Ahdistelusta

En ole enää pitkään aikaan kirjoittanut seksuaalisesta häirinnästä, koska se ei enää ole niin iso osa elämääni (en ole Saksassa vaihdossa ollessani kokenut yhtäkään kertaa(!) häirintää) ja pahimmat traumat ovat alkaneet hälvetä. Tämän blogin juuret ovat kuitenkin alun perin olleet ahdistelun, seksuaalisen häirinnän ja hyväksikäytön aiheuttamissa tuntemuksissa, joten reflektiivisestä näkökulmasta aihe on sopiva nyt, kun ahdistelua vastustava ja siitä avoimesti puhuva kampanja #lääppijät on saanut omat muistoni heräämään. Päätin siis hieman purkaa ajatuksiani aiheesta, vaikka aiheesta puhuminen edelleen pelottaa ja hävettää (mihin ei tietenkään ole mitään syytä, päinvastoin).
      Aloitin tämän blogin viisi vuotta sitten ollessani 18-vuotias. En silloin täysin tiedostanut tänne suoltamani sisällön rankkuutta ja silloisen mielenterveydellisen tilani vakavuutta, sillä masennus, itseinho ja syyllisyyden tunne olivat niin jokapäiväisiä, etten erottanut niitä. Osa masennuksesta johtui - ja johtuu lievempänä edelleen - perinnöllisistä tekijöistä, jotka ovat laukaisseet masennuksen lapsuuden perheongelmien ja päiväkodista lähtien kiusatuksi tulemisen seurauksena, ja osa entisistä seurustelukumppaneista sekä vieraista aikuisista miehistä. Nämä alueet, eli perinnölliset tekijät, lapsuus sekä myöhemmällä iällä saadut traumaattiset kokemukset ovat sittemmin sekoittuneet toisiinsa, ja joskus on vaikeaa erottaa, mitkä nykyiset ongelmat johtuvat välillä mistäkin. Nyt palatessani vanhoihin teksteihini ja muistoihini huomaan kuitenkin, että huomattavan iso osa liittyy niihin asioihin, joita sanotaan ahdisteluksi, seksuaaliseksi häirinnäksi, hyväksikäytöksi tai raiskaukseksi. 
     En mene entisiin poikaystäviin, joten puhun vain kahdesta ensimmäisestä. Tosin laskeskelin joskus pari vuotta sitten, että raiskausyrityksiä on osunut kohdalleni ainakin muutama, mutta ne kai menevät pelkiksi yrityksiksi jääneinä häirinnän ja ahdistelun kategorioihin.
     Ensimmäinen ahdistava tilanne tapahtui ollessani 11- tai 12-vuotias. En ihan tajunnut tilannetta, vaan se valkeni vasta myöhemmin. Ahdistelija tuli juttelemaan mukavia bussissa ja pyysi numeroni (jonka luottavaisena lapsena annoin). Sen jälkeen tyyppi alkoi soitella ja halusi tavata kahden kesken tarjotakseen varta vasten ostamaansa suklaata. En mennyt, sillä nainen (kyllä, ahdistelijoita on kaikkia sukupuolia) vaikutti epäilyttävältä, ja jonkin ajan kuluttua soittelu lakkasi.
     Toinen muistiin painuvampi tapaus tapahtui vasta 16-vuotiaana - taas bussissa - , kun tuntematon mies tuli juttelemaan, eikä päästänyt pois, ennen kuin annoin säköpostiosoitteeni (syytä siihen, miksi kukaan kanssamatkustajista ei puuttunut tilanteeseen, ei koskaan selvinnyt). Annoin hätäännyksessäni oikean, sillä en ollut (vielä) tottunut näihin tilanteisiin, eikä hämmentyneisyys antanut ajatella ihan rationaalisesti. Mies alkoi pommittaa viesteillä silloisessa MSN-Messengerissä ja ehdotti päivittäin seksiä luonaan. Netin välityksellä tapahtuva ahdistelu lähinnä ärsytti, mutta pelkäsin pitkään kulkea Kannelmäen juna-asemalla, sillä mies oli sanonut asuvansa sen vieressä, enkä todellakaan halunnut kohdata häntä.
     Vakavampia tapauksia alkoi tulla tämän jälkeen nopeaan tahtiin. Yhteistä kaikille oli kulkuväline, joko laiva, bussi tai taksi (johon eräs laivassa alkaneista tilanteista päättyi, kun ahdistelija työnsi minut sisään, mutta kuskin ansiosta pääsin takaisin ulos). Kaikki tekijät ovat myös sen ensimmäisen jälkeen olleet aikuisia miehiä, jotka ovat olleet vähintään noin 10 vuotta vanhempia.
