* (se Nytin viimeinen kolumni)

Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka Tuukka.

Niin, no, et välttämättä tykkää, mutta onneksi minulla ei ole lukijoita. Voihan kukkanen, mutta kun... En pääse tästä asiasta eroon ennen kuin pistän sen nettiin. Anteeksi, anteeksi, anteeksi.

Tai, en tiedäkään enää, pitäisiköhän. Joo, kirjoitan lisää tekstejä tämän jälkeen, niin kukaan ei löydä tätä.

Soutoa ja huopaamista

Puhuin Erkin kanssa minusta ja Henrikistä. Kaikki on niin sekavaa koko ajan, en edes itse ole selvillä tästä. Erkin mielestä me olemme hölmöjä, kun emme ole kunnolla yhdessä, muttemme eroakaan. Toisaalta, mitä se hänelle kuuluu, tiedän itse, mitä teen.
   Olen vuoroin ihana, vuoroin ärsyttävä ämmä, joka pitää herra H:ta vankina, eikä anna hänelle liikkumatilaa. Haluaisin kuitenkin, että olisin aina se ihana, mutten niin ihana, että tukehdun halauksiisi. Jos voisin, eläisin kahta elämää, toinen H:lle ja toinen kaikelle muulle. Tosin, ei kaksikaan elämää riittäisi, tarvitsisin loputtomasti eri elämia. Yksi olisi H:lle, yksi muille miehille ja pienelle flirtille, yksi seikkailuille, yksi paikalla olemiseen ja masentuneisuuteen sekä iloon, yksi taiteelle ja filosofialle, yksi turhuuksille jne. Tarvitsisin loputtomasti elämiä, joten oikeastaan on ihan sama, onko minulla monta tai yksi, kun kuitenkaan ei ole tarpeksi. Ja kuinka eläisin montaa elämää samaan aikaan?
    Voi voi. Minua typerää. Miksi menin lupaamaan mitään? Olisinhan voinut sanoa, että olen kipeä tai jotain, tai, että H rakastaa minua niin paljon, etten voi lähteä mihinkään. Hirveän hankalaa. Ahhh, hankalaa.
    Hanka, mikset ole täällä, kun tarvitsen sinua??!!!
    Oi Henrik, oi Henrik. Miten minun pääni ja sydämeni repivät minua eri suuntiin ja aiheuttavat kipuja kaikkialla. Päätä alkoi särkeä, kun pohdin näitä tyhmyyksiä.
    Olen ihana, olen kamala. Olet ihana, olet kamala.
    Näin se aina menee. Ehkä kaikki kuitenkin loppuu juuri silloin, kun olemme taas ihania, silloin olemme lopulta ihania.
    Minun ei pitäisi sanoa asioita ääneen. Mutta kun kaikki on niin hankalaa. Ehkä Eili auttaa, tai Ara. Toivotaan parasta.
    Nyt olen iloinen, enkä ajattele vaikeita asioita. Tittitittidii!
    Täytän blogini taas aivo-oksennuksella.

Kaikki on niin surullista, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin masentunut. Suruni on pysyvämpää laatua. Se elää mukanani ja muuttuu kanssani. Suruni on maailman energiaa. Elän maailman kanssa elämäämme, silmilläni maailmankaikkeus katsoo itse itseään. Mielelläni maailma tuntee surunsa, sen kaipauksen, jota se tuntee Jumalaa kohtaan.

nimetön

KAIKKI ON NIIN SURULLISTA; KAIKKI ON NIIN SURULLISTA!!! Kaikki on niin surullista. Kaikki vain on niin surullista. Itsessään. Kaikkea on mahdotonta määrittää, se kaikki on. Kaikki on niin surullista.
   Niin surullista, että... Että mitä? Vain surullista. Niin surullista, hyvin surullista. Tai ei hyvin surullista, muttei pelkästään vain surullista. Niin surullista. Kaikki on niin surullista.
   Surullista. Kaiken olemus on surullisuus. Kaikkea ei voi määritellä, sen olemus on suru. Kaiken olemus on määrittelemätön. Pelkkää sanaleikkiä.
   Kaikki on niin surullista, kaikki vain on niin surullista. Sain taas tänään paljon aikaan.

