Tie tulevaisuuteen ja edistykseen!

Lamppu syttyi! Loisteliaasti ja säihkyen!
Ajattelin tietä, ja tietoa. Tietäminen tulee sanasta tietää, joka on alunperin tarkoittanut tien tuntemista. Tieto siis on juuri sitä, tien tuntemista. Tieto on siis myös sitä, joka vie johonkin, sillä tunnetaan tien päämäärä, johon tieto vie. Tieto ei siis olekaan pelkkää faktaa, vaan hyödyllistä faktaa, käytettävää faktaa, sitä, mikä vie johonkin. Tieto on edistyksen väline.
Tiede tulee sanasta tieto ja tietäminen. Siispä tiedettäkin on vain se, joka vie eteenpäin... ->

Lutherin jälkeläinen, 8 teesiä Opettajainhuoneen oveen teipattuna.

                    

Arvoisa opettajalautakunta tai mikä nyt olettekaan,

Olette taas aiheuttaneet kouluumme ärsyyntyneen ilmapiirin uusien sääntöjenne avulla. Teidän eilisessä kokouksessanne asettamanne uusi takkisäännös (tai puolivalmis säännös) aiheuttaa seuraavia asioita:

• Opiskelijoiden tärinän kylmästä, kun ei saa lämmittää itseään. Koulussamme on tajuttoman kylmä!!! Voisitte ystävällisesti lopettaa pelleilynne ja tehdä jotakin järkevää, kuten esimerkiksi laittaa lämmityksen päälle!!! Hoitakaa syyt, älkää seurauksia!!!

• Turha säätö niinkin turhasta asiasta kuin takkien päällä pidosta!
• Opintotuki tulee vasta parin päivän päästä, joten ne, joilla ei ole lokeroa (huom, lokeroa, johon takki ei oikein mahdu!!!) eivät voi hankkia lokeroa itselleen, kun tililtä ei ole, mitä nostaa.
• Myöhästyessä on nopeampaa vain juosta luokan ovelle, kuin mennä lokerolleen änkemään takkiaan sinne. Lokerohan voi olla vaikka väärässä kerroksessa ja väärässä päässä käytävää. Älkää sitten enää valittako myöhästymisestä, kun sitä itse olette olleet aiheuttamassa.
• Teillä ei ole aikaa näiltä turhilta pelleilyiltänne tehdä mitään oikeasti tärkeää, kuten esimerkiksi organisoinnin järjestämistä. Tunnit ovat milloin missäkin luokassa (lukujärjestyksessä olevat luokat eivät usein pidä paikkaansa), lukujärjestykset ovat varsin ääliömäisesti suunniteltuja ja lapsia juoksee ympäriinsä törmäilemässä ihmisiin. On vähän ristiriitaista, etteivät lapset osaa käyttäytyä, mutta aikuisia opiskelijoita kiusataan. Voisitte muuten ihan asiasta puheen ollen laittaa ne ruokalavalvojat valvomaan niitä lapsosia.
• Koulumme vakuuttavuus laskee huimasti (siitä, mitä enää jäljellä on). Haluatte jatkuvasti uusia opiskelijoita, mutta häädätte nykyiset ysit pois. Järkeväähän tämä on ja niin edelleen.
• Meille tulee tästä erittäin nöyryytetty olo. Emme ole tarhalapsia, emmekä edes ala-asteella, vaan lukiossa (toivottavasti joku on sen huomannut), ja ymmärrämme itse, milloin meillä on liian kuuma tai kylmä, eikä meille tarvitse enää sanoa, että kesällä kannattaa ottaa takki pois. Sitä paitsi nyt on talvi, ja koulussahan on kylmä!!!
• Koulu alkaa haista aika pahasti, jos märät takit tungetaan pieniin lokeroihin!!! Ette varmaan halua haisevaa työympäristöä.

