking—was of essential benefit to all medical therapies. Indeed, if the therapists let themselves be imbued in body and soul with this "new and alternative" way of thinking, they themselves would experience its benefits, primarily  in the form of self-transformation. From then on, they would understand themselves as individuals who are called upon to serve all beings including patients, who in their openness to the world encounter the therapist as a place for self-disclosure.

When they are "together with" the therapist in Da-seinanalysis situations, the patients are allowed to assume and to perform all their pregiven possibilities of behavior in a reflective and responsible way. This is the essential meaning and the inherent goal of all medical therapies, whether they are physical or psychotherapeutic in nature.

Fenomenologialla olisi siis paljon annettavaa mm. psykologialle, psykiatrialle ja muille käyttäytymistieteille. Kirjoitan tällä hetkellä itse tekstiä oman kuoleman ymmärtämisestä ja hahmottamisesta kehollisuuden kautta, ja sekin aihe voisi hyödyttää mm. kuolemansairaiden hoitoa sen kautta, että hoitajat ymmärtäisivät hoidettavien kokemusta.

Ryppyjä rakkaudessa tai niitä rakkaushuolia (ei sydänsuruja kuitenkaan)

Jos olisin filosofi, olisin ensimmäisen asteen viisaudenrakastaja. Elämän ollessa kuitenkin monimutkaisempaa ja täynnä komplekseja yhteyksiä ja tasoja huomaan olevani monennen asteen rakastaja suhteessa viisauteen eli jonkinlainen filofilosofi. Se näkyy juuri niinä hetkinä, kun olen lukenut kaikenlaista fenomenologiaa ihan liikaa monen viikon ajan noin 12 tuntia päivässä, ja lopulta saavuttaessani sen, mitä etsinkin, nukun, juon pullon punaviiniä, luen Vladimir Kamineria ja Claes Anderssonin runoja, syön lusikalla kuivaa mysliä suoraan pussista ja päädyn fb-ystävieni akateemisuuden takia lukemaan artikkelia suomalaisista tutkijoista (voi, kuinka tahtoisinkin päästä osaksi teitä!), jotka saavat sydämeni lyömään kovempaa ja tuntemaan rakkauden kiehuvan sisälläni.
    Olen viime aikoina pohtinut suhdettani filosofeihin ja muihin viisaisiin. Sanoin Aralle hänen vieraillessaan täällä Saksan Oxfordissa, että ihastun filosofeihin juuri kirjoittajina eli teksteinä, eli esimerkiksi Heideggerin tai Merleau-Pontyn tapaaminen henkilökohtaisesti olisi katastrofi, koska henkilö itsessään ei kiinnostaisi lainkaan, vaan "palaisin rakkauden liekeissä" (Niiskuneiti 34 eaa., kommentti aikakoneen äärellä) ainoastaan suhteessani teksteihin. En enää kuitenkaan ole ajoittain niin varma tästä täydellisestä persoonattomuudesta, vaan tunnen sydämen tykyttävän myös ihan elävien ja kohtaamieni akateemikkojen kohdalla, mikä tekee mm. Suomeen palaamisesta hieman pelottavaa.
     Voi toki olla, että ihastuksen tunne kohdistuu pelkkiin hahmoihin, ei niihin ihmisiin itseihinsä, sillä enhän oikeastaan tunne ketään suomalaisista viisaista kovinkaan hyvin. Hahmoihin rakastuminen saattaa kuitenkin olla miltei yhtä vaarallista kuin itse henkilöihin rakastuminen, sillä kohdatessa saattaa olla vaikeaa erottaa mielessäni luomani hahmo todellisesta henkilöstä.
     Nyt nukkumaan, taas Beauvoirin kanssa <3

Jos eksistentialismin ongelma on täydellinen vapaus poistaen kaikki siteet muualle, eli maailmaan ja toisiin, mutta samaa ongelmaa ei ole Heideggerilla, onko Heidegger sitten sittenkään eksistentialisti?

