Maailmasta minuun ja minusta maailmaan

Kerran kirjoitin niin paljon, ja niin usein, että tyhjenin täysin. Olin imenyt maailmasta paljon, ja annoin sen sille takaisin täysin, niin, ettei minuun jäänyt mitään. Sen jälkeen lopetin kirjoittamisen, jotta voisin puhua, jotta minussa olisi taas jotain. Aloin imeä kovaa ja nopeasti, kaikkea, mitä edestäni löysin.
     Nyt olen imenyt maailmasta paljon. Olen tupaten täynnä, joten olen taas alkanut kirjoittaa, etten räjähtäisi. Kirjoitan kaikkialle; kirjoitan päiväkirjaan, kirjoitan blogeihin, kirjoitan kirjaa, ja kalenteriini, ja satunnaisille lappusille, joita eteeni sattuu, kirjoitin jopa runon hygieniapassi -kuitin taakse. Tekstiä tulee, sitä pursuaa kovalla voimalla, ja minä puhun. Puhun paljon, puhetta tursuaa, liiaksikin. Kukaan ei enää jaksa kuunnella, sillä puhun vain, taukoamatta.
      Kirjoitan, sillä en jaksa enää puhua, kasvolihakseni ovat täysin uupuneet. Eikä kukaan enää jaksa kuunnella. Säälin kuuntelijoitani, ja siksi kirjoitan. Voisin kirjoittaa enemmänkin, niin puhuisin vähemmän. Ikinä ei ole liikaa tekstiä.
       Ilmiö on kuin H2O:n kierto Maapallolla. Vesi sataa pilvistä maahan, maa käyttää sen, ja vesi höyryää takaisin pilviin. Samalla tavalla imen maailmaa, käytän kaiken, mitä siitä saan, ja annan takaisin, jotta voisin saada sen taas. Olen tyhjä ja täynnä vuorottain.