Rakkain terveisin vähän ärsyyntyneet opiskelijat

Ne tulevat aina pimeässä

Ne tulevat, kun suljen silmäni. En voi nukahtaa. Unen lähestyessä tulevat valkoiset miehet, jotka ampuvat ihmisiä, ne ampuvat myös raskaana olevan nuoren äidin, jonka rinnasta alkaa tippua sekä maitoa että verta. Ne miehet tappavat kaikki punaiset ruumiskasaan, mutaan tai ladon taakse. Se hullu suomalainen mies tappaa suloisen poliisikoiran ottamalla sen päästä kiinni metallirenkaalla, ja sen jälkeen se mies hakkaa koiran puuhalolla kuoliaaksi, ja koirasta roiskuu verta miehen päälle. Minun käy sitä koiraa niin kovasti sääliksi. Sitten tulevat ne israelilaiset, jotka ampuvat kaikki seinää vasten ja kaduille, ja pieni tyttö makaa kuolleena hiekkatiellä. Naiset tulevat lopulta parkuen ulos leiriltä, jolla massamurha tapahtui, ja ulvovat ja itkevät surusta. Se suomalainen mies tulee taas, ja yrittää raiskata poikansa tyttöystävän, joka on alasti peiton alla. Hyi, tunnen sen miehen hengityksen naamallani ja painon päälläni, kuulen valkoisen pyssyn laukauksen ja näen odottavan äidin putoavan ensin polvilleen, ja toisesta laukauksesta maahan. Mietin, mitäköhän vauvalle tapahtuu. Kuoleeko se heti äitinsä vatsassa vai nälkiintyykö se kuoliaaksi? Miten julmaa tappaa joku, joka ei vielä ehtinyt syntyäkään. Kolme naista juoksee metsässä lapioiden kanssa. On yö ja he ovat kauhuissaan, sillä joku näki heidät ja etsii heitä taskulampullaan. He löytävät haudan, joka on jo tyhjä ja ruumis on kadonnut. Kaiken lisäksi nyt on Halloween. Carlos näkee näyn Alejandrosta seisomassa ovella verinen hattu päässään. Sitten tulee se mies, joka yritti riisua minut, ja se mies, joka oli alasti autossa ja halusi palveluita, ja se mies, joka veti minut taksiin ja halusi viedä asuntoonsa. Lopuksi tulee se, kun olimme äidin ja pikkusiskon kanssa nukkumassa, ja se mies tuijotti meitä istuessaan tuolilla. Se vain tuijotti ja tuijotti, ja tiesin, että sillä on kolme pyssyä kaapissa. En uskaltanut katsoa, vaan olin liikkumatta kasvot tyynyssä. Se repii korvakorun korvasta tukistaessaan, ja vetää tukasta lattialle, ja satutan selkäni kaatuessani. Se uhkaa hakata minut ja käy kimppuuni, mutta onneksi pikkusiskoni pelastaa minut kuivaustelineellä, joka on niin kevyt, ja kuitenkin niin iso, että hän jaksaa nostaa sen ja tunkea sen miehen ja minun väliin. Se mies katsoo minuun hullun katseella ja alan itkeä, sen edessä, nolaan itseni. Se tukistaa, ja kaadun puisen tuolin kanssa keittiön matolle, mummun katsoessa vierestä ja kauhistellessa. Se heittää minut seinään, se tulee kylpyhuoneeseen katsomaan, kun olen suihkussa. Se tulee koskemaan ja tervehtimään, kuin olisimme läheiset, ja tekee sen vain kiusatakseen, kun tietää, etten toisten edessä halua draamaa. Se valehtelee, se pilkkaa äitiä, se varastaa säästöni pöytälaatikostani ja se heittää minut kylpyhuoneeseen ja lukitsee sinne. Ja kieltää menemästä kouluun, mikä idiootti, kieltää 13-vuotista menemästä kouluun, ihan niin kuin sinne olisi silloin halunnut mennä. Menin kuitenkin, kotona oli pelottavaa. Se käskee minut huoneeseeni, kun kysyn, mitä ruokaa meillä on, enkä sinä päivänä enää syö, enkä seuraavanakaan päivänä aamiaisen ja koulun jälkeen. Se lyö avokämmenellä, niin, ettei jää jälkeä, ehkä vähän punaista. Se on ihana isi, kun harjoittelen ajamaan pyörällä, ja suuttuu, ja on hetkessä hirviö. Se nauraa päin naamaa. Se sanoo, että olen mielisairas, kun saan valhekuvia päähäni. Se satuttaa pikkusiskoani, ei niin kovaa kuin minua, mutta silti. En voi tehdä mitään, sillä oikeudessa määrättiin, että pikkusiskon pitää olla siellä, eikä se mies, siskoni isä, päästä sitä pois. Se mies vetää kivuliaasti perässään, se ilmestyy koulun ruokalaan kuin tyhjästä, se tukistaa niin, että niska vääntyy taakse, tukistaa uudestaan ja uudestaan. Sen käteen jää kourallinen vaaleita hiuksiani, jotka se kai heittää roskiin. Se on ihana isä taas Tenerifella, eikä suutu kuin kerran. Se pelottaa, kun se katsoo ovella, kun se tukistaa, kun se lyö maahan. Ja se tulee joka yö takaisin, vaikka olen poissa sen luota jo viidettä vuotta. Kaikki tulevat takaisin, enkä pääse niistä eroon, ja olen valveilla.

Kello on 02.42, ja Henrik nukkuu sikeästi. Menen nukkumaan, ja yritän ajatella vaikka ylppärimekkoani. Minun on pakko nukkua, sillä päätä särkee ja silmät painuvat kiinni. Toivottavasti ne tekivät minulle jo tarpeeksi kiusaa tältä yöltä.

minä masennun

en kirjoita´enää.

hän on väärässä

Yksi sanoi Facebookissa Kentin videolle, ettei ole taidetta laittaa peräperään outoja ja hämäriä metaforia, joilla on 5000 eri tarkoitusta, vaan, että taidetta on sanoa asiat konkreettisesti, mutta hyvin ja kauniisti. Hän on väärässä, sillä taide on juuri sitä, jolla on 5000 ellei jopa 50 000 eri asiaa tarkoittavia metaforia, jonka perimmäiseen totuuteen kukaan ei ikinä pääse, vaan hermeneuttisen kehän avula kaivautuu aina vain syvemmälle ja syvemmälle spiraalin tavoin. Taide on juuri sitä, joka saa ihmiset ajattelemaan, kuvittelemaan ja etsimään. Jos kaikki annetaan valmiina, se ei ole taidetta.