Ja kuinka pitkälle eksistentialismin ja fenomenologian voi erottaa toisistaan? Olen esimerkiksi alkanut suhtautua Beauvoiriin enemmän fenomenologina kuin eksistentialistina, mutta hänet usein määritellään todelliseksi eksistentialistiksi (Sartren ohella). Kuitenkin Beavuoirin taustalla on mm. Husserl ja Merleau-Ponty. Sartrenkin vahvana vaikuttajana on Heidegger, mutta Heideggerin mukaan ihminen ei kuitenkaan ole täysin vapaa, vaan aina jo on maailmassa tietyllä tavalla, eikä ikinä pääse ulos siitä tavasta olla, jossa se aina jo on.

Jos seurataan filosofilinjaa vielä hieman taaksepäin, sieltä löytyy Hegel Heideggerin taustalta. Hegel taas näkee vapauden jonain aivan muuna kuin irrottautuneisuutena (eli sanoisi Sartrelle aika kovaa vastaan), vaan pikemminkin yhteisönä ja järjen seuraamisena, eli toisin sanoen ihmisyyden ehtoina, joissa ihminen aina jo on.

Tällaista tänä yönä. Kun kämppikset tulevat laskuhumalassa kotiin, lueskelen suomalaisia filosofeja ja yritän keksiä kehon ja kuoleman ymmärtämisen yhteyksiä. Olin siis itse juomassa eilen viiniä, siksi perjantai-iltani on vapaa. Nyt menen sänkyyn Beauvoirin kanssa, kirjoitin jo "fenomenologiankin" germinnonyyminä ph:lla.

Gute Nacht meine Lieben und habt ihr schöne Träume <3

Rakkaani

Olen pallokalasi
ja pahoillani siitä,
kuin pieni siili, joka näkee
vaaran, vaikka vaara onkin

valikoiva kuulosi
ja väärä sana väärässä
paikassa, jossa paha olla,
syy ei ole sinussa,

vaan siinä, missä aina on
kuluneissa lauseissa,
ei sinussa, vaan minussa,
vaikka vähän sinunkin.

Ruma, mutta suloinen
on pullistunut äkäinen
pikkuinen ja vihainen
väsyneenä elämään.

Toivon, että rakastat,
vaikka olen piikikäs,
sillä sinutta ei mitään ole,
ei kuolemaakaan jäljellä. 

Vegaaniudesta ja masennuksesta eli iloisia uutisia

Tiedän sen verran paljon ruoan tuottamisesta sekä eläinperäisten tuotteiden aiheuttamista ongelmista ilmastolle, että ilman mitään suurempaa päätöstä olen pitkään ollut huomaamattani (melkein täysin) vegaani (en siis osta mitään eläinperäistä, mutta syön esim maitotuotteita tai munakakkua, jos joku tarjoaa tms.). Tämän lisäksi yritän syödä mahdollisimman vähän sokeria (jota on melkein kaikessa prosessoidussa ruoassa) ja pitää alkoholinkulutuksen sellaisena, etten kärsi epäproduktiivisista krapuloista. Samaan aikaan olen ihmetellyt ahdistuksen ja masennuksen hiljaista hiipumista. En usko, että ruokavaliolla tilanne paranee kokonaan, mutta eläinperäisillä tuotteilla ja sokerilla on ilmeisesti negatiivisia vaikutuksia mielialaan.Mitä tästä kaikesta voi päätellä: syökää vähemmän eläinperäistä ja sokerista ja juokaa alkoholia maltillisesti, mikäli haluatte voida hyvin.

Yup. Nyt jatkan mun presentaation parissa. Nipotan vähän Heideggerille siitä, että sen pitää sanoa kaikki niin monimutkaisesti ja toistaa itseään koko ajan.

Elävästä elämästä kohti uraa filosofina

Rakkaat lukijani,

En tiedä, kenelle kertoa, koska haluaisin hihkua kaikille, ja samalla en ole varma, kuka ymmärtäisi, joten kerron henkilökohdattomasti teille: pääsen sittenkin (jo luovuttamisen jälkeen viime kuussa) pitämään presentaation tieteidenvälisellä seminaariviikolla kolmen viikon päästä (niin pian!). Olen mielettömän imarreltu, iloinen ja samalla vähän pelästynyt nopean varoitusajan takia. Aiheena on kuitenkin Heideggerin ja Husserlin ja Merleau-Pontyn yhteen liittäminen siten, että selitän Heideggerin "kuoleman" Husserlin eletyn kehon ja fysikaalisen kehon käsitteiden avulla Merleau-Pontyn ja muiden tyyppien tulkitsemana/ kehittämänä, joten osaan varmaan.

Ette valitettavasti pääse kuuntelemaan, sillä tilaisuus ei taida olla avoin kaikille. Voin kuitenkin pitää halukkaille omat esitelmät, koska en varmaan väsy puhumaan aiheesta.

Nyt jatkan näiden kolmen parissa. Ihanaa päästä viimein yhdistämään viime vuosien ihastukset <3

Ahdistelusta

En ole enää pitkään aikaan kirjoittanut seksuaalisesta häirinnästä, koska se ei enää ole niin iso osa elämääni (en ole Saksassa vaihdossa ollessani kokenut yhtäkään kertaa(!) häirintää) ja pahimmat traumat ovat alkaneet hälvetä. Tämän blogin juuret ovat kuitenkin alun perin olleet ahdistelun, seksuaalisen häirinnän ja hyväksikäytön aiheuttamissa tuntemuksissa, joten reflektiivisestä näkökulmasta aihe on sopiva nyt, kun ahdistelua vastustava ja siitä avoimesti puhuva kampanja #lääppijät on saanut omat muistoni heräämään. Päätin siis hieman purkaa ajatuksiani aiheesta, vaikka aiheesta puhuminen edelleen pelottaa ja hävettää (mihin ei tietenkään ole mitään syytä, päinvastoin).
      Aloitin tämän blogin viisi vuotta sitten ollessani 18-vuotias. En silloin täysin tiedostanut tänne suoltamani sisällön rankkuutta ja silloisen mielenterveydellisen tilani vakavuutta, sillä masennus, itseinho ja syyllisyyden tunne olivat niin jokapäiväisiä, etten erottanut niitä. Osa masennuksesta johtui - ja johtuu lievempänä edelleen - perinnöllisistä tekijöistä, jotka ovat laukaisseet masennuksen lapsuuden perheongelmien ja päiväkodista lähtien kiusatuksi tulemisen seurauksena, ja osa entisistä seurustelukumppaneista sekä vieraista aikuisista miehistä. Nämä alueet, eli perinnölliset tekijät, lapsuus sekä myöhemmällä iällä saadut traumaattiset kokemukset ovat sittemmin sekoittuneet toisiinsa, ja joskus on vaikeaa erottaa, mitkä nykyiset ongelmat johtuvat välillä mistäkin. Nyt palatessani vanhoihin teksteihini ja muistoihini huomaan kuitenkin, että huomattavan iso osa liittyy niihin asioihin, joita sanotaan ahdisteluksi, seksuaaliseksi häirinnäksi, hyväksikäytöksi tai raiskaukseksi. 
     En mene entisiin poikaystäviin, joten puhun vain kahdesta ensimmäisestä. Tosin laskeskelin joskus pari vuotta sitten, että raiskausyrityksiä on osunut kohdalleni ainakin muutama, mutta ne kai menevät pelkiksi yrityksiksi jääneinä häirinnän ja ahdistelun kategorioihin.
