Kauniin sään haikeus

Kuin koivunlehdissä kimaltelisi pieniä timantteja. Ulkona on niin kaunista, ja silti istun vain ikkunan äärellä katsomassa siihen, mihin en itseni vuoksi pääse.
Olen yksin. Ajattelen sitä kermaista UniCafen kaakaota, jota join samhällsfilosofin ensimmäisellä luennolla. Kaipaan sitä kerman ja suklaan ihanaa sekoitusta, haluaisin lisää.
Luentoa en ehkä haluaisi niin lisää. Toki yhteiskuntafilosofia on erittäin kiinnostavaa, mutta tunnit tekevät minusta niin typerän. En osaa puhua ruotsia. En osaa. En siis puhu enää sanaakaan koko kurssilla, hyvä niin. Teen tentit ja olen iloinen, ainakin omassa pienessä kuplassani, omassa illuusiossani.
Iloinen illuusio, mietin sitä eilen jonkin verran. Olen onnellinen. Ilo on illuusioni onnessa, onni on pysyvää. Surunikin on illuusio, vain onni on pysyvää. Tietenkin onni on hankalaa, on niin helppoa luisua takaisin sinne kulutusmielialaan ja kuvitella, että elämäni olisi parempaa, jos saisin uusia kauniita vaatteita, lisää minua palvovia kavereita, hienon kattohuoneiston Helsingin keskustasta jne. EI. Olen onnellinen näin. Minulla on kaikki, ehkä liikaakin. Minulla on rahaa, ehkä liikaakin. En tee sillä niin mitään (vaikka toki joku muuhan saattaisi sanoa, ettei tililläni ole oikein mitään).
Ajatuksenvirtaa. Ulkona on niin kaunista, mutta niin kylmää. Haluaisin kaakaota. Huomenna on taas koulua. Pelottaa vähän, ja ahdistaa. Kaikki muut ovat niin paljon fiksumpia kuin minä. Onneksi, voisin sanoa. Onneksi.
Ulkona on kaunis sää, täällä on pimeää. Toisaalla on elämää, en halua sinne, enää.