Maailmasta minuun ja minusta maailmaan

Kerran kirjoitin niin paljon, ja niin usein, että tyhjenin täysin. Olin imenyt maailmasta paljon, ja annoin sen sille takaisin täysin, niin, ettei minuun jäänyt mitään. Sen jälkeen lopetin kirjoittamisen, jotta voisin puhua, jotta minussa olisi taas jotain. Aloin imeä kovaa ja nopeasti, kaikkea, mitä edestäni löysin.
     Nyt olen imenyt maailmasta paljon. Olen tupaten täynnä, joten olen taas alkanut kirjoittaa, etten räjähtäisi. Kirjoitan kaikkialle; kirjoitan päiväkirjaan, kirjoitan blogeihin, kirjoitan kirjaa, ja kalenteriini, ja satunnaisille lappusille, joita eteeni sattuu, kirjoitin jopa runon hygieniapassi -kuitin taakse. Tekstiä tulee, sitä pursuaa kovalla voimalla, ja minä puhun. Puhun paljon, puhetta tursuaa, liiaksikin. Kukaan ei enää jaksa kuunnella, sillä puhun vain, taukoamatta.
      Kirjoitan, sillä en jaksa enää puhua, kasvolihakseni ovat täysin uupuneet. Eikä kukaan enää jaksa kuunnella. Säälin kuuntelijoitani, ja siksi kirjoitan. Voisin kirjoittaa enemmänkin, niin puhuisin vähemmän. Ikinä ei ole liikaa tekstiä.
       Ilmiö on kuin H2O:n kierto Maapallolla. Vesi sataa pilvistä maahan, maa käyttää sen, ja vesi höyryää takaisin pilviin. Samalla tavalla imen maailmaa, käytän kaiken, mitä siitä saan, ja annan takaisin, jotta voisin saada sen taas. Olen tyhjä ja täynnä vuorottain.

Piilotettu kyynemeri

On helppo sanoa,
että vihaan.
Mutta en minä vihaa,
minä kaipaan.
Siksi minä itken.

Eivät ne ole kyyneliä vihasta,
vaan kaipuusta.
Vesi valuu noroina puroiksi,
joeksi, mereksi,
eikä sitten enää ole muuta,
kuin kyynelmeri,
täynnä kaipuuta.

Sitä vain on niin vaikea sanoa,
että kaipaan.
Helpompaa on vajota,
olla kuoressa,
ja sanoa, että vihaan.

Mutta en minä vihaa,
minä vain kaipaan,
salassa muilta.

Silloin olen onnellinen

Sinä vedit minut lähelle,
ihan itseäsi vasten.
Tunsin ihosi pehmeyden, ja lämpösi,
tunsin hellän silityksen päälaellani.
Kastelit minut lämpimällä vedellä,
vesi valui kasvoilleni,
ja tuntui aluksi kuumalta vasten aristavaa ihoani.
Pian kuitenkin totuin lämpöön, jonka minulle annoit,
ja silitykseesi, josta hohkasi rakkautta.
Olin luonasi, olin onnellinen.

Olen edelleen onnellinen,
sillä pian minä tulen, ja asetun viereesi,
katson sinua silmiin pääni ollessa tyynyllä tyynysi vieressä.
Sitten sinä vedät minut lähelle,
ihan ihoasi vasten,
joka on samettinen, ja lämpöinen,
kiedot kätesi ympärilleni halaukseen,
ja silloin olen onnellinen,
sillä silloin tiedän, että rakastat minua.

Pisarana

Ulkona tihkuttaa. Ulkona on pimeää. Viereisen Peräbaarin ikkunoista hohtaa punertavaa valaistusta, vastapäisen talon neljän kerroksen ikkunoista näkyvät valot erivärisinä, jokainen verhojensa läpi siivilöityneenä. Valot näkyvät pimeyden läpi, mutta valopilkkujen välillä on pimeää, mustaa samettia, joka viileänä ja viimaisenakin on lämmin, ja kietoo minut itseensä.
Sisällä on kuivaa. Sisällä on valoisaa. Täältä näkyy valopilkku vastapäiseen taloon, sen jokaiseen neljään kerrokseen. Olen valopilkku muiden joukossa, yhteensä meitä on tällä suunnalla kahdeksan.
Olemme yhdessä yksin. Olen omassa itsessäni, mieleni maailmassa, joka on ulkomaailman sisällä. Kuulen musiikin virtaavan mieleni läpi. Minne se menee, en tiedä. Mistä se tulee, en tiedä. Tunnen sen, kuulen sen, ja sitten se on poissa. Uutta tulee jatkuvasti, vanhan kadotessa ja kuihtuessa muistoista.
Olen valopilkku muiden joukossa. Jokainen valopilkku valossa on kuin pisara meressä. Me yhdessä muodostamme valon, me olemme valo, muttemme yksin. Yksin emme ole mitään verrattuna muihin. Siksi minäkin olen yhdessä kanssanne, jotta olisin jotakin, osana jotakin. Kaikki on yhtä kuin ei-mitään.
Ulkona sataa ja on pimeää. pimeys tunkeutuu sisällekin, pieniin nurkkiin, tyynyn alle ja kaapin perälle. Me olemme yksin valossa, piemyttä paossa. Minä olen yksin, kanssanne.