     Ensimmäinen ahdistava tilanne tapahtui ollessani 11- tai 12-vuotias. En ihan tajunnut tilannetta, vaan se valkeni vasta myöhemmin. Ahdistelija tuli juttelemaan mukavia bussissa ja pyysi numeroni (jonka luottavaisena lapsena annoin). Sen jälkeen tyyppi alkoi soitella ja halusi tavata kahden kesken tarjotakseen varta vasten ostamaansa suklaata. En mennyt, sillä nainen (kyllä, ahdistelijoita on kaikkia sukupuolia) vaikutti epäilyttävältä, ja jonkin ajan kuluttua soittelu lakkasi.
     Toinen muistiin painuvampi tapaus tapahtui vasta 16-vuotiaana - taas bussissa - , kun tuntematon mies tuli juttelemaan, eikä päästänyt pois, ennen kuin annoin säköpostiosoitteeni (syytä siihen, miksi kukaan kanssamatkustajista ei puuttunut tilanteeseen, ei koskaan selvinnyt). Annoin hätäännyksessäni oikean, sillä en ollut (vielä) tottunut näihin tilanteisiin, eikä hämmentyneisyys antanut ajatella ihan rationaalisesti. Mies alkoi pommittaa viesteillä silloisessa MSN-Messengerissä ja ehdotti päivittäin seksiä luonaan. Netin välityksellä tapahtuva ahdistelu lähinnä ärsytti, mutta pelkäsin pitkään kulkea Kannelmäen juna-asemalla, sillä mies oli sanonut asuvansa sen vieressä, enkä todellakaan halunnut kohdata häntä.
     Vakavampia tapauksia alkoi tulla tämän jälkeen nopeaan tahtiin. Yhteistä kaikille oli kulkuväline, joko laiva, bussi tai taksi (johon eräs laivassa alkaneista tilanteista päättyi, kun ahdistelija työnsi minut sisään, mutta kuskin ansiosta pääsin takaisin ulos). Kaikki tekijät ovat myös sen ensimmäisen jälkeen olleet aikuisia miehiä, jotka ovat olleet vähintään noin 10 vuotta vanhempia.
     Myös ns. lievempiä tapauksia (=ahdistelija ei ole estänyt minua poistumasta tilanteesta muutamaa minuuttia pidempään) on viimeisen seitsemän vuoden aikana tullut usein. Niitä on tullut eteen lähes kaikenlaisissa tiloissa kadulta ruokakauppaan ja yliopistolta jonkun kotiin, ja niiden aikana olen saanut kuulla monenlaisista fetisseistä, kommentteja vartalostani, seksipyyntöjä niin rahasta kuin ilman, loukkauksia ja alentavia kommentteja, yhteystietopyyntöjä sekä vihaista huutoa, kun en ole täyttänyt ahdistelijan toiveita (olen kuulemma paha ihminen, ja aika moni tuntematon on sanonut vihaavansa minua). Vaikka osa ahdistelijoista on pysynyt välimatkan päässä, on kehoani koskettu kaikkialta osan näiden tyyppien toimesta. Ahdistelun ja häirinnän seurauksena aloin 18-vuotiaana pelätä miehiä (en poikia eli omanikäisiäni) ja pääsin pelostani eroon vasta psykologin avulla.
     Huomaan edelleen, että ahdistelulla ja häirinnällä on kohdallani ollut kauaskantoisia seurauksia. Olen niiden kaikkien katseiden, sanojen, koskettelujen ja vapaudenriistojen takia ahdistunut kehostani sen verran paljon, että olen usein pukeutunut mahdollisimman peittävästi, alkanut takautumien iskiessä voida fyysisesti pahoin sekä syödä sen verran vähän, että täytän usein (välillä helpottaen) anoreksia nervosan kriteerit (mutten halua täyttää mitään kauneusihanteita, päinvastoin). Ahdistus on myös saanut aikaan sen, että olen alkanut täristä luennolla tai kirjastossa, unohtanut hetki sitten tapahtuneen, ollut kykenemätön työskentelemään sekä alkanut kammota ystävällistäkin kosketusta. Tätä kirjoittaessakin tulee kuuma ja välillä unohdan, mitä olin tekemässä.
     Pyrin kuitenkin olemaan yleistämättä eli tuomitsematta ketään muiden tekojen pohjalta, enkä enää pelkää ketään ulkonäön perusteella (tiedostin toki nuorempanakin, että pelkoni oli täysin irrationaalista, siksi halusinkin päästä siitä yli). Syytän ainoastaan niitä, jotka ovat sen teoillaan ansainneet. Tiedän, että suurin osa ihmisistä on ystävällisiä ja mukavia, ja vaikka olen joutunut kohtaamaan elämäni aikana monia hyväksymättömästi käyttäytyviä miehiä, en syytä kyseisen sukupuolen edustajia yleisesti - tietenkään, sehän olisi seksististä. Ja koska joukkoon on mahtunut monen kansallisuuden edustajia (monia suomalaisia ja ainakin virolainen, libanonilainen, jenkki, turkkilainen, jostain Keski-Afrikasta tuleva tyyppi), en keksi yhtäkään kansallisuutta, joka olisi erityisen edustettuna (suomalaisia toki on paljon, mutta asialla saattaa olla jotakin tekemistä kotimaan kanssa). Ahdistelijoita ja tilanteita on siis yhtä monenlaisia kuin on uhrejakin, ja haluaisin muidenkin aiheesta keskustelevien pitävän sen mielessä. Yksikään tapaus ei myöskään sulje toisen vakavuutta pois, eikä yksikään teko oikeuta toista, uhrista, tekijästä sekä ajasta ja paikasta riippumatta.
     Olen tietoinen siitä, ettei oma tarinani edusta kenenkään muun kokemuksia, mutta koen olevani yksi monista esimerkkitapauksista, sillä olenhan satunnainen ihminen muiden joukossa, joka ei todennäköisesti vedä puoleensa epätavallisen suurta ahdistelijamäärää. Uskon myös, etteivät kaikki lukijat (joista kaikki eivät pääse tänne asti) ota tarinaani vakavasti, enkä yllättyisi vähättelevistä, loukkaavista, asiaan liittymättömistä tai jopa loukkaantuneista kommenteista. Toivon kuitenkin, että tekstini saa lukijan viimeistään tässä vaiheessa huomaamaan ahdistelun ja häirinnän vakavuuden sekä joko lopettavan oman idioottimaisen käytöksensä, tuomitsevan ahdistelijat ja häiritsijät tai mahdollisesti uhrina muistavan oman syyttömyytensä tapahtuneeseen. Olen todella iloinen siitä, että aiheesta puhuminen on saanut sen ansaitsemat mittasuhteet (vähintään), ja toivon, ettei keskustelu käänny rasismiin, seksismiin tai muille sivuraitelle, vaan saa aikaan sen, ettei ainakaan Suomessa kenenkään enää tarvitsisi jonain päivänä kokea ahdistelua, häirintää tai seksuaalista väkivaltaa (toiveajattelua ehkä, mutta toivon kuitenkin).

