Paradoksi ja loogisuus

Olen viime aikoina Husserlista inspiroituneena alkanut lukea enemmän Merleau-Pontya, joka kirjassaan Le visible et l'invisible puhuu paradoksaalisuudesta kaikessa, niin luonnossa kuin minussa tai meissä ihmisinä. Paradoksaalisuus tarkoittaa ristiriitaisten asioiden olemassa oloa samaan aikaan, mm. subjektin ja objektin olemista samassa oliossa, kuten minussa. Subjekti ja objekti ovat siis yhtä, "the unity of subject-object", kuten eräs kirjoittaja, Shazad Akhtar, sanoo.
    Tästä johduin miettimään vaihtoehtoa, ettei mitään paradoksia ole välttämättä pakko olla, vaan että luonnollinen tilanne näyttää siltä kielemme takia: toimimme aikaisemmin luonnontieteelle omaisesti naiivisti muodostettujen käsitteiden varassa, jotka on asetettu ensivaikutelmien perusteella tutkimatta kokonaisuuksia ja omaa itseämme itsenämme (ei siis tavaranomaisena etäännettynä mallina). Tästä katsantotavasta jounnetut käsitteet peilaavat edelleen abstraktilla tasolla naiivia ymmärrystä, esimerkkeinä subjektin ja objektin ero tai hetkellinen olemassaolo ikuisena (niin kuin länsimaalainen logiikka ristiriidan lain näkee). Lauseissa tilanteet siis näyttävät ristiriitaisilta, mutta ehkeivät tosiasioina.
   Jotta maailma olisi kielessäkin looginen, pitäisi ehkä ylittää tämänhetkiset käsitteet ja arvioida sekä luoda niitä uudelleen. Tilanne voisi muistuttaa Nietzschen arvojen uudelleen arvioimista, tosin ei moraalikäsityksissä, vaan kielellisessä ymmärryksessä.