Olen ihminen, en susi.

Siispä minun ei ole hyvä olla yksin, vaan laumassa. Tällä hetkellä laumani on kuitenkin kadonnut, häipynyt ja piiloutunut virtuaalimaailman taakse.
Olen yksin.
Rakkaani on muualla. Toki hän pian palaa, mutta sitä odotellessa olen kuitenkin yksin.
Yksin ollessa pohtii kaikenlaista. Kuten esimerkiksi sitä, miksi niin moni ei pidä minusta. Mikä minussa on vikana, kun olen sosiaalisesti täysin turha olento? Jopa ne, joita olen pitänyt ystävinäni, kaikkoavat. Kaikki kaikkoavat minun tieltäni, läheisyydestäni ja ulottuviltani. Karkotan muut pois, jopa tuntemattomat kammoavat minua, eikä kukaan ikinä soita. Paitsi Anni. Ja Henrik ja äiti. Onneksi minulla on Anni, Henrik ja äiti. Ilman heitä olisin tukahtuneena suurkaupunkiin, hukkuisin tänne, eikä minua ikinä löydettäisi. Ajoittain ehkä yrittäisin räpiköidä pintaan, mutta turhaan. Niin.
Miksei kukaan pidä minusta? Mikä minussa on vikana? Olenko tyhmä, tylsä, ruma, inhottava vai jotakin muuta, mikä pitää ihmiset loitolla?
Olisin iloinen, jos joku kertoisi minulle, miksi nopeuttaa askeliaan minut nähdessään, tai miksi hymyilee kiusaantuneesti minun puhuessani tai miksi jättää vain vastaamatta yhteydenottooni. Olenko minä niin kamala?
Olen siis yksin.
Vihaan itseäni, ja muita.
Älkää puhuko minulle, jos inhoatte minua, älkää tulko lähelle, älkää esittäkö, että välitätte. Menkää pois. Vaivun kuoreeni, enkä ikinä enää tule täältä ulos.

MIKSI SUURIN OSA BLOGEISTA, JOITA TÄÄLLÄ ON, ON LAPSISTA TAI KÄSITÖISTÄ, TAI LEIPOMISESTA??? HALUAISIN LUKEA JTN KIINNOSTAVAA, MUTTA JOKAISESTA BLOGISTA KATSOO MINUUN VAIN RÄKÄINEN KOLMEVUOTIAS! TAI KISSA, JONKA VIERESSÄ ON UUSI PUNA-VIHREÄ -RAIDALLINEN VILLASUKKAPARI. ONNEKSI ON SENTÄÄN PARI LUETTAVAA BLOGIA TÄÄLLÄ.

Niin, en tykkää käsityöblogeista, enkä perheblogeista. Niitä on liikaa. Filosofi- ja elämäntuskablogit ovat hyviä. Samoin seksualistiblogi. Tässä oli tämän päivän sieluntuskanpurkaus.

melodramatiikkaa

Vihaan itseäni. En vihaa sieluani, vaan sitä osaa minussa, joka tekee kaiken väärin, pilaa kaiken, eli vihaan persoonaani ja mieltäni. Inho, joka kuvastuu katseestasi, imeytyy syvälle silmiini, syvälle sieluuni. Niinpä inhoan itseäni. Vihaan myös sinua, sillä rakastan sinua niin paljon, että murrat sydämeni joka kerta, kun annat ymmärtää, etten ole sinulle kukaan, tai edes mikään, paitsi ehkä häiriötekijä. Rakkaus on kuin kirottu sairaus, joka ei lähdä koskaan. Rakkautta tulisi vaalia ja tehdä siitä suloista.
Minähän yritän! Minähän yritän olla mukava ja ihana ja kaikkea sellaista, positiivista. Tietenkään se ei aina onnistu, kuten nytkään, kun et puhu minulle, sillä tivasin kuulemma sinulta liikaa, enkä tehnyt mitään kotimme eteen. Minä teen kyllä, mutta sinä et huomaa, et välitä, vaan pidät minua laiskana idioottina. En minä voi touhuta täyttä päätä, kun selkääni sattuu niin, että kipu vihlaisee joka kerta, kun liikahdan. Tiskasinkin tuskissani, mutta se ei riittänyt.
Et halua kosketustani, vihaat minua, inhoat minua, enkä tiedä, mitä minun tulisi tehdä. Ehkä kuolla. En uskalla, ja etsin tekosyitä elämiseen. Lukion viimeinen vuosi tulisi vielä suorittaa, ylppärit ovat tulossa, haluan saada tietää filosofian yo-kokeen arvosanani, perheeni tarvitsee minua, ystäväni tarvitsevat minua jne. jne. Tietenkin yritän vain huijata itseäni, ei kukaan minua tarvitse. Olen vain turha olento täällä Malminkartanon opiskelija-asunnossa ja haittaan Henrikiä olemassa olollani. Haluaisin kuolla, mutten uskalla, vaikka se olisi kaikkien parhaaksi.
Vihaan itseäni, inhoan sitä, mitä teen. Olen niin surullinen, sydänsurullinen. Mikä oikeus minulla on surra? Olen yksin täällä, edes Jumala ei enää välitä. Olen niin typerä. Miksi välitän joistakin poikaystävän tekosista? On minulla tärkeämpääkin ajateltavaa. Hän voi vihata minua, jos haluaa, voi lyödä ja potkia, jos haluaa, tehdä minulle, mitä haluaa.
Äh. Sinä vihaat minua, minä rakastan sinua. Näin meillä on hyvä viha-rakkaussuhde. Lisäksi minäkin vihaan minua.

