Vedenpinta väreili vasten tummaa taivasta. Kuulin etäältä ihmisten naurua ja heleitä ääniä, joiden omistajat elivät toisessa maailmassa. Ne eivät kuuluneet tänne, minun hetkeeni, jossa valkoisina hohtavat joutsenet nukkuivat ja horisontti suli yhteen mustassa sumussa.
Olin laskenut painavan laukkuni maahan, myöhäissyksystä huolimatta maa oli vielä kuiva. Istuin kivisellä penkillä ja odotin. Halusin päivien menevän ja samalla pysyvän, elämä tuntui valuvan käsistä, eikä mitään tapahtunut. En päässyt eteenpäin.
Pakenin toivottomuuttani sosiaaliseen ympäristöön, joka antoi minulle yhtä vähän kuin minä sille. Unettomien öiden jälkeen ei yliopisto tavoittanut siten kuin olisi voinut, ja saamani hyöty oli pientä nähtyyn vaivaan verrattuna. Tätä tulisi olemaan vielä pitkään ennen kuin pääsisin tekemään kunnon tutkimusta. Jos edes koskaan pääsisin sinne asti.
Valkoinen kohina herätti ajatuksistani. Yksi joutsenista pöyhisti itseään ja vajosi takaisin uneen. Etäämmällä kurjet liikkuivat kohti rantaa, nekin olivat menossa levolle.
Katsoin veteen ja harkitsin mahdollisuutta mennä itsekin nukkumaan sen suojiin. Kummastelin itsekseni syvään veteen hukuttautuvia, eikö uimataito pelastaisi niin syvässä kuin matalassakin. Tämä pinta kohoisi korkeintaan polviini asti, mutta jos syvyydellä ei tosiaan olisi väliä, ei se haittaisi.
Nousin ja riisuin takkini, jostain syystä kuvittelin olevan helpompaa ilman sitä. Asettelin sen nätisti penkille, jotta sen mahdollinen uusi omistaja huomaisi sen olevan ihan kunnollinen. Katsahdin laukkuuni, se oli täynnä kirjaston kirjoja, jotka minun pitäisi palauttaa. Pysähdyin miettimään, pyytäisinkö palvelusta joltakulta, mutta toisaalta ruumiini löytäjä voisi mieluiten olla joku muu kuin ystäväni.
Nostin laukun maasta ja päätin palauttaa kirjat. Kirjasto oli tältä päivältä kiinni, joten puin takkini takaisin ylleni ja kävelin kotiin.
-Myöhäisillan yksinäistä proosaa
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti