Ja kuinka pitkälle eksistentialismin ja fenomenologian voi erottaa toisistaan? Olen esimerkiksi alkanut suhtautua Beauvoiriin enemmän fenomenologina kuin eksistentialistina, mutta hänet usein määritellään todelliseksi eksistentialistiksi (Sartren ohella). Kuitenkin Beavuoirin taustalla on mm. Husserl ja Merleau-Ponty. Sartrenkin vahvana vaikuttajana on Heidegger, mutta Heideggerin mukaan ihminen ei kuitenkaan ole täysin vapaa, vaan aina jo on maailmassa tietyllä tavalla, eikä ikinä pääse ulos siitä tavasta olla, jossa se aina jo on.
Jos seurataan filosofilinjaa vielä hieman taaksepäin, sieltä löytyy Hegel Heideggerin taustalta. Hegel taas näkee vapauden jonain aivan muuna kuin irrottautuneisuutena (eli sanoisi Sartrelle aika kovaa vastaan), vaan pikemminkin yhteisönä ja järjen seuraamisena, eli toisin sanoen ihmisyyden ehtoina, joissa ihminen aina jo on.
Tällaista tänä yönä. Kun kämppikset tulevat laskuhumalassa kotiin, lueskelen suomalaisia filosofeja ja yritän keksiä kehon ja kuoleman ymmärtämisen yhteyksiä. Olin siis itse juomassa eilen viiniä, siksi perjantai-iltani on vapaa. Nyt menen sänkyyn Beauvoirin kanssa, kirjoitin jo "fenomenologiankin" germinnonyyminä ph:lla.
Gute Nacht meine Lieben und habt ihr schöne Träume <3
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
.jpg)
Älyttömän mielenkiintoinen blogi sinulla. Teki mieli kommentoida vielä tätä, kun olen sattunut innostumaan Heideggeriin oikein toden teolla tässä viime aikoina.
VastaaPoistaOlen lukenut aiemmin Sartrea, Beauvoiria ja Merleau Pontyä, mutta itse Heidegger on jäänyt paitsioon. Nyt olen kuitenkin saanut tartuttua Hänen omiin teoksiin sekä muutamiin kommentaareihin. Täytyy sanoa, että olen kokenut Heideggerin ajattelun jotenkin kokonaisvaltaisemmaksi kuin vaikka Sartren, jota nyt ensisijaisesti voi "eksistentialistina" pitää.
Kun Sartre itse määrittelee ihmisen "transsendenssin ja faktiteetin synteesiksi", niin hän tulee nähdäkseni sanoneeksi, että ihminen todellakin on sidottu jo valmiiksi ympäröivään tilanteeseen Daseinin lailla. Hän on kyllä täysin vapaa, mutta aina suhteessa johonkin annettuun. Näin Sartre pääsee livahtamaan aika monesta paikasta; hänen tarvitsee vain pitää kiinni siitä, että ihmisellä on aina edes jonkinlainen perustava eksistentiaalinen vapaus suhteessa ympäristöön. Lopputuloksena on ristiriitaisuutta uhkuva ihmiskokonaisuus, joka kuvaa ihmisenä olemista varsin osuvasti.
Minusta Sartren suurimpana ongelmana on tuon vapauskäsityksen negatiivisuus, sekä perimmäinen ontologinen dualismi. Ihminen antaa merkityksiä itsessään merkityksettömälle maailmalle, syntyy kiusallinen kapitalismia ruokkiva ihmiskuva. Heidegger onnistui irtaantumaan kartesiolaisesta ajattelusta minusta aika hienosti, siinä missä Sartre tuntuu oikein syleilevän sellaista. Itse tykkään silti laskea myös Heideggerin eksistentialistiksi, sillä minun mielestäni hänen ajattelussa ilmaistaan jo ne keskeisimmät eksistentialistiset piirteet.