kipu

Sattuu. Koko keho on täynnä kipua, ja mieli on jo turta tästä kaikesta.
Eilen oli elämäni suuri hetki. Kaiketi munasin, mutta se ei enää murehtimalla muutu. Jos vain saisin tietää tulokset...
Huimaa, päässä surisee, korvissa tuntuu olevan jotakin vikaa. Maailmani on nyt neljän seinän sisällä, kaikki, mitä on, on kipu. Olen kehoni vanki, mieleni, ja maailmani vanki. Katson maailmaa kivuliaiden lasien läpi, en vaaleansinisten, kuten joku filosofi aikoinaan. Kehoni ja mieleni ovat epäsovussa keskenään, siksi kehoni tekee näin, ja minä kärsin mieleni avulla. Tai ehkä ne molemmat ovat minua vastaan.
Kiinnostavaa. Jos minulla on keho ja mieli, on olemassa myös minä, jolla nämä keho ja mieli ovat. Eli minä en ole kehoni ja mieleni, vaan kehoni ja mieleni ovatkin ehkä vain apuvälineitä maailman tajuamiseen, vähän niinkuin ymmärryksen kategorioiden konkreettisemmat muodot. Siispä ne molemmat tekevät minulle tämän, yhteistyössä. Jos mieleni haluaisi suojella minua, se ei välittäisi kipua minuun.
Kipu auttaa ymmärtämään maailmaa, onhan se osa itsesuojelua, empatiaa ja niin edelleen. Tämä ei nyt kuitenkaan auta mitään, tunnen, että minuun sattuu (en voi puhua tietämisestä, ja siihen on syypää kielipelimies), mutta mitä minä tästä tunnosta hyödyn? Tiedän, mistä tämä johtuu, ja tiedän, etten voi mitenkään poistaa kipua, sillä tämä on sitä laatua, joka menee ohi ajallaan. Sitä odotellessa siis kärsin, tai kidun, Henrikin sanojen mukaan. Tämä kipu tulee aina uudestaan ja uudestaan, ja ainoa keino saada se pois olisi kipulääke, jota minulla ei ole. Tai ehkä onkin, siellä hyllyllä vielä yksi... Pitää mennä katsomaan, pääsisin kärsimyksestäni eroon.
Hmm, tai ehkä minä olenkin ominaisuuteni. Päädyin äsken hieman pohdiskellessani kimpputeoriaan, josta en pidä, joten, mhm, jätänkin mielen ja kehon ja minän pohtimisen huomiseen, tästä ei nyt tullutkaan mitään. Kivun syytä kaikki.

merkitys

Ymmärtäessäsi kieltäni,
olet lähempänä mieltäni.

Kun uni ei tule

Itkin taas viime yönä. Itkin, sillä en saanut taaskaan unta. Itkin, sillä valvoit minun takiani, ja se tuntui niin väärältä.
Mikä minulla on? Aina, kun suljen silmäni nukahtaakseni, alkaa päässäni soida melodioita, jotka pitävät hereillä, kehoni alkaa kutista, enkä voi olla paikoillani. Sinä suutut, sillä et voi nukkua, ja, kun suutut, et sinäkään voi enää nukahtaa.
Viime yönä nousin sängystä ja lähdin pois. Silloin sinä nukahdit. Minä olin hereillä kivuliain silmin ja kehoni oli väsynyt. Se olisi halunnut nukahtaa, mutta aivoni jostain syystä vain jatkoivat soittamistaan, eikä unesta olisi kuitenkaan tullut mitään, siispä rääkkäsin kehoani.
Olen kuulemma kuuhullu. Viime yönä kuu paistoi täytenä suoraan sisään, ja valaisi huoneen kelmeällä valollaan. Silloin kaikkialla oli kylmänvalkoista. Olin yksin, vaikka olit vierelläni, sillä olit poissa, unimaailmassasi. Minä olin makuuhuoneessamme ja tunsin, kuinka liikut muualla joidenkin muiden ihmisten kanssa.
Yhtäkkiä havahduit, ojensit kätesi ja kiersit ne ympärilleni. Halasit minua kovaa ja painoit pääsi päätäni vasten. Silloin en enää tuntenut olevani yksin. Silloin en enää itkenyt. Olin kanssasi, lämmitit minua, ja silloin minä nukahdin.

hei mikä on nyt meidän suhteen tila...?

