Nanook

Kuunnelkaa sitä musiikkia, se on ihanaa.Se kertoo yksinäisyydestä, sen kauneudesta. Se kertoo jaksamisesta, kauneuden karkeudesta. Siksi se kertoo myös minusta.
    Päätin, että kipu on nyt poissa. En jaksa sitä enää, joten se on jossain piilossa, siinä yhdessä sieluni lipastossa, jota en enää avaa. Sinne on mennyt kaikki. Mitään ei tule ulos. Tai ehkä, luovuutena, mutta ei itkuna ainakaan. Itkeminenhän on kamalaa.
     Assit uku qulliikka kuutsittuaarpaat. Nämä kuvat kyynelehtivät kyyneleeni. Antaa niiden kuvien itkeä, ne ovat vain sitä, minkä minä muodostan mielessäni heijastukseksi todellisuudesta. Oikeasti en itke, eikä kukaan muukaan. Kuvat ovat vain todellisuuden loogisia muotoja, jotka eivät ole kokijan ulkopuolella. Joten tavallaan niitä ei ole. Antaa siis niide itkeä.
    Itkemisen sijaan soitan viulua, laulan, teen musiikkia. Sen lisäksi kirjoitan, monta tuntia ja monta sivua, kun Henrik nukkuu. Antaa hänen nukkua, unelmoida paremmasta. Minä haluan olla kaunis. Ja olenkin. Jos joku ei sitä huomaa, on hän sokea, tai hänellä on huono maku.
    Tein tänään hyvää ruokaa. Se oli oikeasti hyvää, ja riisin kiehuessa tiskasin ja siivosin, ja nyt koti näyttää paljon hienommalta. Olen ahkera ja toimelias. Olen ihan hyvä tyyppi.
    Tästä lähtien itken vain kauneudesta. Kauneus on itsessään kaunista. Rakastan kauneutta, ja itken vain sen ansiosta.
   Kuuntelen sitä kappaletta uudestaan ja uudestaan. Se on niin kaunis. Se on kuin Grönlannin hyinen maisema, kalliolla kasvavat vaivaiset kanervat, joiden varsia peittää hento ja auringossa helkkyvä jää. Ihanaa kylmää. Kuin minun kipuni.
   Annan kauneudenkyyneleitteni jäätyä pudotessaan, ja pirstoutua sirpaleiksi saavuttaessaan kylmästä kovan maan.