Vaikka itkisinkin, eihän sillä ole enää mitään väliä.

Yritän herättää sinussa kunnioitusta minua kohtaan. Edes jotakin. Yritän olla silmissäsi ylväs ja kaunis ihminen. En ymmärrä, miksi minua niin kiinnostaa, eihän mielipiteelläsi ole väliä.
   Eihän ole väliä sillä, mitä kukaan minusta ajattelee. Silti minulla on väliä sinusta, vaikkei pitäisi. Pidä minua vapaasti typeränä, elitistisenä ja naurettavana. Siitä vain. Ei minua kiinnosta. Vaikka oikeasti kiinnostaakin.
   Kuvittelen olevani parempi kuunnellessani jtn Divisonia. Kuvittelen olevani parempi kirjoittaessani, ollessani pimeässä tuntemassa kipua ja purkamassa sitä muihin ihmisiin.
   En ole zen. Siitähän tämä on kaukana.
   Miksi, miksi. Miksi pitikin käydä näin, ihan perseestä, tekisi mieli nyt vähän kiroilla. Vaikka, eihän sillä ole väliä.
   Kaikki on niin surullista.
   Lyö päätä seinään, kestä kipu ja huuda se ulos. Parkunaa on ruma kuulla, mutta sitä juuri maailma on. Rumaa.
   Yritin siirtää kivun pois, mutta eilen se nousi pelottavasti pinnalle. Silmieni takana se on kuitenkin piilossa, eikä tule ulos ennen kuin annan sille luvan. Siihen asti on hyökyaalto kaukana merellä, mutta, kun se tulee, se paiskaa kaiken säpäleiksi ja tuhkaksi. Vaikkei vedestä tulekaan tuhkaa.
    Haluaisin kertoa sinulle. Mutta kuinka voisin? En voi kertoa kenellekään, en kestä toisten edessä kyynelehtimistä. Miksi aina täytyy itkeä? Mistä näitä kyyneliä oikein tulee?
   Naurakaa minulle, lyökää minua, ajakaa minut nurkkaan, jos niin tahdotte. Olen naurettava. Eihän sillä ole enää väliä.
   Minuun ei enää satu, kipu turtuu. Joka kerta siitä tulee helpompaa ja helpompaa. Vaikkakin tänään silmiä alkoi kuumottaa, ja kyynel melkein vierähti poskelle. Ei kuitenkaan sentään. Olin vain väsynyt ja hieman surullinen. Onhan minulla häntä ikävä, tietenkin on.
   Miksi minun poikaystäväkseni pitikin sattua se tyttöjen suosikki, hyvännäköisin, fiksuin ja mukavin? Ja muiden naisten suhteen himokkain? Et arvaakaan, mitä mielessäni liikkuu, kun yritän unohtaa, turtua ja olla ylimielinen.
   Pala kurkussa istun perheen luona hymyillen. Valheita ja lisää valheita. Kuinka selittäisin? Ja miksi pakotan itseni hyvään oloon? Eihän sillä ole mitään väliä, vaikka itkenkin. Vaikka itkisinkin.

Marraskuu, ah täysikuu

Ulkona on aika hyisen kylmää. Tuuli riepottaa yhtä kuollutta puuta ikkunalasin takana, ja tulee jotenkin kalvakka olo. Ei se mitään, onneksi on unimaailma.
Meneekö tämä nyt muka opiskelusta? Ei varmaan. Olen sokaistunut suosiosta, enkä enää näe sitä, mitä näin ennen. Olen kadottanut entisen todellisuuden, hypännyt paradigmasta toiseen ihan omin luvin.
Kateuskin kaihertaa mieltä. Tiedän senkin olevan turhaa ja väärin elämääni kohtaan, mutta heikkoluontoisena en mahda itselleni mitään.
Ah, marraskuu, olet niin ilmetty sieluni maisema.

