melodramatiikkaa

Vihaan itseäni. En vihaa sieluani, vaan sitä osaa minussa, joka tekee kaiken väärin, pilaa kaiken, eli vihaan persoonaani ja mieltäni. Inho, joka kuvastuu katseestasi, imeytyy syvälle silmiini, syvälle sieluuni. Niinpä inhoan itseäni. Vihaan myös sinua, sillä rakastan sinua niin paljon, että murrat sydämeni joka kerta, kun annat ymmärtää, etten ole sinulle kukaan, tai edes mikään, paitsi ehkä häiriötekijä. Rakkaus on kuin kirottu sairaus, joka ei lähdä koskaan. Rakkautta tulisi vaalia ja tehdä siitä suloista.
Minähän yritän! Minähän yritän olla mukava ja ihana ja kaikkea sellaista, positiivista. Tietenkään se ei aina onnistu, kuten nytkään, kun et puhu minulle, sillä tivasin kuulemma sinulta liikaa, enkä tehnyt mitään kotimme eteen. Minä teen kyllä, mutta sinä et huomaa, et välitä, vaan pidät minua laiskana idioottina. En minä voi touhuta täyttä päätä, kun selkääni sattuu niin, että kipu vihlaisee joka kerta, kun liikahdan. Tiskasinkin tuskissani, mutta se ei riittänyt.
Et halua kosketustani, vihaat minua, inhoat minua, enkä tiedä, mitä minun tulisi tehdä. Ehkä kuolla. En uskalla, ja etsin tekosyitä elämiseen. Lukion viimeinen vuosi tulisi vielä suorittaa, ylppärit ovat tulossa, haluan saada tietää filosofian yo-kokeen arvosanani, perheeni tarvitsee minua, ystäväni tarvitsevat minua jne. jne. Tietenkin yritän vain huijata itseäni, ei kukaan minua tarvitse. Olen vain turha olento täällä Malminkartanon opiskelija-asunnossa ja haittaan Henrikiä olemassa olollani. Haluaisin kuolla, mutten uskalla, vaikka se olisi kaikkien parhaaksi.
Vihaan itseäni, inhoan sitä, mitä teen. Olen niin surullinen, sydänsurullinen. Mikä oikeus minulla on surra? Olen yksin täällä, edes Jumala ei enää välitä. Olen niin typerä. Miksi välitän joistakin poikaystävän tekosista? On minulla tärkeämpääkin ajateltavaa. Hän voi vihata minua, jos haluaa, voi lyödä ja potkia, jos haluaa, tehdä minulle, mitä haluaa.
Äh. Sinä vihaat minua, minä rakastan sinua. Näin meillä on hyvä viha-rakkaussuhde. Lisäksi minäkin vihaan minua.