Ryppyjä rakkaudessa tai niitä rakkaushuolia (ei sydänsuruja kuitenkaan)

Jos olisin filosofi, olisin ensimmäisen asteen viisaudenrakastaja. Elämän ollessa kuitenkin monimutkaisempaa ja täynnä komplekseja yhteyksiä ja tasoja huomaan olevani monennen asteen rakastaja suhteessa viisauteen eli jonkinlainen filofilosofi. Se näkyy juuri niinä hetkinä, kun olen lukenut kaikenlaista fenomenologiaa ihan liikaa monen viikon ajan noin 12 tuntia päivässä, ja lopulta saavuttaessani sen, mitä etsinkin, nukun, juon pullon punaviiniä, luen Vladimir Kamineria ja Claes Anderssonin runoja, syön lusikalla kuivaa mysliä suoraan pussista ja päädyn fb-ystävieni akateemisuuden takia lukemaan artikkelia suomalaisista tutkijoista (voi, kuinka tahtoisinkin päästä osaksi teitä!), jotka saavat sydämeni lyömään kovempaa ja tuntemaan rakkauden kiehuvan sisälläni.
    Olen viime aikoina pohtinut suhdettani filosofeihin ja muihin viisaisiin. Sanoin Aralle hänen vieraillessaan täällä Saksan Oxfordissa, että ihastun filosofeihin juuri kirjoittajina eli teksteinä, eli esimerkiksi Heideggerin tai Merleau-Pontyn tapaaminen henkilökohtaisesti olisi katastrofi, koska henkilö itsessään ei kiinnostaisi lainkaan, vaan "palaisin rakkauden liekeissä" (Niiskuneiti 34 eaa., kommentti aikakoneen äärellä) ainoastaan suhteessani teksteihin. En enää kuitenkaan ole ajoittain niin varma tästä täydellisestä persoonattomuudesta, vaan tunnen sydämen tykyttävän myös ihan elävien ja kohtaamieni akateemikkojen kohdalla, mikä tekee mm. Suomeen palaamisesta hieman pelottavaa.
     Voi toki olla, että ihastuksen tunne kohdistuu pelkkiin hahmoihin, ei niihin ihmisiin itseihinsä, sillä enhän oikeastaan tunne ketään suomalaisista viisaista kovinkaan hyvin. Hahmoihin rakastuminen saattaa kuitenkin olla miltei yhtä vaarallista kuin itse henkilöihin rakastuminen, sillä kohdatessa saattaa olla vaikeaa erottaa mielessäni luomani hahmo todellisesta henkilöstä.
     Nyt nukkumaan, taas Beauvoirin kanssa <3