Tiputtaa

Lopultakin rakastan taas vapaasti sitä, mitä teen. Tiedän olevani riittämätön, mutta koska olen hyväksynyt sen, ei se haittaa. Kaikki ovat yksin riittämättömiä siihen, mitä akateeminen maailma (laajassa mielessä) tekee.
Parasta tässä rakkaudessa on se, että se sattuu juuri niin paljon kuin annan sen satuttaa, eli siinä määrin kuin haluan sen sattuvan. Tiedän syyttäväni tyhmyyttäni ihan itse, ja tiedän olevani kykenevä niin paljoon kuin vain ikinä jaksan tehdä. Ongelmani ovat itse asettamiani, niin henkilökohtaiset kuin akateemisetkin.
En malta olla ajattelematta tutkimuksiani, on pakko lukea jatkuvasti lisää ja päästä puhumaan viisaampieni kanssa. Jokainen sananvaihtohetki älykkäässä seurassa saa innostumaan.
Jokainen askel on samalla hyppy pimeään. Jännittää.
Kuuntelen Airin kappaletta Alone in Kyoto. Siinä melodia kuulostaa siltä kuin joku laulaisi sanoja "tiputtaa, tiputtaa" uudestaan ja uudestaan niin kuin sadepisarat särkyisivät puistoon. Vesi tippuu, mutta niin myös viisaus. Sitä tiputtelee maailman raoista, ja putoan sen mukana. Sitä on se hyppy, eikä putous koskaan lopu.
Vatsanpohjassa on jännä tunne.