Vihaan sitä, kun keskustellaan parisuhteen tilasta. Seurustellessa voitaisiin mielestäni vain seurustella, ei pohtia, edetäänkö nyt liian nopeasti vai miten. Eikö voisi vain olla ja rakastaa ja tehdä, miten molemmat haluavat? Miksi pitää edes puhua siitä, mitä kumpikin haluaa suhteelta tai ollaanko nyt tässä ja tässä vaiheessa. Rakastetaan vain.
Tästä tulee vain surulliseksi.

En aio enää tunkeilla tai kysellä perääsi. Annan sinun olla. En aio ikävöidä perääsi, saat puolestani mennä, miten huvittaa. Voit vaikka mennä heilastelemaan toisten kanssa, jos haluat. En loukkaannu, en suutu. En tosin olekaan koskaan suuttunut. En tule enää kiehnäämään viereesi, en halua olla ahdistava. Ehkä näin olet tyytyväisempi, eikä meidän tarvitse enää puhua tästä. Yritän olla kauniimpi ja mukavampi, ja antaa sinun tuntea itsesi fiksuksi ja filmaattiseksi vierelläni. Voin olla vain ilmainen ilotyttösi, jos niin olet onnellinen.

Meditations

Idealismi ja materialismi. Henkisyyden ja tieteen vastakkainasettelu. 
Entä jos todellisuus onkin pohjimmiltaan henkinen? Popperin maailma 2 olisi silloin ensisijaisesti olemassa, ei maailma1 tai 3. Platon oli idealisti, siitä kielii jo hänen ideoiden filosofiansa. Ideat tosin kuulostavat hieman erikoiselta ajatukselta, vaikka toisaalta myös ihan järkeenkäyvältä. 
Materia, Popperin maailma 1, olisi siis harhaa ja "varjoja" siitä, mitä maailma todella on. Todellisuutta ovat muuttumattomat ideat, joista voidaan tietää. Aistein havaittavasta maailmasta voidaan ainoastaan luulla. Siispä totuus olisi henkinen, viisaudella saavutettava ideamaailma, joka on harhan, "varjojen" takana. 

viinaa, viinaa, yksinäinen eliksiiri.

Rappio. Olen rappiolla. Eli olen koulussa.
Olen silmäpussinen, sokuinen peikkonainen, mutten söpö sellainen. Olen sotkuinen ja niin väsynyt, etten voi enää ajatella, en jaksa liikkua, koko kehoni on turta, ja joka paikkaan särkee. Haluaisin vain nukahtaa, mutta uni ei tule, sillä paineet ja lukemattomat oppikirjat ja ilkeän opettajan katse ovat mielessäni heti suljettua silmäni. En jaksa enää. Eikä tässä ole mennyt kuin kuukausi, ja tähän pisteeseen on jo päästy. Minusta tulee juoppo jo ennen kuin täytän kahtakymmentä, ja tämä vain koulun, meidän rakkaan opinahjomme, sivistävän lukion ansiosta.
Vihaan koulua. Vihaan niitä aamuherätyksiä, kun tiedän, että sinne on pakko mennä, tai putoan kurssilta, joka on täysin turha. Vihaan sitä, että joudun nousemaan rakkaani ihanasta ja lämpimästä syleilystä ja rämpimään harmaaseen, muka iloisen näköiseen ja kivaan kouluun. Kouluun! Miksi meidät yritetään tappaa ennen kuin olemme edes päässeet yliopistoon? Ehkä korkeakouluihin on tunkua, ja osa halutaan karsia pois.

FLOW -ajatuken virtaa ja huimaa vauhtia

Puhuimme kahvikupin äärellä filosofiaa. Keskustelumme liikkui Aristoteleen hyve-etiikasta Kantin velvollisuusetiikkaan, siitä Venäjän poliittiseen tilanteeseen ja venäläiseen temperamenttiin. Palasimme taas etiikkaan, puhuimme Kantin ajatuksista, esitin kritiikkiä ja opettajani korjasi, lisäsi, kertoi uusia kiinnostavia asioita. Ajatus tuli ajatuksen perään, toisen päälle, assosiaatio eli vahvasti, kaikki tiivistyi, 2000 vuoden takainen oli osa nykypäivää. Kuinka Aristoteleen ajatukset elävät tässä päivässä? Mitä ovat hyveet? Kantin oppilas, Georg von Wright oli nykyvelvollisuuseetikkko. Vastasin kysymykseen, miten vertaisin hyve- ja velvollisuusetiikkaa, puhuimme teloksesta, essentialismista, ihmisjärjestä, ihmisen päämäärästä. Ihmisen ominaisuus on järjellisyys, ihminen on järjellinen, järjestä syntyy onni. Hyveestä syntyy onni. Viisaudesta, rohkeudesta, hyväntahtoisuudesta syntyy onni. Velvollisuudesta ei synny muuta kuin moraalia itseään.
Flow jatkuu vieläkin. Ajatuksia, paljon ajatuksia syntyy ja valaisee mieleni. Luen lisää, ajattelen, pohdin, ymmärrän. Olen saapunut viisauden lähteelle, enää tulee vain sukeltaa.

