Olen ihminen, en susi.

Siispä minun ei ole hyvä olla yksin, vaan laumassa. Tällä hetkellä laumani on kuitenkin kadonnut, häipynyt ja piiloutunut virtuaalimaailman taakse.
Olen yksin.
Rakkaani on muualla. Toki hän pian palaa, mutta sitä odotellessa olen kuitenkin yksin.
Yksin ollessa pohtii kaikenlaista. Kuten esimerkiksi sitä, miksi niin moni ei pidä minusta. Mikä minussa on vikana, kun olen sosiaalisesti täysin turha olento? Jopa ne, joita olen pitänyt ystävinäni, kaikkoavat. Kaikki kaikkoavat minun tieltäni, läheisyydestäni ja ulottuviltani. Karkotan muut pois, jopa tuntemattomat kammoavat minua, eikä kukaan ikinä soita. Paitsi Anni. Ja Henrik ja äiti. Onneksi minulla on Anni, Henrik ja äiti. Ilman heitä olisin tukahtuneena suurkaupunkiin, hukkuisin tänne, eikä minua ikinä löydettäisi. Ajoittain ehkä yrittäisin räpiköidä pintaan, mutta turhaan. Niin.
Miksei kukaan pidä minusta? Mikä minussa on vikana? Olenko tyhmä, tylsä, ruma, inhottava vai jotakin muuta, mikä pitää ihmiset loitolla?
Olisin iloinen, jos joku kertoisi minulle, miksi nopeuttaa askeliaan minut nähdessään, tai miksi hymyilee kiusaantuneesti minun puhuessani tai miksi jättää vain vastaamatta yhteydenottooni. Olenko minä niin kamala?
Olen siis yksin.
Vihaan itseäni, ja muita.
Älkää puhuko minulle, jos inhoatte minua, älkää tulko lähelle, älkää esittäkö, että välitätte. Menkää pois. Vaivun kuoreeni, enkä ikinä enää tule täältä ulos.