Murhe menneisyydestä, ennen niin onnellinen, oli, muttei enää

Kaikki oli hyvin, kaikki oli kaunista, taustalla soi Holdenin Ce que je suis ja huoneessa oli hämyisä valaistus. Kaikki oli täydellistä.
Rakastimme, himoitsimme, katsoimme toisiamme silmiin, emme tarvinneet sanoja kertoaksemme.
Kunnes.
Halusin nähdä valokuvia, menneisyyden muistoja. Hän toi ne, ja katsoimme, selasimme läpi jokaikisen.
Yht'äkkiä hän alkoi itkeä. Kaikki oli ennen niin paljon onnellisempaa. Mihin se onni on hävinnyt? Rakkaus on poissa, elämä itkee.

Katsoin punaisia poskia, punaista nenää, vetisiä silmiä, ja halasin, silitin, yritin lohduttaa. Hän on niin rakas minulle. Pitelin, silitin, suutelin ja halasin, ja puhuin. Yritin sanoilla parantaa asiaa, ja hänestä kai alkoi tuntua hieman paremmalta, ainakin hän sanoi niin.
Mutta.
Minä olen roskaa, häiritsevä olento, jolle ei kannata puhua. Hän soitti siskolleen ja puhui niitä näitä, ei edes asiastaan. Minulle hän ei enää sanonut sanaakaan, lähti vain pois. Eikä ole palannut.

Rakastan niin paljon, että tunnen räjähtäväni. Samalla sisimpäni itkee niin kovasti, että tunnen kuivuvani kokoon, kutistuvani, rypistyväni rusinaksi.

Rakastunut typerys.
Rakkaus oli, ei ole enää.