Sattuu. Koko keho on täynnä kipua, ja mieli on jo turta tästä kaikesta.
Eilen oli elämäni suuri hetki. Kaiketi munasin, mutta se ei enää murehtimalla muutu. Jos vain saisin tietää tulokset...
Huimaa, päässä surisee, korvissa tuntuu olevan jotakin vikaa. Maailmani on nyt neljän seinän sisällä, kaikki, mitä on, on kipu. Olen kehoni vanki, mieleni, ja maailmani vanki. Katson maailmaa kivuliaiden lasien läpi, en vaaleansinisten, kuten joku filosofi aikoinaan. Kehoni ja mieleni ovat epäsovussa keskenään, siksi kehoni tekee näin, ja minä kärsin mieleni avulla. Tai ehkä ne molemmat ovat minua vastaan.
Kiinnostavaa. Jos minulla on keho ja mieli, on olemassa myös minä, jolla nämä keho ja mieli ovat. Eli minä en ole kehoni ja mieleni, vaan kehoni ja mieleni ovatkin ehkä vain apuvälineitä maailman tajuamiseen, vähän niinkuin ymmärryksen kategorioiden konkreettisemmat muodot. Siispä ne molemmat tekevät minulle tämän, yhteistyössä. Jos mieleni haluaisi suojella minua, se ei välittäisi kipua minuun.
Kipu auttaa ymmärtämään maailmaa, onhan se osa itsesuojelua, empatiaa ja niin edelleen. Tämä ei nyt kuitenkaan auta mitään, tunnen, että minuun sattuu (en voi puhua tietämisestä, ja siihen on syypää kielipelimies), mutta mitä minä tästä tunnosta hyödyn? Tiedän, mistä tämä johtuu, ja tiedän, etten voi mitenkään poistaa kipua, sillä tämä on sitä laatua, joka menee ohi ajallaan. Sitä odotellessa siis kärsin, tai kidun, Henrikin sanojen mukaan. Tämä kipu tulee aina uudestaan ja uudestaan, ja ainoa keino saada se pois olisi kipulääke, jota minulla ei ole. Tai ehkä onkin, siellä hyllyllä vielä yksi... Pitää mennä katsomaan, pääsisin kärsimyksestäni eroon.
Hmm, tai ehkä minä olenkin ominaisuuteni. Päädyin äsken hieman pohdiskellessani kimpputeoriaan, josta en pidä, joten, mhm, jätänkin mielen ja kehon ja minän pohtimisen huomiseen, tästä ei nyt tullutkaan mitään. Kivun syytä kaikki.
20. syyskuuta 2011
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti