Tajusin äsken, että meidän sukupolvelle on annettu jotakin historiallisesti todella merkittävää. Me ollaan nimittäin sitä, mistä Hegel puhuu sanoessaan Minervan pöllön nousevan lentoon vasta iltahämärissä. Me ollaan sitä ensimmäistä sukupolvea, joka maailmanlaajuisesti todella tajuaa, mikä on ihmisen ja luonnon suhde sen kaiken humanistisen ihmiskeskeisyyden ja "luonnon ylittämisen" jälkeen: ihminen on osa tätä, me ei olla, eikä tulla koskaan olemaan, luonnon yläpuolella, ainakaan ennen kuin ymmärretään luonto itsessämme ja pystytään hallitsemaan sitä. Valitettavasti me taidetaan myös jäädä viimeiseksi sukupolveksi, sillä meitä nuoremmat, ne, jotka on nyt taaperoita, ei ehkä tule koskaan elämään mahdollisuutta sivistää itseään, vaan joutuu vain taistelemaan eloonjäämistään (niin kuin mekin, mutta ehkä keski-ikäisinä tai vanhempina sillä ei ole meille enää niin paljon väliä).
Nietzsche puhuu yli-ihmisestä. On surullista, ettei sitä ole saavutettu, eikä ihmisen typeryyden takia kai koskaan tulla saavuttamaankaan. Olisi toki mahdollista, että me olisimme ne, mutta metaania vapautuu jo ikiroudan alta, mikä tarkoittaa sitä, että vaikka olisimmekin se pöllö, yli-ihmiset, ei meillä ole tilaisuutta elää ja nostaa lajiamme todellisiksi hallitsijoiksi. Me jäämme kaikki farssiksi, jotka idioottimaisuudessaan tappoivat itse itsensä (huom., tässä en viittaa mitenkään planeetan vaurioittamiseen, sillä bakteerit, kasvit ja jotkut eläimetkin kyllä selviävät, vaikka me tuhoiaisimmekin elinolosuhteemme).
Jokaisen tilanteeseen heräävän mielessä pyörii kysymys siitä, miksi kukaan ei tee mitään (vaikka kyllä jotkut jotain tekevätkin). Piilottelu, kieltäminen ja prokastronointi on inhimillistä. Ihminen on tunteellinen, ja vain sairas, eli yleensä psykopaatti, on täysin rationaalinen. Siispä olen pessimisti, sillä pelko ei ole mukavaa, ja ilmastonmuutos on ahdistavin asia nykyajassa, ja emotionaalinen ihminen (eli normaali) yrittää kaikin tavoin kätkeä pelkonsa ja katsoa poispäin, jotta voisi elää elämäänsä huoletta samoin kuin on aina ennenkin elänyt.
Kaikesta huolimatta meidän jälkeemme ei tule enää ihmiskuntaa, ainakaan, jos meno jatkuu samanlaisena kuin tähän asti. Ei kannata enää kääntää katsettaan tai kieltää ilmeistä: tämä on ihmiskunnan aiheuttamaa, ja maaliskuu 2016 oli 11. kuumin kuukausi koko lämpötilamitatun ihmiskunnan historiassa, ja Siperiassa maa tärisee ennen näkemättömästi jo 10 vuoden ajan, kun ikiroudasta sulanut metaani vapautuu ilmakehään, toisin kuin koskaan aikaisemmin. Tiedon saamiseen riittää varovaisten Hesarin uutisten lukeminen, ja informaatiota aiheesta löytyy kaikkialta. USA:n presidentinkin herääminen tilanteeseen kertoo sen vakavuudesta (kuten kaikki tiedämme, se valtio ei ole parhaiten kunnostautunut muusta maailmasta välittämisessä, joten heillä on tässä oma lehmänsä erittäin syvällä ojassa).
Tässä on jotakin eksistentiaalisesti kutkuttavaa ja vapauttavaa. Me emme tule jäämään historiaan, sillä vanhempiemme sukupolvi tuhoaa historiaamme tietämättä, mitä tekevät. Voisin antaa heille anteeksi, mutta olen luopunut Jeesuksesta, uskonnolla ei ole enää väliä, sillä se ei tule välittymään eteenpäin. Voimme juoda viiniä ja tupakoida rauhassa, sillä kuolemme nopeammin kuin päihteiden tappamina. Voimme syödä vapaasti pelkkää vegaanista lähiruokaa, sillä meillä ei ole enää syytä mielistellä vanhempaa sukupolvea ja heidän konservatiivisia typeryyksiään. Sitä paitsi se ja aurinkopaneelit antavat meille viimeisen toivon kipinän golfvirran katketessa, kun Suomen sääolosuhteet muuttuvat ikuiseksi loppusyksyksi ja lopulta kestämättömiksi.
Ps. Jos nyt, hyvä lukijani, aiot väittää, että murehdin liikaa tai pelottelen turhaan, älä tee niin. Oleta, että olet todella väärässä skeptisyytesi suhteen, ja mieti, miksi niin olisi laita. Tee pientä tutkimusta ja ota selvää siitä, miksi maailman päättäjätkin ottavat tilanteen lopultakin vakavasti (sillä pahintahan ei ole se, että planeetta lämpenee, vaan se, mitä kriisejä lämpeneminen tuo jo mukanaan mm. ilmastopakolaisuuden muodossa).