Ps. Tämän julkaiseminen pelottaa todella paljon, mutta tiedän aiheen olevan tärkeä ja vaativan huomiota. Ja muuten, koska aihe tosiaan on tärkeä, tätä saa jakaa pitkin sosiaalista mediaa.

Paradoksi ja loogisuus

Olen viime aikoina Husserlista inspiroituneena alkanut lukea enemmän Merleau-Pontya, joka kirjassaan Le visible et l'invisible puhuu paradoksaalisuudesta kaikessa, niin luonnossa kuin minussa tai meissä ihmisinä. Paradoksaalisuus tarkoittaa ristiriitaisten asioiden olemassa oloa samaan aikaan, mm. subjektin ja objektin olemista samassa oliossa, kuten minussa. Subjekti ja objekti ovat siis yhtä, "the unity of subject-object", kuten eräs kirjoittaja, Shazad Akhtar, sanoo.
    Tästä johduin miettimään vaihtoehtoa, ettei mitään paradoksia ole välttämättä pakko olla, vaan että luonnollinen tilanne näyttää siltä kielemme takia: toimimme aikaisemmin luonnontieteelle omaisesti naiivisti muodostettujen käsitteiden varassa, jotka on asetettu ensivaikutelmien perusteella tutkimatta kokonaisuuksia ja omaa itseämme itsenämme (ei siis tavaranomaisena etäännettynä mallina). Tästä katsantotavasta jounnetut käsitteet peilaavat edelleen abstraktilla tasolla naiivia ymmärrystä, esimerkkeinä subjektin ja objektin ero tai hetkellinen olemassaolo ikuisena (niin kuin länsimaalainen logiikka ristiriidan lain näkee). Lauseissa tilanteet siis näyttävät ristiriitaisilta, mutta ehkeivät tosiasioina.
   Jotta maailma olisi kielessäkin looginen, pitäisi ehkä ylittää tämänhetkiset käsitteet ja arvioida sekä luoda niitä uudelleen. Tilanne voisi muistuttaa Nietzschen arvojen uudelleen arvioimista, tosin ei moraalikäsityksissä, vaan kielellisessä ymmärryksessä.

Sitä oli pieni saksalainen kaupunki

Vedenpinta väreili vasten tummaa taivasta. Kuulin etäältä ihmisten naurua ja heleitä ääniä, joiden omistajat elivät toisessa maailmassa. Ne eivät kuuluneet tänne, minun hetkeeni, jossa valkoisina hohtavat joutsenet nukkuivat ja horisontti suli yhteen mustassa sumussa.
   Olin laskenut painavan laukkuni maahan, myöhäissyksystä huolimatta maa oli vielä kuiva. Istuin kivisellä penkillä ja odotin. Halusin päivien menevän ja samalla pysyvän, elämä tuntui valuvan käsistä, eikä mitään tapahtunut. En päässyt eteenpäin.
    Pakenin toivottomuuttani sosiaaliseen ympäristöön, joka antoi minulle yhtä vähän kuin minä sille. Unettomien öiden jälkeen ei yliopisto tavoittanut siten kuin olisi voinut, ja saamani hyöty oli pientä nähtyyn vaivaan verrattuna. Tätä tulisi olemaan vielä pitkään ennen kuin pääsisin tekemään kunnon tutkimusta. Jos edes koskaan pääsisin sinne asti.
    Valkoinen kohina herätti ajatuksistani. Yksi joutsenista pöyhisti itseään ja vajosi takaisin uneen. Etäämmällä kurjet liikkuivat kohti rantaa, nekin olivat menossa levolle.
    Katsoin veteen ja harkitsin mahdollisuutta mennä itsekin nukkumaan sen suojiin. Kummastelin itsekseni syvään veteen hukuttautuvia, eikö uimataito pelastaisi niin syvässä kuin matalassakin. Tämä pinta kohoisi korkeintaan polviini asti, mutta jos syvyydellä ei tosiaan olisi väliä, ei se haittaisi.
    Nousin ja riisuin takkini, jostain syystä kuvittelin olevan helpompaa ilman sitä. Asettelin sen nätisti penkille, jotta sen mahdollinen uusi omistaja huomaisi sen olevan ihan kunnollinen. Katsahdin laukkuuni, se oli täynnä kirjaston kirjoja, jotka minun pitäisi palauttaa. Pysähdyin miettimään, pyytäisinkö palvelusta joltakulta, mutta toisaalta ruumiini löytäjä voisi mieluiten olla joku muu kuin ystäväni.
    Nostin laukun maasta ja päätin palauttaa kirjat. Kirjasto oli tältä päivältä kiinni, joten puin takkini takaisin ylleni ja kävelin kotiin.

-Myöhäisillan yksinäistä proosaa

:

Hermafrodiitti
oli ensimmäinen ihminen,
nelijalkainen, -kätinen,
täydellinen itsessään.
Kylläisyydessään suututti jumalat,
jotka salamalla sohaisemalla
jakoivat tämän kahtia.
Nyt puolikkaat etsivät toisiaan,
onnekkaina ne,
jotka itsensä löytävät.

-Platoninspiroitunutta runoutta