Nanook

Kuunnelkaa sitä musiikkia, se on ihanaa.Se kertoo yksinäisyydestä, sen kauneudesta. Se kertoo jaksamisesta, kauneuden karkeudesta. Siksi se kertoo myös minusta.
    Päätin, että kipu on nyt poissa. En jaksa sitä enää, joten se on jossain piilossa, siinä yhdessä sieluni lipastossa, jota en enää avaa. Sinne on mennyt kaikki. Mitään ei tule ulos. Tai ehkä, luovuutena, mutta ei itkuna ainakaan. Itkeminenhän on kamalaa.
     Assit uku qulliikka kuutsittuaarpaat. Nämä kuvat kyynelehtivät kyyneleeni. Antaa niiden kuvien itkeä, ne ovat vain sitä, minkä minä muodostan mielessäni heijastukseksi todellisuudesta. Oikeasti en itke, eikä kukaan muukaan. Kuvat ovat vain todellisuuden loogisia muotoja, jotka eivät ole kokijan ulkopuolella. Joten tavallaan niitä ei ole. Antaa siis niide itkeä.
    Itkemisen sijaan soitan viulua, laulan, teen musiikkia. Sen lisäksi kirjoitan, monta tuntia ja monta sivua, kun Henrik nukkuu. Antaa hänen nukkua, unelmoida paremmasta. Minä haluan olla kaunis. Ja olenkin. Jos joku ei sitä huomaa, on hän sokea, tai hänellä on huono maku.
    Tein tänään hyvää ruokaa. Se oli oikeasti hyvää, ja riisin kiehuessa tiskasin ja siivosin, ja nyt koti näyttää paljon hienommalta. Olen ahkera ja toimelias. Olen ihan hyvä tyyppi.
    Tästä lähtien itken vain kauneudesta. Kauneus on itsessään kaunista. Rakastan kauneutta, ja itken vain sen ansiosta.
   Kuuntelen sitä kappaletta uudestaan ja uudestaan. Se on niin kaunis. Se on kuin Grönlannin hyinen maisema, kalliolla kasvavat vaivaiset kanervat, joiden varsia peittää hento ja auringossa helkkyvä jää. Ihanaa kylmää. Kuin minun kipuni.
   Annan kauneudenkyyneleitteni jäätyä pudotessaan, ja pirstoutua sirpaleiksi saavuttaessaan kylmästä kovan maan.

Moi olen puumanainen, 20-v. ja jotain sydänsurua taas

Jaa, en vain tajunnut aikaisemmin. Et ollut vielä valmis, etkä ole vieläkään valmis. En tiennyt, että halusit vielä olla perheesi luona turvassa elämältä. Etkä sanonut mitään, tulit vain mukaan leikkiin.
  Sinä itket minun sylissäni, ja tahtoisin lohduttaa sinua jotenkin. En vain tiedä, miten. Ainoa keino on päästää sinut lähtemään, työntää sinut pois, jotta et tuntisi, ettet voisi lähteä. Haluan, että olet onnellinen.
  Minä olen jo elänyt yhden elämän. Olen jo valmis. Sinulla on vielä kaikki tuntematta, saavuttamatta ja kokematta. Enkä tarkoita nyt naisia. Tarkoitan sitä kaikkea muuta elämää, joka tekee ihmisestä aikuisen ja valmiin kuolemaan. Minä tunnen olevani tyytyväinen, ja hiljalleen myös valmis lopettamaan elämisen. Sinä olet vasta astunut ulos lapsuudestasi, ja heitin sinut suoraan vaikeaan maailmaan, kylmään ja hankalaan, ulos turvallisesta ja lämpimästä kotipesästä.
   Kaikki astuvat joskus harhaan. Ehkä tein virheen, kun suojelin itseäni ja uskoin, että teen sinulle hyvän teon, kun saan sinut itsenäistymään. En soimaa enää itseäni, annan itselleni anteeksi, mutta mietin kuitenkin, olisinko voinut tehdä toisin. Lopputulos olisi ehkä ollut kohdallani sama. Sattuu kuitenkin.
   Toki, jos olisin jättänyt sanomatta sen yhden asian silloin, en ehkä olisi saanut näitä muistoja. Et ehkä olisi antanut minulle lisää voimaa ja uskoa itseeni. Olisin vain taas tuntenut itseni hyväksikäytetyksi, pelkäksi esineeksi, joka ei kelpaa rakastettavaksi. Nyt sain olla onnellinen. Ja kaksi vuotta on pitkä aika tässä elämässä.
   Sattuu. Se kuitenkin iskee aina taas, pahimmin silloin, kun olet vierelläni, mutta kuitenkin poissa. Pahinta on silloin, kun tunnen kylmyytesi ja kaiken sen, mikä on minussa vikana. Kylminä hetkinä en jaksaisi enää. Voisin olla olematta. Sattuu niin kovaa.
   Sattuu, kipu tuntuu niin syvällä. En halua enää syyttää sinua, tunnen siis itseni hirveäksi. On hirveää tajuta, että tein sinulle jotakin, jota ei olisi pitänyt tedä. Ei olisi pitänyt tulla teille silloin eläkuvien jälkeen. Tai en tiedä. Mietin nyt kaikkea sitä, mikä olisi voinut olla toisin. Toisaalta en haluaisi luopua hetkestäkään, jonka olen saanut olla kanssasi. Äh... Sattuu niin paljon.
   En jaksa enää itkeä, se on tyhmää. Silmät turpoavat, tulee kamala jano, meikki leviää vammaisesti ja päätä alkaa särkeä. Lisäksi viimeksi alkoi särkeä silmiäkin, ja se kesti monta tuntia sen itkun jälkeen. Toisaalta itkeminen helpottaa.
   Haluan syliisi. Vaikka se sattuu, tuntuu se niin lohduttavalta, kun saan tuntea lämpösi. Mustasukkaisuus... Sydänsuru... Voisivat kadota jonnekin, en jaksa koko ajan. Haluan sen asunnon, haluan muuttaa, niin ei satu enää. Haluan olla kivusta vapaa.