     Myös ns. lievempiä tapauksia (=ahdistelija ei ole estänyt minua poistumasta tilanteesta muutamaa minuuttia pidempään) on viimeisen seitsemän vuoden aikana tullut usein. Niitä on tullut eteen lähes kaikenlaisissa tiloissa kadulta ruokakauppaan ja yliopistolta jonkun kotiin, ja niiden aikana olen saanut kuulla monenlaisista fetisseistä, kommentteja vartalostani, seksipyyntöjä niin rahasta kuin ilman, loukkauksia ja alentavia kommentteja, yhteystietopyyntöjä sekä vihaista huutoa, kun en ole täyttänyt ahdistelijan toiveita (olen kuulemma paha ihminen, ja aika moni tuntematon on sanonut vihaavansa minua). Vaikka osa ahdistelijoista on pysynyt välimatkan päässä, on kehoani koskettu kaikkialta osan näiden tyyppien toimesta. Ahdistelun ja häirinnän seurauksena aloin 18-vuotiaana pelätä miehiä (en poikia eli omanikäisiäni) ja pääsin pelostani eroon vasta psykologin avulla.
     Huomaan edelleen, että ahdistelulla ja häirinnällä on kohdallani ollut kauaskantoisia seurauksia. Olen niiden kaikkien katseiden, sanojen, koskettelujen ja vapaudenriistojen takia ahdistunut kehostani sen verran paljon, että olen usein pukeutunut mahdollisimman peittävästi, alkanut takautumien iskiessä voida fyysisesti pahoin sekä syödä sen verran vähän, että täytän usein (välillä helpottaen) anoreksia nervosan kriteerit (mutten halua täyttää mitään kauneusihanteita, päinvastoin). Ahdistus on myös saanut aikaan sen, että olen alkanut täristä luennolla tai kirjastossa, unohtanut hetki sitten tapahtuneen, ollut kykenemätön työskentelemään sekä alkanut kammota ystävällistäkin kosketusta. Tätä kirjoittaessakin tulee kuuma ja välillä unohdan, mitä olin tekemässä.
     Pyrin kuitenkin olemaan yleistämättä eli tuomitsematta ketään muiden tekojen pohjalta, enkä enää pelkää ketään ulkonäön perusteella (tiedostin toki nuorempanakin, että pelkoni oli täysin irrationaalista, siksi halusinkin päästä siitä yli). Syytän ainoastaan niitä, jotka ovat sen teoillaan ansainneet. Tiedän, että suurin osa ihmisistä on ystävällisiä ja mukavia, ja vaikka olen joutunut kohtaamaan elämäni aikana monia hyväksymättömästi käyttäytyviä miehiä, en syytä kyseisen sukupuolen edustajia yleisesti - tietenkään, sehän olisi seksististä. Ja koska joukkoon on mahtunut monen kansallisuuden edustajia (monia suomalaisia ja ainakin virolainen, libanonilainen, jenkki, turkkilainen, jostain Keski-Afrikasta tuleva tyyppi), en keksi yhtäkään kansallisuutta, joka olisi erityisen edustettuna (suomalaisia toki on paljon, mutta asialla saattaa olla jotakin tekemistä kotimaan kanssa). Ahdistelijoita ja tilanteita on siis yhtä monenlaisia kuin on uhrejakin, ja haluaisin muidenkin aiheesta keskustelevien pitävän sen mielessä. Yksikään tapaus ei myöskään sulje toisen vakavuutta pois, eikä yksikään teko oikeuta toista, uhrista, tekijästä sekä ajasta ja paikasta riippumatta.
     Olen tietoinen siitä, ettei oma tarinani edusta kenenkään muun kokemuksia, mutta koen olevani yksi monista esimerkkitapauksista, sillä olenhan satunnainen ihminen muiden joukossa, joka ei todennäköisesti vedä puoleensa epätavallisen suurta ahdistelijamäärää. Uskon myös, etteivät kaikki lukijat (joista kaikki eivät pääse tänne asti) ota tarinaani vakavasti, enkä yllättyisi vähättelevistä, loukkaavista, asiaan liittymättömistä tai jopa loukkaantuneista kommenteista. Toivon kuitenkin, että tekstini saa lukijan viimeistään tässä vaiheessa huomaamaan ahdistelun ja häirinnän vakavuuden sekä joko lopettavan oman idioottimaisen käytöksensä, tuomitsevan ahdistelijat ja häiritsijät tai mahdollisesti uhrina muistavan oman syyttömyytensä tapahtuneeseen. Olen todella iloinen siitä, että aiheesta puhuminen on saanut sen ansaitsemat mittasuhteet (vähintään), ja toivon, ettei keskustelu käänny rasismiin, seksismiin tai muille sivuraitelle, vaan saa aikaan sen, ettei ainakaan Suomessa kenenkään enää tarvitsisi jonain päivänä kokea ahdistelua, häirintää tai seksuaalista väkivaltaa (toiveajattelua ehkä, mutta toivon kuitenkin).

Ps. Tämän julkaiseminen pelottaa todella paljon, mutta tiedän aiheen olevan tärkeä ja vaativan huomiota. Ja muuten, koska aihe tosiaan on tärkeä, tätä saa jakaa pitkin sosiaalista mediaa.