24. huhtikuuta 2016
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Minulle tulee tästä tyydyttynyt olo. Ei tarvitse tehdä itsemurhaa. Voi vain odotella kuolemaa.
VastaaPoistaLopultahan koko elämä on pituudestaan huolimatta tie kohti varmaa kuolemaa.
PoistaPs. Tämä kommentti oli kauneinta pitkään aikaan.
Kiitoksia.
VastaaPoistaTien kuolemaan kuuluisi olla kunnianarvoinen. Se ei aina onnistu yhteiskunnan painostuksen alaisena. Lisäksi on helppoa sortua "kuolemme kumminkin" ajatteluun.
Tie kuolemaan on kokonainen elämä. Heideggerin sanoin: "Ihminen on kyllin vanha kuolemaan syntymästään lähtien". Siispä eletyn elämän tulisi olla kunnianarvoinen. Mutta miksi (en väitä vastaan, kiinnostaa vain)?
VastaaPoistaTekstistäsi tuli mieleen yksi oman ajatteluni muutos. En ole edelleenkään varma siitä että onko tämä hyvä tapa kuvata itseäni, mutta voisin sanoa omaavani jossain määrin uskonnollisen suhteen maailmaan. En tosiaan tiedä mistä siinä tarkalleen ottaen on kyse, mutta koitan kertoa jotain tämän tunteen kehittymisestä humanismiksi. Tästä tulee pitkä viesti, mutta enpä usko että pistät siitä pahaksesi.
VastaaPoistaTunne heräsi ensi kerran totisesti filosofian yhteydessä. Eräänlaiset panteistiset kelat olivat minulle tärkeitä, ihmisen ja häntä edeltävän luonnon näkeminen ykseytenä oli luonteva tapa asettua tänne. Se toi voimaa oman itseni ja juuri noiden kuvailemiesi kurjien asioiden edessä.
Aikaa kului ja koin kaikenlaista, kunnes viimein tulin siihen tulokseen, että en kertakaikkiaan voi upottautua tänne sellaisella tavalla. Joka suuntaan repivä ihmisyys ja jatkuvasti menneisyydestä irti silpova liike pakottivat luopumaan ajatuksesta, joka tarjosi rauhan lopullisen synteesin muodossa. Se ei vain enää tuntunut oikealta.
Kaiken immanenssista tuli yksilön transsendenssia, sisäisyyden rooliksi jäi vain sen jatkuva menettäminen. Se on ihanan vapauttavaa, mutta se tuottaa väistämättä tietynlaisen irrallisuuden kokemuksen. Kuten varmasti tiedät, niin tämä korostaa vapauden- eli vastuussa olemisen- merkitystä valtavasti. Se pakotti reflektoimaan moraalisia asioita uudessa valossa, asiaa ei ollut enää sivuutettavissa samoin kuin ennen.
Muuan vanhempi ystäväni kertoi minulle kerran, kuinka hän sai opetuksen Kantilta. Hän ymmärsi sen, että jos moraalin suhteen pettyy jatkuvasti toisiin, niin jotain oleellista on pielessä. Oli kategorisesta imperatiivista sitten mitä mieltä tahansa, niin se on siinä vähintään oikeassa, että moraali tulisi tulkita ensi sijassa ihmisen omana asiana. Ympärillä tapahtuva vääryys ei estä ketään vannoutumasta omalle sisäiselle äänelleen; olemme yksin velvoitteemme kanssa.
"Paluu luontoon" on kaunis, mutta hieman harhaanjohtavasti muotoiltu ajatus. Lopulta siinä on kyse paluusta omaan itseensä, "luonnon ylittämisen" tarve on oire huonosta suhteesta itseen. Väittäisin, että tosi humanismi on mahdollista vasta kun ihminen on palannut omien lähtökohtiensa ääreen kriittisesti. Ystäväni puhe moraalista sai minut ymmärtämään koko humanismin idean uudessa valossa sen sijaan, että ajattelisin sen olevan vain umpisokeaa ihmisrakkautta. Lopulta kyse on uskosta omaan itseen, joka on aina yhteyttä toisiin. Usko, tai ehkä paremmin sanottuna luottamus kietoo ihmiset toisiinsa, eikä sen ylläpitäminen ole mahdotonta edes kaikista surkeimmassa tilanteessa. Sen voi valita aina.
Kello on paljon, enkä tiedä sainko nyt kasattua mitään kovin johdonmukaista. Jokatapauksessa oma pettymys ja inho helpotti vähän kun ymmärsin viisaampien neuvosta erotella psykologisia, moraalisia ja eksistentiaalisia asioita toisistaan. Huomattavasti helpompaa elää täällä, kun ihmisten paskuus ei vituta jatkuvasti.
Toivottavasti tämä ei kuulostanut joltain opetustuokiolta, sillä sellaiseksi en sitä tarkoittanut. Ties vaikka kaikki kokee nämä täysin eri tavoin. Tahdoin vain kirjoittaa tähän, koska tekstin perusvire riipaisi jollain omituisella tavalla.