Något härligt hände idag...

... och det känns som om jag är kär igen.
Kiitos.
Haluaisin tietää, ketä rakastat, et ainakaan minua. Ehkä se vähän sattuu. Tai aika paljon itseasiassa. Yritän olla itkemättä, yritän olla näyttämättä, että tiedän.
Sattuu. Sattuu niin paljon.
Mitä minä oikein kuvittelin? Luulin, että voisit todella viettää kanssani yhteistä elämää, että rakastaisit minua. Joka päivä kuulen sen lauseen. En ymmärrä, miksi sanot niin, tiedänhän, ettei se ole totta. Kai yrität jotenkin hyvittää sen, ehkä tiedät minun itkevän salaa.
Yritän olla kaunis. Yritän olla hyvä sinulle. Yritän pysyä luonasi, mutta pelkään, että ajat minut pois.
"Rakastan sinua". Yrität jotenkin mumista sen ulos, ihan niin kuin yrittäisit väkisin sanoa suuren valheen. Niinhän se kai onkin.
Ehkä valehtelet, jotta ei tuntuisi niin pahalta vielä asua yhdessä. Lupaan lähteä heti, kun saan asunnon jostain. Silloin voit poistaa numeroni puhelimestasi, eikä tarvitse enää valehdella. Eikä minun tarvitse itkeä salaa peläten, että tulet kotiin ja näet ripsarikyyneleet pitkin poskiani.
Häpeän itseäni. En kelpaa. En ole riittävän kaunis ja seksikäs, hymyni ei ole tarpeeksi söpö, en ole tarpeeksi fiksu enkä tarpeeksi hieno tyyppi.
Kaiken lisäksi tunnen itseni niin tyhmäksi. Juuri samoihin aikoihin, kun sinä kirjoitit niistä ihanista tytöistä, kirjoitin päiväkirjaani monta sivua siitä, kuinka rakastan sinua, kuinka odotan sinua makuuhuoneessa, kunnes tulet pois koneelta. Pieni läski idiootti, et tietenkään jaksa minua enää.
Ja väität, että haluat vain kokeilla asumista omillasi! Väität, että haluat vain kokeilla, miten avoin suhde toimii! Miksi sinun pitää valehdella?! Se sattuu niin paljon. Luulet, etten tajua, tietenkään en mielestäsi tajua, olenhan se suhteen tyhmä osapuoli.
Onhan tämä ehkä sinulle helpompi tapa päästä minusta eroon. Olen pahoillani, kun en tajunnut aikaisemmin lähteä.

