Pisarana

Ulkona tihkuttaa. Ulkona on pimeää. Viereisen Peräbaarin ikkunoista hohtaa punertavaa valaistusta, vastapäisen talon neljän kerroksen ikkunoista näkyvät valot erivärisinä, jokainen verhojensa läpi siivilöityneenä. Valot näkyvät pimeyden läpi, mutta valopilkkujen välillä on pimeää, mustaa samettia, joka viileänä ja viimaisenakin on lämmin, ja kietoo minut itseensä.
Sisällä on kuivaa. Sisällä on valoisaa. Täältä näkyy valopilkku vastapäiseen taloon, sen jokaiseen neljään kerrokseen. Olen valopilkku muiden joukossa, yhteensä meitä on tällä suunnalla kahdeksan.
Olemme yhdessä yksin. Olen omassa itsessäni, mieleni maailmassa, joka on ulkomaailman sisällä. Kuulen musiikin virtaavan mieleni läpi. Minne se menee, en tiedä. Mistä se tulee, en tiedä. Tunnen sen, kuulen sen, ja sitten se on poissa. Uutta tulee jatkuvasti, vanhan kadotessa ja kuihtuessa muistoista.
Olen valopilkku muiden joukossa. Jokainen valopilkku valossa on kuin pisara meressä. Me yhdessä muodostamme valon, me olemme valo, muttemme yksin. Yksin emme ole mitään verrattuna muihin. Siksi minäkin olen yhdessä kanssanne, jotta olisin jotakin, osana jotakin. Kaikki on yhtä kuin ei-mitään.
Ulkona sataa ja on pimeää. pimeys tunkeutuu sisällekin, pieniin nurkkiin, tyynyn alle ja kaapin perälle. Me olemme yksin valossa, piemyttä paossa. Minä olen yksin, kanssanne.