ihminen on kotona

Eili ihmetteli, missä minun inhimillisyyteni on, kun näytän peittävän sen kaiken perfektionismini ja upeuteni alle. Voinen siis kertoa, että minun inhimillisyyteni on löydettävissä salaisten seinien sisäpuolella, salaisessa maailmassa -eli kotonani. Kotona inhimillisyyteni räjähtää päästäessään ulos kaiken sen, minkä olen piilottanut muilta muualla ollessani. Jos näkisitte minut kotona... "Huhhuh", te tokaisisitte, ja jäisitte toljottamaan suu auki ihmetyksestä.
Kotona, nimittäin, olen kyllä aikamoinen. Melkeinpä sika. Tai, en nyt sentään ihan sika, onhan Henrik täällä, jota varten yritän pitää yllä edes hieman viehkeyttä. Kuitenkin, kotona ollessani istun koneella, dataan turhanpäiväisyyksiä, käyn jääkaapilla vähän väliä ja kahmin suuhuni mitä käsiini saan. En siivoa, vaan kolmen päivän likaiset lautaset ja kupit odottavat pitkin asuntoa. En kerää käyttämiäni vaatteita lattialta, vaan jätän ne siihen, kunnes pyykkivuoro koittaa. Useimmiten olen puolipukeissa, tälläkin hetkellä vain alusvaatteissa, röhnöttämässä sohvalla. Hillopurkki on auki ja leipä on leikkuulaudalla, en vaivaudu siistimään keittiötä. Kaikki on aivan totaalisessa kaaoksessa, en löydä mitään, kaikkialla on likaa, kaikkialla olisi jotakin, mitä voisi hieman siivota.
En kuitenkaan siivoa, vaan pyydän Henrikiä paistamaan minulle lisää leipää, paksussa rasvassa, tietty. Syötyäni menen vesiklosettiin, tai mitä sitä sieventelemään, menen pöntölle. Tulen takaisin ja röhnötän hieman lisää, samaan aikaan, kun Henrik kirjoittaa koulujuttuja. Mm.. ehkä kohta voisi lukea jotakin jännää. Tai ei.
Röyhtäilen ja piereskelen, haen lisää syötävää ja olen sohvaläski. Olen kaukana kauniista, täydellisestä naisesta, olen vain yksinkertaisesti sika, sittenkin.
No, ehkä viimeinen oli hieman liioiteltua, enhän minä nyt sentään sellaisia harrasta. Mutta se sotku ja puolipukeisuus ja paistetun leivän syöminen (tosin vain yhden palan) oli mitä totisinta totta.
Näin. Nyt sain sen kerrottua, ilmaistua, mikä todella olen. Puoli-sika, pikkuporsas, tai vain läski laiskimus.
Hyvä. Nyt voisinkin mennä keittämään meille vihreää teetä ja hieman siivoamaan kotia. Laitoin lisäksi juuri Chopinin menuetin soimaan.

Yksin

Minuun ei voi luottaa, jonkun toisen mukaan. Minä en ole minkään arvoinen, minuun ei kannata ottaa yhteyttä. Minua kannattaaa vain himoita, siinä kaikki. Olen vain viihdettä, jotain, millä tyydyttää itsensä.
Niin kauan olen valehdellut itselleni, niin kauan sulkenut silmäni ilmiöltä, ihmisiltä, joita olen pitänyt ystävinäni. Nyt he sitten junailevat selkäni takana, hyläten, nauraen, juonitellen, jotta jäisin yksin.
Siispä jään, yksin. Olen rankaistu syyttömänä. Kyllä minuun voisi luottaa, kyllä minullekin voisi soittaa, en ole tehnyt mitään väärin. Miksi silti minua kammotaan? Miksi minusta puhutaan valheita? Mitä olen tehnyt?
Anteeksi maailma, rakkaat ystäväni, ehkä entiset. Anteeksi kaikki, että tunsitte minut, että olen teille taakka. En siis enää änkeydy elämään, jään pois junasta, kotiin.
Huomenna herään, yksin.

AAAAAAAAAAAAAAAA

SETDRYFTUYGIUHONIJPOKÅLPKOIJUHGYFTRDESWARQAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

en tiedä mitä tehdä. haluan paeta, juosta pois, en tiedä minne, en voi.

Miksi hän teki minulle tämän?

Miksi hänkin teki minulle tämän?

Eikö hän ymmärrä, kuinka hauras olen? Eikö hän näe omaa himoaan, räikeää härskiyttään pidemmälle? En ymmärrä. Minuun sattuu niin, inhottaa niin. Pahinta on se, että hän on rakastamani, että hän teki sen minun keholleni, en pääse pois. Haluaisin itkeä, mutten itseinhoni takia voi. En tiedä mitä tehdä. Minulla ei ole paikkaa minne mennä. Tai ehkä sittenkin...

En voi niinkään. Se oli pientä, mehän sentään seurustelemme. Ei se ole sama kuin raiskaus, ei edes minkään näköinen rikos. Eipä sillä ole väliäkään. Miksi minun pitääkin rakastaa sitä sikaa...

piilevä pahuus

Olen paha. Niin paha, ettei sellaista saatanaa olekaan, joka minulle vetäisi vertojaan. Olen hirveä, oikea hirviö, joka on saanut kaunottaren vierelleen, kaiketi pakottamalla.
Luulin ennen olevani enkeli.Ajattelin kylpeväni taivaallisessa valossa ja olevani kaunis, hyvä ja oikeudenmukainen. Hiljattain huomasin, että valkeassa hyvyydessäni olikin tahroja. Yksi niistä oli itsekkyys, suuri ja kuvottava egoismi. Yksi oli narsismi, pahanlaatuinen, mutta piilotettu sellainen. Yksi oli himo. Sellainen himo, joka panee ihmisen haalimaan ja vaalimaan omaansa, haluamaan liikaa. Olen ahne. Ja pihi. Enää en luule olevani enkeli.
On niin julmaa saada tietää totuus itsestään. Positiivinen illuusio on valhe, jonka tulisi olla yksi ihmisoikeuksista. Siinä tapauksessa tekisin ilmoituksen törkeästä ihmisoikesrikoksesta. Omien ihmisoikeuksieni kamalasta laiminlyönnistä.
Ja minun soma ja kaunis kaunottareni kärsii. Minun takiani tietenkin. Se on niin kurjaa katsottavaa, sillä rakastanhan häntä, en halua hänen kärsivän. Itselleen on kuitenkin vaikea tehdä mitään. Voisinpa vain kuolla, niin olisi kaikille parempi.
Syötä kaloja sivun alaosassa.

Murhe menneisyydestä, ennen niin onnellinen, oli, muttei enää

Kaikki oli hyvin, kaikki oli kaunista, taustalla soi Holdenin Ce que je suis ja huoneessa oli hämyisä valaistus. Kaikki oli täydellistä.
Rakastimme, himoitsimme, katsoimme toisiamme silmiin, emme tarvinneet sanoja kertoaksemme.
Kunnes.
Halusin nähdä valokuvia, menneisyyden muistoja. Hän toi ne, ja katsoimme, selasimme läpi jokaikisen.
Yht'äkkiä hän alkoi itkeä. Kaikki oli ennen niin paljon onnellisempaa. Mihin se onni on hävinnyt? Rakkaus on poissa, elämä itkee.

Katsoin punaisia poskia, punaista nenää, vetisiä silmiä, ja halasin, silitin, yritin lohduttaa. Hän on niin rakas minulle. Pitelin, silitin, suutelin ja halasin, ja puhuin. Yritin sanoilla parantaa asiaa, ja hänestä kai alkoi tuntua hieman paremmalta, ainakin hän sanoi niin.
Mutta.
Minä olen roskaa, häiritsevä olento, jolle ei kannata puhua. Hän soitti siskolleen ja puhui niitä näitä, ei edes asiastaan. Minulle hän ei enää sanonut sanaakaan, lähti vain pois. Eikä ole palannut.

Rakastan niin paljon, että tunnen räjähtäväni. Samalla sisimpäni itkee niin kovasti, että tunnen kuivuvani kokoon, kutistuvani, rypistyväni rusinaksi.

Rakastunut typerys.
Rakkaus oli, ei ole enää.

Ulkona on lunta, en ole käynyt siellä koko päivään, vaikka haluaisinkin hiihtää.

Lopetin sen paremman blogin kauan sitten, ja aloitin jotakin liian intohimoista. En siis saanut mitään aikaan. Siispä voin jatkaa tyhjästä.
Olen epäeroottinen. Olen ruma, hiukseni ovat märät, ne auttavat viilentämään muuten sisältäpäin poltettua kehoani. Unelmoin mustavalkoisesta korsetista, jonka ostamiseen en todennäköisesti ikinä pääse. Se on H&M:ssä, siksi (sinne on vaivalloista mennä).
Vihaan. En tiedä mitä, mutta vihaan. Kai itseäni, kai jotain, joka saa minut surulliseksi ja tarpeettomaksi, joka vie uneni öisin.
Silmieni alla ovat kasvavat silmäpussit. Näin houreita koko viime yönkin. Toivoin unisuuden häipyvän, mutta se ei kadonnut mihinkään. Odotin kärsien aamua vaihtaen kylkeä, ja käpertyen ja suoristautuen vuoroittain. Vihaan öitä.
Henrik tulee.