Jei

Löysin erään päiväkirjan. Alkoi vähän itkettää.No, ei se mitään, en jaksa itkeä jonkun idiootin takia. Olen kaunis, fiksu, mukava ja rakastan häntä. Mitä muuta ihminen voi vielä toiselta haluta??!! En ole koskaan tarpeeksi.
   Tietenkin on muitakin kauniita naisia, tietenkin on muitakin kivoja ja fiksuja naisia, niinhän Hankakin sanoi. Mutta Hanka on myös oikeassa. Hän sanoi, että tyyppi on totaalinen idiootti, jos väittää, että rakastaa jotakuta, mutta silti satuttaa, ihan tietoisesti.
   Kiitos tästä. Toivottavasti nukut tämän yön vaikka siskollasi, en tiedä, jaksanko nähdä sinua ja esittää iloista. Menen pakkaamaan tavaroita.

Päätin nyt, että olen kaunis.

Olen kaunis! OLEN KAUNIS!!! Olen kiva ja hyvä ja mukava, ja täysin inhimillinen. Kukaan ei ole täydellinen, mutta olen ihana näin! Ps. Ihan sama, jos kuulostaa kliseeltä (oiei!).

Sydänsuru ja sen häpeä

Minulla on pieni sydänsuru. Se ei oikeastaan ole kovin kivaa. Sydänsuru sai palan kurkkuun ja olen jatkuvasti vähän itkuinen. En jaksaisi nyt yhtään itkeä yhtään mistään, haluaisin saada opiskelujani jotenkin kasaan ja tehdä niitä asioita, joista pidän. Onhan minulla kuitenkin kaikki ihan hyvin, sitä sydänsurua lukuunottamatta.
Häpeän sydänsuruani. En olekaan täydellinen ja kaunis, olen ruma paska. Eihän minulla olisi sydänsurua, jos olisin ihana ja mukava. Olenhan ehkä taas vähän rappeutunut, enkä aina jaksa katsoa peiliin. En ole kiinnostava ihminen, olen parhaimmillani yksin, kun kukaan ei huomaa tylsyyttäni. Sydänsuruni tarkoittaa, että olen huono. En ole hyvä, en riittävän ihana, olen jotain keskinkertaista kakkaa. Se hävettää vähän.
Ehkei minulla edes olisi niin suurta syytä sydänsuruuni. Kyllä hän minua varmaan vielä rakastaa. Tai ainakin toivon niin. Kyllä hän nyt varmaan ainakin välittää. Ja vajoan taas tähän itsesääliini ja kuvittelen, ettei kukaan rakasta minua. Kyllähän minuakin rakastetaan.
En uskalla kertoa sydänsurustani. En kehtaa, se hävettää. Jos kerron, kaikki tajuavat, millaista ihmisroskaa ja pohjasakkaa oikeasti olen. En tiedä kenelle puhua.
Jos sinä haluat mennä niiden muiden tyttöjen kanssa, niin mene sitten! Ihan sama, minuun sattuu jo valmiiksi, olen saastaa jo valmiiksi. Ei se enää mitään pahentaisi. Haluaisin vain, että rakastaisit minua, ettei tarvitsisi hävetä sitä, että olen roskaa.

Kauniin sään haikeus

Kuin koivunlehdissä kimaltelisi pieniä timantteja. Ulkona on niin kaunista, ja silti istun vain ikkunan äärellä katsomassa siihen, mihin en itseni vuoksi pääse.
Olen yksin. Ajattelen sitä kermaista UniCafen kaakaota, jota join samhällsfilosofin ensimmäisellä luennolla. Kaipaan sitä kerman ja suklaan ihanaa sekoitusta, haluaisin lisää.
Luentoa en ehkä haluaisi niin lisää. Toki yhteiskuntafilosofia on erittäin kiinnostavaa, mutta tunnit tekevät minusta niin typerän. En osaa puhua ruotsia. En osaa. En siis puhu enää sanaakaan koko kurssilla, hyvä niin. Teen tentit ja olen iloinen, ainakin omassa pienessä kuplassani, omassa illuusiossani.
Iloinen illuusio, mietin sitä eilen jonkin verran. Olen onnellinen. Ilo on illuusioni onnessa, onni on pysyvää. Surunikin on illuusio, vain onni on pysyvää. Tietenkin onni on hankalaa, on niin helppoa luisua takaisin sinne kulutusmielialaan ja kuvitella, että elämäni olisi parempaa, jos saisin uusia kauniita vaatteita, lisää minua palvovia kavereita, hienon kattohuoneiston Helsingin keskustasta jne. EI. Olen onnellinen näin. Minulla on kaikki, ehkä liikaakin. Minulla on rahaa, ehkä liikaakin. En tee sillä niin mitään (vaikka toki joku muuhan saattaisi sanoa, ettei tililläni ole oikein mitään).
Ajatuksenvirtaa. Ulkona on niin kaunista, mutta niin kylmää. Haluaisin kaakaota. Huomenna on taas koulua. Pelottaa vähän, ja ahdistaa. Kaikki muut ovat niin paljon fiksumpia kuin minä. Onneksi, voisin sanoa. Onneksi.
Ulkona on kaunis sää, täällä on pimeää. Toisaalla on elämää, en halua sinne, enää.

Päätinkin kirjoittaa lisää näkymättömään kyberavaruuteen

Jotenkin en jaksa tehdä yhtään mitään. Kirjoitin mielestäni ihan kivan pienen filosofianovellin, joka oli pyörinyt päässäni jo pari bussimatkaa.
Haluaisin tehdä nyt  jotakin, minkä näkisin konkreettisesti. Kirjani kirjoittaminen on ihan antoisaa, mutta jotenkin nyt ei vain ota toimiakseen yhtään. Haluaisin itseasiassa siivota, mutta Henrik ja Shanti ovat kotona, joten ei onnistu. Kirjoitan kai sitten.

Turhaa ajatuksenjuoksua. Tum tum tum... Pää lyö tyhjää. Ikkunalasin toisella puolella on kolme valoa, jotka muodostavat söpöt kasvot. Näin unta taas isästäni, ja siihen tuli jotenkin olemaan myös joku toinen isä, joka oli Pauli Malmi aikuisena (Mitä ihmettä??!!!), joka siis oli myös taiteilija, ja mietin, että olen kunnon taiteilijoiden lapsi, ha. En tajua välillä aivojani. Se uni muutenkin oli ihan kummallinen, ja herättyäni huomasin, että päätäni särki ihan kamalasti. Enkä ole nähnyt Pauli Malmia varmaan ainakaan kahteen vuoteen, joten en tajua, miksi se ihminen tuli uniini. Tosin, aika on suhteellista.
Näin taas pilasin blogini etusivun kauniin ensimmäisen tekstin. Miksi en voi vain antaa olla?!

Minä ja minä

Tunsin oloni yksinäiseksi, ja menin kloonattavaksi. Pala palalta minun soluni vaihdettiin uusiin, ja vanhoista rakennettiin toinen minä. Minua oli nyt kaksi. Katsoin toisiamme ja mietin, mitä toinen minä ajattelee.
"Minä olen Minna-Kerttu"
"Minä olen Minna-Kerttu",
minä sanoin. Mietin, toimiiko ajattelu molemmilla minulla samalla tavalla, ja, kun toinen minä ei sanonut oikein mitään, vaan tuijotti minua takaisin, päätin kysyä asiaa.
"Hei..."
"Hei...",
aloitin. Odotin, sanoisiko toinen minä mitään, mutta, kun ei sanonut, jatkoin:
"Mitä ajattelet?"
"MItä ajattelet?".
Ärsyttävää, puhuin samaan aikaan itseni kanssa. Näköjään ajatteluni toimii samaan aikaan myös toisella minällä. Tajusin, että toinen minä varmaan ajattelee samaa, koska aivoni ovat samat molemmilla minuilla, joten ajatuskin toimii samalla tavalla. Olin kumpikin hiljaa ja mietin asiaa.
"Tästä ei tule mitään",
"Tästä ei tule mitään",
sanoin. Huokasin samaan aikaan. Katsoin toisiamme. Tajusin, etten yhtään tiedä, mitä nyt tulee tapahtumaan, mitä tekisin toisen minäni kanssa. Enhän voinut mennä kahtena töihin, kouluun tai kotiinkaan. Sitä paitsi vain yksi minä saisi esimerkiksi äänestää, koska minulla oli vain yksi henkilötunnus. Toisaalta äänestän itseni kanssa aina samaa, joten se tavallaan ei olisi ongelma. Henkilötunnusasia kuitenkin olisi hieman hankala juttu, sillä toinen minä joutuisin elämään lainsuojattomana jossain. Katsoin kloonauslaboratorion henkilökunnan puoleen.
"Hei, voisitteko jotenkin erottaa minut toisestani, kun en oikein pysty olemaan kahtena?"
"Hei, voisitteko jotenkin erottaa minut toisestani, kun en oikein pysty olemaan kahtena?",
kysyin. Kloonauslaboratorion henkilökunta pohti asiaa keskenään, ja tuli siihen tulokseen, että maksua vastaan voisivat järjestää minuille erilliset elämät. Minun piti vain päättää, kumpi jäisi vanhaan elämään, ja kumpi saisi uuden. Ajattelin, että vanha elämäni on aika mukava, mutta toisaalta kesän reilimatka oli sen verran siisti, että haluaisin kokea jotakin vastaavaa ehkä uudestaan. Sitten mietin poikaystävääni. Jos lähtisin pois, en näkisi häntä enää. Toisaalta, hänellä olisi aina toinen minä, ja minä voisin vapaasti elellä omaa elämääni.
"Kumpi menee uuteen  elämään?"
"Kumpi menee uuteen  elämään?",
kysyin.
"Ei tästä tule taaskaan mitään, teidän täytyy päättää"
"Ei tästä tule taaskaan mitään, teidän täytyy päättää",
sanoin. Henkilökunta päätti käyttää kruunaa ja klaavaa, ja antoi meillä sinisen ja punaisen huivin. Kruuna tarkoittaisi, että punahuivinen jäisi, kun taas Klaava tarkoittaisi, että sinihuivinen jäisi.
     Arpa heitettiin. Odotin jännityksellä. Punahuivinen minä jäin ja sinihuivinen lähdin.

Parin vuoden päästä minun meistäni tuli eri ihmisiä. Se oli kai se ympäristön vaikutus. Minä, siis minusta oikea minä, sinihuivinen minä, jäin kotiin ja elin elämääni muistellen silloin tällöin välikohtausta. Tapasimme uudestaan Pariisissa, jonne lähdin tapaamaan entistä toista minääni ihan kiinnostuksesta. Hän puhui sujuvaa ranskaa ja oli unohtanut vironkielen lähes kokonaan. Olimme molemmat iloisia siitä, että olimme muuttuneet  erilaisiksi keskenämme, sillä kaksi minää oli aika hankalaa. 

Mitä enemmän sitä kuluu, sitä enemmän sitä huomaa olevan.

Tunti. Toinen. Kolmas, neljäs, viides, kuudes, seitsemäs... 10. tunti.
   Syntymästäni asti on kulunut tunteja toisensa perään. Ne alkoivat ensimmäisestä pilkahduksestani maailmaan, eivätkä ole loppuneet, ainakaan vielä.
   Kellon viisarit pyörivät keskuksensa ympäri aina uudestaan ja uudestaan. Yritin kerran pysäyttää erään kellon, mutta illuusioni ajan pysähtymisestäni hajosi, kun seuraava ohjelma televisiosta alkoi ajallaan, ja ohjelmistojuontaja ilmoitti kellon olevan 19.45. Mikä idioottimainen kellonaika, ja tarkkakin vielä. Oma kelloni näytti kuutta. Maailma kuitenkin kulki eteenpäin, aikaa kului, enkä voinut sille mitään.
   Yritin mennä elämään metsään, jotta aikaa ei olisi. Tuli ilta, tuli aamu, ja tuli uusi ilta. Aika ei pysähtynyt, ja melessäni kaikuivat sanat, 24 tuntia, 12 tuntia... Tunnit kuluivat.
    Tunnit kuluvat, huolimatta minusta, sinusta tai maailmasta. Valohiukkaset kulkevat itsekseen välittämättä muista.